Heippa!
Musta tuntuu, että mun on pakko vähän avautua tänne. Onkohan mulla kohtalotovereita teissä lukijoissa? Olis kiva kuulla teidän kommentteja, jos joku muukin painii saman ongelman kanssa.
Huoh, mä alan olla väsynyt...Teen tällä hetkellä lopputyötäni korkeakouluopinnoissani. Työ on jo siinä vaiheessa, että työpaikan saantia täytyy tässä kattella jo tulevaisuutta silmällä pitäen, että mitä sitten koulun jälkeen. Mun päivät menee melkein puoliksi lopputyön tekemisen ja työhakemuksien väsäämisen kesken. Pyrin pitämään mielen virkeenä tässä rumbassa...pidän kovasti kiinni harrastuksista ja kavereista jottei elämä mee mee liian raskaaksi. Että tästä stressistä ei ole kyse (vaikka henkisesti rankkaa on välil..varsinki silloin kun yritykset lähettelevät mulle "Kiitti mutta et tullut valituksi tällä kertaa -kirjeitä".
Pahin ongelma on suoraan sanottuna vanhemmat ja lähisuku, jotka varmasti tarkoittavat hyvää kertoillessaan kuinka joku (ihan toisella alalla kuin minä oleva) tuttu sai töitä sieltä ja sieltä..."Laita sinne vaan hakemus kans." "Sen ja sen poika sai töitä sieltä ja sieltä", "niin ja sekin valmistui ja on töissä sielä ja sielä". Siis voi aaaargghhhh...! LÄhisuvulla ja vanhemmilla ei ole mitään käsitystä mun alasta ja siitä, mihin me voidaan työllistyä, mutta neuvoja satelee silti! Korpeaa ihan helvetisti, kun tosissani yritän löytää työpaikkaa ja hakemuksia oon vääntänyt kymmeniä ja kymmeniä eri puolelle Suomea!
Joskus jaksoin vielä ottaa neuvosta vaarin ja soittaa/hakea paikoihin, joissa oli lähipiirin sanojen mukaan töitä. Tähän mennes oon kysyny töitä lähipiirin "ansiosta" eräästä valtion laitoksesta, suurteollisuus firmalta kaupungissani, pankkialalta...vaikka ne eivät ole alaani ja vaikka olen itte tienny jo heti 95% varmuudella ettei niillä ole mulle mitään. Toinen vanhemmistani on ottanu näemmä oikein sydämenasiakseen haistella mulle työpaikkaa...puhuu tutuilleen ja sukulaisilleen ja sitten soittelee mulle tietoja kaikista ihmepaikoista, joista joku sen tuttu on saanu töitä, toiselta alalta kuin millä mä oon. Voi aarhg sentään! Kerran vanhempi oli puhunu sukulaisellemme, että etsin töitä. Ja tääs sukulainen oli sanonu, että harmi että heillä on juuri valitu pari uutta työntekijää että jos he olisivat tienneet vähän aikasemmin niin olis voinu kattoo mitä firmassa oli avoinna. Sukulainen oli sitten antanu, varmaan lohdutukseksi, esimiehensä puhelinnumeron vanhemmalleni, ja sanonut että siitä numerosta voi kysellä firman töistä. Ja vanhempi soittaa mulle, että "Sukulainen A. kertoi, että niitten firmassa X voi olla hommia ja käski sun soittaa tähän numeroon töiden perään". Kun kuulin firman nimen niin eka reaktioni oli että "Ei hemm...ei niillä ole mun alan toimintaa missään muodossa vaan ihan muita hommia ne tekee". Seuras se ongelma, että soitanko vai enkö, kehtaako olla soittamatta ja kysymättä, kun sukulaiseni kysyy joku kerta pomoltaan, oonko soittanu kenties. Noh..velvollisuus puhelu firmaan...ei ollu hommia vapaana.
