Minä olen parikymppinen tytteli joka aloin seukaamaan ensimmäisen poikaystäväni kanssa, joka oli tätä väkivaltaisinta sakkia. Hän löi ei ihan päivittäin, mutta lähes.. uhkaili, vaani ja kyttäsi tekemisiäni. Oli aikoja jolloin oli niin että makasimme sängyllä umpi rakastuneina ja mietimme miten onnellisia olemme, kuin salaman iskusta mielemme ovat ihan erilaiset - ei tarvita kuin pieni riita ja olen saraalassa hakattuna.
Kirjoitin joskus tännekin silloin PIIItkän pitkän jutun ja sen jälkeen vielä toisen lyhyemmän, missä kerroin tietäväni olevani silloin rakastettu kun minua lyödään (merkitsee muka rakkautta ja välittämistä)
Ajat kuluivat ja erottiin. Tapasin toisen miehen, se on niin ihmeellistä että on ihanaa ja tuntee olevansa rakastettu, sitten pamahtaakin kuitenkin päin näköä. Olimme rakastuneita vuoden, siitä joka kolmas päivä meni mustelmia peitellessä. En liioittele. En vain halunnut hyväksyä tosiasioita.
Tapasin kolmannen samanlaisen mutta 10v vanhemman miehen... erottiin, tapasin 15v vanhemman miehen. Silloin oli jo liian myöhäistä... olin jo masentunut elämääni ja olin alkoholisoitunut ja alkanut käyttämään huumeita... Itseni myymisen lisäksi. Sain turpaani joka kerta kun joku vieras mies otti kontaktia MILLÄÄN tavoin.
Tapahtui ihme puolivuotta sitten, löysin taas miehen. Mies joka VANNOMALLA vannoi ettei voi koskaan lyödä VARSINKAAN naista. Miehiä hakkaa kuin kärpäsiä seinille vielä tänäkin päivänä ja usein, muttei minua ENÄÄ. Mieheni on portsari joten väkivalta on hänelle jokapäiväistä. Mieheni ON valitettavasti ja valitettavan väkivaltainen AINA. Ei minulle (?) ENÄÄ... Hope so.
Olemme olleet melkein vuoden yhdessä, alku oli rankkaa, hän menetti malttinsa usein ja käytti nyrkkiä, tukistamista tai kuristamista, välillä käsirautoja jotta sai minut pidettyä kotona. Taustani on mikä on ja siitä voi olla mustis tai voi minua sen takia vihata, myinhän itseäni aikoinaan.. Silloin ajattelin että se lyöminen on NORMAALIA RAKKAUTTA. Sitä on aina käytetty minuun joten PAKKO olla NORMAALIA....
Eräänä helvetinmoisena aamuna, suuren ja väkivaltaisen riidan jälkeen, mies tuli putkasta, minä putka/sairaala reissusta. Menimme kumpikin samaan aikaan kotiin, sanattomina. Puhuimme järkevästi, esim sitä että nyt otamme KUMPIKIN itseämme niskasta kiinni.. eroamme nyt, koska se on paras vaihtoehto meille. Sovimme rauhallisesti mitä teeme, pakkaan tavarani vuorokaudenaikana ja lähden. Kumpikin itkimme mutta olimme niin "ylpeitä" emekä voineet alistua enää kohtaloon ja sanoa rakastavamme...
Pääsin sitten tavaroideni kanssa ulos asti, ja mies lyyhistyi maahaan itkien. Ajattelin, noin se aina menee... itketään ja anellaan... Mutta en ole miestä niin tosissaan koskaan nähyt. Jäin asumaan helvetin monen anteeksipyynnön jälkeen, aloin tekemään vaan niin paljon töitä, että 8,45/h tuntipalkalla aloin saamaan 750e joka toinen viikko. Olen ravintola-alalla;) Tein niin paljon töitä ettemme nähneet toisiamme melkein koskaan, mies yöt töissä, minä aamusta iltaan.