Hatuttaa ihan sikana toi suvun painostus. Ihan kuin olisin jotain vapaata riistaa, jota saa jahdata ja ahdistella kysymyksillään ja uteluillaan. Tää rasittavin vanhempi soittaa aina "No onko kuulunu sieltä jotain", jos oon kertonu laittaneeni hakemuksen jonnekkin paikkaan. Ja sitten se ehdottelee mulle "muka tietävinäänkin jotain" kaikenmaailman kurssia ja outoa työpaikkaa joita se bongailee lehdistä. Ihan kuin mun työnhaku olis jotanki senkin projekti. Ja sitten kaikkee ihanaa kommenttia lähipiiriltä "No ei oo sieltäkään kuulunu mitään?", "Käytkö sä ollenkaan niitä työvoimatoimiston paikkoja kattomassa (kun ei oo vieläkään löytyny työpaikkaa)?"
Lähipiiri on sitä sukupolvea, jotka käveli sisään tehtaisiin kysymään töitä ja lähes aina vissiin kuulemma tärppäskin (heidän puheista ja asenteista päätellen). Ja työpaikat oli melki ikuisia..kunnes yt-neuvottelut meidät erottaa -tyylillä. Ne ajattelevat, että nykyään on sama meininki. Ja niillä jyllää ehkäpä kans se asenne että "Kyllä tekevälle töitä löytyy". Jeahps...kiva tässä sitten olla luuseri joka ei saa mistään työtä vaikka on "korkea koulutus"...kannattikohan tuo koulu ollenkaan...ajattelevat varmaan. Onneksi oon törmännyt samoihin asenteisiin kavereideni vanhempien kohdalla joten tiesin, mitä rutinaa saattaa lähipiiriltä olla tulossa.
Mut on tää rankkaa, kun kaikkensa yrittää, metsästää työpaikkoja, hylkääviä uutisia tulee työpaikoista ja lähisuku ns. elää fiiliksessä mukana, kyselyineen rasittavine neuvoineen kaikkineen. Tuntuu, etten mistään saa tavallaan sitä positiivista kannustusta tyylillä "no kyl se siitä, uutta paikkaa hakuun vaan" vaan palaute on tyyliä "Ahaa, ok, et saanu sitä paikkaa" & "Entisen naapurin veljenpoika opiskeli pari vuotta sitten insinööriksi (ei mun alaa) ja se puhui että niitten firmassa joudutaan ottamaan lisää työntekijöitä (tuotantoon tai johonki muihin sähköhommiin)...Soita sinne ja kysy...kyllä kannattaa koitta...niin tää oli vaan mun mielipide...teet mitä haluat (muka) *puoli tosissaan*". Seuraavan kerran ku nähdään niin 10 min sisään tulee kysymys "Soititko sä sinne paikkaan, mistä kerroin silloin?" Itsetuntoa alentavampi kokemus enemmän kuin sitä kohottava kokemus tuo sukulaisten tapaaminen nykyään. Välillä toivoisi että voimaa voisin ammentaa meiluummin. Ainakin tähän asti oon saanut itsestäni voimaa jatkaa ja jaksaa nousta takaisin työnhaun ja opintojen pariin vaikka työrintamalta tulee ns. sitä paskaa niskaan (tähän mennessä).
Kiva, jos joku jaksoi lukea loppuun asti. Kommentoikaa immeiset, jos huvittaa.
Musta tuntuu, että mun on pakko vähän avautua tänne. Onkohan mulla kohtalotovereita teissä lukijoissa? Olis kiva kuulla teidän kommentteja, jos joku muukin painii saman ongelman kanssa.
Huoh, mä alan olla väsynyt...Teen tällä hetkellä lopputyötäni korkeakouluopinnoissani. Työ on jo siinä vaiheessa, että työpaikan saantia täytyy tässä kattella jo tulevaisuutta silmällä pitäen, että mitä sitten koulun jälkeen. Mun päivät menee melkein puoliksi lopputyön tekemisen ja työhakemuksien väsäämisen kesken. Pyrin pitämään mielen virkeenä tässä rumbassa...pidän kovasti kiinni harrastuksista ja kavereista jottei elämä mee mee liian raskaaksi. Että tästä stressistä ei ole kyse (vaikka henkisesti rankkaa on välil..varsinki silloin kun yritykset lähettelevät mulle "Kiitti mutta et tullut valituksi tällä kertaa -kirjeitä".
Pahin ongelma on suoraan sanottuna vanhemmat ja lähisuku, jotka varmasti tarkoittavat hyvää kertoillessaan kuinka joku (ihan toisella alalla kuin minä oleva) tuttu sai töitä sieltä ja sieltä..."Laita sinne vaan hakemus kans." "Sen ja sen poika sai töitä sieltä ja sieltä", "niin ja sekin valmistui ja on töissä sielä ja sielä". Siis voi aaaargghhhh...! LÄhisuvulla ja vanhemmilla ei ole mitään käsitystä mun alasta ja siitä, mihin me voidaan työllistyä, mutta neuvoja satelee silti! Korpeaa ihan helvetisti, kun tosissani yritän löytää työpaikkaa ja hakemuksia oon vääntänyt kymmeniä ja kymmeniä eri puolelle Suomea!
Joskus jaksoin vielä ottaa neuvosta vaarin ja soittaa/hakea paikoihin, joissa oli lähipiirin sanojen mukaan töitä. Tähän mennes oon kysyny töitä lähipiirin "ansiosta" eräästä valtion laitoksesta, suurteollisuus firmalta kaupungissani, pankkialalta...vaikka ne eivät ole alaani ja vaikka olen itte tienny jo heti 95% varmuudella ettei niillä ole mulle mitään. Toinen vanhemmistani on ottanu näemmä oikein sydämenasiakseen haistella mulle työpaikkaa...puhuu tutuilleen ja sukulaisilleen ja sitten soittelee mulle tietoja kaikista ihmepaikoista, joista joku sen tuttu on saanu töitä, toiselta alalta kuin millä mä oon. Voi aarhg sentään! Kerran vanhempi oli puhunu sukulaisellemme, että etsin töitä. Ja tääs sukulainen oli sanonu, että harmi että heillä on juuri valitu pari uutta työntekijää että jos he olisivat tienneet vähän aikasemmin niin olis voinu kattoo mitä firmassa oli avoinna. Sukulainen oli sitten antanu, varmaan lohdutukseksi, esimiehensä puhelinnumeron vanhemmalleni, ja sanonut että siitä numerosta voi kysellä firman töistä. Ja vanhempi soittaa mulle, että "Sukulainen A. kertoi, että niitten firmassa X voi olla hommia ja käski sun soittaa tähän numeroon töiden perään". Kun kuulin firman nimen niin eka reaktioni oli että "Ei hemm...ei niillä ole mun alan toimintaa missään muodossa vaan ihan muita hommia ne tekee". Seuras se ongelma, että soitanko vai enkö, kehtaako olla soittamatta ja kysymättä, kun sukulaiseni kysyy joku kerta pomoltaan, oonko soittanu kenties. Noh..velvollisuus puhelu firmaan...ei ollu hommia vapaana.
Hatuttaa ihan sikana toi suvun painostus. Ihan kuin olisin jotain vapaata riistaa, jota saa jahdata ja ahdistella kysymyksillään ja uteluillaan. Tää rasittavin vanhempi soittaa aina "No onko kuulunu sieltä jotain", jos oon kertonu laittaneeni hakemuksen jonnekkin paikkaan. Ja sitten se ehdottelee mulle "muka tietävinäänkin jotain" kaikenmaailman kurssia ja outoa työpaikkaa joita se bongailee lehdistä. Ihan kuin mun työnhaku olis jotanki senkin projekti. Ja sitten kaikkee ihanaa kommenttia lähipiiriltä "No ei oo sieltäkään kuulunu mitään?", "Käytkö sä ollenkaan niitä työvoimatoimiston paikkoja kattomassa (kun ei oo vieläkään löytyny työpaikkaa)?"