Mies oti IHME KYLLÄ NYT HEMAN UUDEN ASENTEEN; KATSOKAAS TÄTÄ JA IHMETELKÄÄ:
Nyt ei ole muutamaan kuukauteen pystynyt edes riitelemään, vaikka hermo meneekin(selvästi) Sulkeutuu ja lopuksi pyytää joka sanaharkankin jälkeen ANTEEKSI. Karttaa niin paljon riitoja että nykyään lähtee mielummin vaikka ulos, jos tulee pienikin erimielisyys. En voi uskoatätä, olen niin onnellinen edistymisestä!!:)
Pienen pieni murhe kuitenkin on... Kestääkö tämä pidempään, vai onko tämä hetkittäistä? Onkohan hän oikeasti lopettanut minun alistamisen vai onko tämä vasta harjotusta paremmasta, että vois niinku vielä lipsahtaa jakäydä huonosti? Olisiko hän ottanut JÄRJEN vihdoin käteen?
Olen ollut 2 kertaa teho-osastolla, ne ovat olleet minulle, sekä äidilleni niin pahoja paikkoja et alkaa melkein itkettään kun kirjoitan tätä.. Mieheni on väkivallan ja rikollisuuden ammattilainen, hänen takiaan on saattanut jopa kuolla ihminen. Mitä pelkään (tiedän jo jonkin verran asiasta...)
Ihmiset, en ihan oikeasti tiennyt näistä kun aloin seurustelemaan, muta nyt kokemuksen perusteella, tyyppi on muuttunut ja paljon. Hän on ihan erilainen kuin muutama kk siten.
Mitä TE ajattelette elämäntarinastani? Puhunko ihan puutaheinää, vai VOIKO ihminen OIKEASTI muuttua?
Nyt tällä hetkellä olemme onnellisia, ja olemme menossa kihloihin. Onnitelkaa tai ette... :/
Kirjoitin joskus tännekin silloin PIIItkän pitkän jutun ja sen jälkeen vielä toisen lyhyemmän, missä kerroin tietäväni olevani silloin rakastettu kun minua lyödään (merkitsee muka rakkautta ja välittämistä)
Ajat kuluivat ja erottiin. Tapasin toisen miehen, se on niin ihmeellistä että on ihanaa ja tuntee olevansa rakastettu, sitten pamahtaakin kuitenkin päin näköä. Olimme rakastuneita vuoden, siitä joka kolmas päivä meni mustelmia peitellessä. En liioittele. En vain halunnut hyväksyä tosiasioita.
Tapasin kolmannen samanlaisen mutta 10v vanhemman miehen... erottiin, tapasin 15v vanhemman miehen. Silloin oli jo liian myöhäistä... olin jo masentunut elämääni ja olin alkoholisoitunut ja alkanut käyttämään huumeita... Itseni myymisen lisäksi. Sain turpaani joka kerta kun joku vieras mies otti kontaktia MILLÄÄN tavoin.
Tapahtui ihme puolivuotta sitten, löysin taas miehen. Mies joka VANNOMALLA vannoi ettei voi koskaan lyödä VARSINKAAN naista. Miehiä hakkaa kuin kärpäsiä seinille vielä tänäkin päivänä ja usein, muttei minua ENÄÄ. Mieheni on portsari joten väkivalta on hänelle jokapäiväistä. Mieheni ON valitettavasti ja valitettavan väkivaltainen AINA. Ei minulle (?) ENÄÄ... Hope so.
Olemme olleet melkein vuoden yhdessä, alku oli rankkaa, hän menetti malttinsa usein ja käytti nyrkkiä, tukistamista tai kuristamista, välillä käsirautoja jotta sai minut pidettyä kotona. Taustani on mikä on ja siitä voi olla mustis tai voi minua sen takia vihata, myinhän itseäni aikoinaan.. Silloin ajattelin että se lyöminen on NORMAALIA RAKKAUTTA. Sitä on aina käytetty minuun joten PAKKO olla NORMAALIA....
Eräänä helvetinmoisena aamuna, suuren ja väkivaltaisen riidan jälkeen, mies tuli putkasta, minä putka/sairaala reissusta. Menimme kumpikin samaan aikaan kotiin, sanattomina. Puhuimme järkevästi, esim sitä että nyt otamme KUMPIKIN itseämme niskasta kiinni.. eroamme nyt, koska se on paras vaihtoehto meille. Sovimme rauhallisesti mitä teeme, pakkaan tavarani vuorokaudenaikana ja lähden. Kumpikin itkimme mutta olimme niin "ylpeitä" emekä voineet alistua enää kohtaloon ja sanoa rakastavamme...