Lähipiiri on sitä sukupolvea, jotka käveli sisään tehtaisiin kysymään töitä ja lähes aina vissiin kuulemma tärppäskin (heidän puheista ja asenteista päätellen). Ja työpaikat oli melki ikuisia..kunnes yt-neuvottelut meidät erottaa -tyylillä. Ne ajattelevat, että nykyään on sama meininki. Ja niillä jyllää ehkäpä kans se asenne että "Kyllä tekevälle töitä löytyy". Jeahps...kiva tässä sitten olla luuseri joka ei saa mistään työtä vaikka on "korkea koulutus"...kannattikohan tuo koulu ollenkaan...ajattelevat varmaan. Onneksi oon törmännyt samoihin asenteisiin kavereideni vanhempien kohdalla joten tiesin, mitä rutinaa saattaa lähipiiriltä olla tulossa.
Mut on tää rankkaa, kun kaikkensa yrittää, metsästää työpaikkoja, hylkääviä uutisia tulee työpaikoista ja lähisuku ns. elää fiiliksessä mukana, kyselyineen rasittavine neuvoineen kaikkineen. Tuntuu, etten mistään saa tavallaan sitä positiivista kannustusta tyylillä "no kyl se siitä, uutta paikkaa hakuun vaan" vaan palaute on tyyliä "Ahaa, ok, et saanu sitä paikkaa" & "Entisen naapurin veljenpoika opiskeli pari vuotta sitten insinööriksi (ei mun alaa) ja se puhui että niitten firmassa joudutaan ottamaan lisää työntekijöitä (tuotantoon tai johonki muihin sähköhommiin)...Soita sinne ja kysy...kyllä kannattaa koitta...niin tää oli vaan mun mielipide...teet mitä haluat (muka) *puoli tosissaan*". Seuraavan kerran ku nähdään niin 10 min sisään tulee kysymys "Soititko sä sinne paikkaan, mistä kerroin silloin?" Itsetuntoa alentavampi kokemus enemmän kuin sitä kohottava kokemus tuo sukulaisten tapaaminen nykyään. Välillä toivoisi että voimaa voisin ammentaa meiluummin. Ainakin tähän asti oon saanut itsestäni voimaa jatkaa ja jaksaa nousta takaisin työnhaun ja opintojen pariin vaikka työrintamalta tulee ns. sitä paskaa niskaan (tähän mennessä).
Kiva, jos joku jaksoi lukea loppuun asti. Kommentoikaa immeiset, jos huvittaa.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Siinähän porukat prässää, sano heille että yhteydenpito loppuu tähän paikkaan, jos sekaantuvat elämääsi liiaksi ja koet sen ahdistavaksi. Se kyllä varmasti rauhoittaa omaisia enempiä sössimästä.
Työnhaku on nykyään vain tällaista kikkailua, osalla onnistaa osalla ei. Nykyään on in rakentaa hienoja CV:itä ja saatekirjeitä, mutta itse työnteon kanssa tällä ei ole mitään tekemistä. Ihmiset ja töitä vailla olevat nuhjaavat aikaansa kurseilla ja hakemuskirjeiden parissa, samalla kun elämä ajaa ohitse. Kikkaillaan sanoilla hakemuksissa, räätälöidään tekstejä mielenkiintoisiksi, sitähän se on.
Ihmisiä testataan psykologien, konsulttien ja muiden HR-ihmisten toimesta, mutta silti nykypäivänä työsuhteet vain lyhenee ja määräaikaistuu. Haetaan kunnianhimoisia, pitkäjänteisiä, sitoutumiskykyisiä ja tavoitteellisia nuoria ihmisiä töihin. Sitten ihmetellään psykologien ja firmojen HR-ihmisten taholta sitä, kun uraohjus vaihtoi vaativampaan ja paremmin palkattuun työhön toiseen firmaan alta aikayksikön. Totta kai uraohjus hommia vaihtaa, lukihan siinä hakukirjeessäkin vaikka sitten "rivien välissä" tavoitteellinen ja määrätietoinen.