Pääsin sitten tavaroideni kanssa ulos asti, ja mies lyyhistyi maahaan itkien. Ajattelin, noin se aina menee... itketään ja anellaan... Mutta en ole miestä niin tosissaan koskaan nähyt. Jäin asumaan helvetin monen anteeksipyynnön jälkeen, aloin tekemään vaan niin paljon töitä, että 8,45/h tuntipalkalla aloin saamaan 750e joka toinen viikko. Olen ravintola-alalla;) Tein niin paljon töitä ettemme nähneet toisiamme melkein koskaan, mies yöt töissä, minä aamusta iltaan.
Mies oti IHME KYLLÄ NYT HEMAN UUDEN ASENTEEN; KATSOKAAS TÄTÄ JA IHMETELKÄÄ:
Nyt ei ole muutamaan kuukauteen pystynyt edes riitelemään, vaikka hermo meneekin(selvästi) Sulkeutuu ja lopuksi pyytää joka sanaharkankin jälkeen ANTEEKSI. Karttaa niin paljon riitoja että nykyään lähtee mielummin vaikka ulos, jos tulee pienikin erimielisyys. En voi uskoatätä, olen niin onnellinen edistymisestä!!:)
Pienen pieni murhe kuitenkin on... Kestääkö tämä pidempään, vai onko tämä hetkittäistä? Onkohan hän oikeasti lopettanut minun alistamisen vai onko tämä vasta harjotusta paremmasta, että vois niinku vielä lipsahtaa jakäydä huonosti? Olisiko hän ottanut JÄRJEN vihdoin käteen?
Olen ollut 2 kertaa teho-osastolla, ne ovat olleet minulle, sekä äidilleni niin pahoja paikkoja et alkaa melkein itkettään kun kirjoitan tätä.. Mieheni on väkivallan ja rikollisuuden ammattilainen, hänen takiaan on saattanut jopa kuolla ihminen. Mitä pelkään (tiedän jo jonkin verran asiasta...)
Ihmiset, en ihan oikeasti tiennyt näistä kun aloin seurustelemaan, muta nyt kokemuksen perusteella, tyyppi on muuttunut ja paljon. Hän on ihan erilainen kuin muutama kk siten.
Mitä TE ajattelette elämäntarinastani? Puhunko ihan puutaheinää, vai VOIKO ihminen OIKEASTI muuttua?
Nyt tällä hetkellä olemme onnellisia, ja olemme menossa kihloihin. Onnitelkaa tai ette... :/
Vastaukset 3
Vanhimmat
Miten jotkut ihmiset joutuvat tuonlaiseen suhteeseen uudelleen ja uudelleen? Minkälaisia miehiä tapailet? En voi uskoa, että jokainen mies, joka kanssasi on seurustellut, on pahoinpidellyt sinua. Tuntuu niin kaukaiselta ajatukselta, että se olisi niin yleistä.
Olen itse mies, olen seurustellut avovaimoni kanssa jo 7 vuotta. Hän suhteen alkuaikoina käyttäytyi väkivaltaisesti minua kohtaan kerran, mutta vain kerran ku pistin siihen lopun. Sanoin tyynen rauhallisesti, että jos vielä kerrankin minua lyöt, niin sairaalasta heräät ja se on varma. Tätä ennen olin saanut naamaani vetoketjusta ja mahaan nyrkistä. Toisen ihmisen satuttaminen on kauheinta mitä voi tehdä, mutta pelko on vahva tunne, yhtä vahva kuin silmitön viha tai "raivo" mikä joillakin on, kun riidellään.
Mutta tosiaan 7 vuotta olemme olleet yhdessä, ja 1. vuoden aikana tapahtui tuo selittämäni. Sen jälkeen hän ei ole minuun koskenut.
Ihan järkyttäviä elämäntarinoita joillakin. Sinuna minä pysyttelisin yksin, tuskinpa enää miekkoset kiinnostaisi tuollaisten jamppojen jälkeen.
Pari kuukautta on aika lyhyt aika ja eiköhän se nykyinen ukkosi siitä taas normalisoidu ja nyrkit heilahtaa. Miten uskallat luottaa jos on taipumusta väkivaltaan, itse kiertäisin kaukaa.
on hienoa tietenkin että joku voi uskoa toisen muuttumiseen. itse en koskaan voisi luottaa ihmiseen, joka jollakin tavalla on satuttanut mua.
Toivon todellakin että teidän suhde tulee toimimaan, mutta pelkään että jonain päivänä miehesi päässä "napsahtaa" ja sitten jälki on erittäin pahaa...