Kyllähän sitä aikansa kuunteli ja tulipa soiteltua niille henkilöille, jotka muka odottelivat minun soittoa. Aika noloa soitella henkilöille, jotka kertovat etteivät he lainkaan pysty vaikuttamaan työntekijöiden valintaan ja kehottavat kääntymään yrityksen työhönottajan puoleen - siinä oli sitten sekin valmiiksi sovittu varma työpaikka - "kunhan vaan soitat sinne, niin työpaikka on sun".
Lopulta alkoi todella raivostuttamaan kun olisi joka päivä pitänyt saman yrityksen työhönottajan pakeilla käydä tai hakemuksia lähetellä.
Sen jälkeen kiehuin jo kun sanottiin "älä nyt suutu, mutta..."
Itse myös diplomityötä loptellessa kaikki kyseli onko duunii tms. Alkoi todella ärsyttämään. En kyllä lähettäny sen ensimmäistä hakemusta, kun jäin jatko-opiskelijaksi. Mutta sama kysely rumba kun jatko.opinnot oli valmiit. Làhetin varmaan yli sata hakemusta. Harvoin pääsin haastatteluun. Lopulta sitten sain vuoden pestin... jee.
Mitäpä, jos todella tarkentaisit työnhakukriteereitä vanhemmillesi/sukulaisillesi. Tarkoitan, että kerrot, mikä on alasi ja mitä osaat. Sanot, että minkään muun alan hommat eivät tässä vaiheessa kelpaa ja piste tai muuten kerrot hermostuvasi heidän työnhakusotkeutumiseensa.
Itselleni ärsyttävintä on ollut sukulaisten ja tuttavien työnhakuvalmennus tyyliin: Ole vain reipas ja soita /käy työpaikoissa.. Kirjoita hakemukseen niin ja näin... Lähetä hakemus ja soita, miksi olet niin hemmetin hyvä.. Siis apua! Työnhakumenetelmät ja -kanavat ovat muuttuneet rakkaat vanhemmat/sukulaiset/tuttavat teidän ajoistanne!
aina yhtä hassua, kun vanhemmat kehottaa kävelemään sisälle työpaikoille kysymään töitä. Heh, mikähän olis nykyään tilanne, kun pamahtaisin jonkin firman aulaan ja pyytäisin päästä henkilöstöpäällikön puheille :) Taitais tulla lähtö kotiin takaisin (kenellä on yllättäville vieraille aikaa yhtäkkiä nykyään firmoissa). Tai jos pääsisin henkilöstöpäällikön puheille asti, niin voi olla ettei päällikkö hymyssä suin ottais vastaan (jos ei sitä sitten piruillakseen hymyilisi). Kauheeta siinä sitten kun päällikkö alkaa siinä puhua "Meillä on tuolla netissä sellanen cv-pohja, jonka voi täyttää....". Auts.
Yritä kuitenkin muistaa, että nämä ihmiset ovat ihan hyvin ajatuksin liikkeellä. Yrittävät auttaa eikä siinä tietenkään mitään pahaa ole. Eikö mantra menekin niin, että "suhteilla töitä saa...".
Kannattaa erottaa se, mitä nämä sukulaiset oikeasti tekee ja mikä taas on omaa tulkintaa. Itsellä alkaa pahimpina ahdistuspäivinä kysymys "mitä kuuluu" kääntyä kysymykseksi "oletko luuseri jo löytänyt töitä".
Vanhemmat ihmiset eivät oikein ymmärrä miten maailma on muuttunut. Ihan kuten seurusteluasioissakin, paljon helpompaa on ollut ennen kumppanin löytyminen. Nyt sekä deittailijat että työnantajat ovat niin vaikeasti tavoiteltavia, että kaikki on hankalaa. Lisäksi molemmilla on vankkumaton usko siihen, että paperilta saa selville millainen toinen oikeasti on. Oikeasti ihminen on enemmän kuin osiensa summa... Mikään CV, hakemuskirje tai deitti-ilmoitus ei kerro kaikkea.