...se kai minulla on. Vaikka luulin, etten edes oikeasti välittänyt. Ilmeisesti välitin kuitenkin, ei kai tämä muuten näin sattuisi.Ja hänpä ei sitten välittänytkään. Se on karu totuus, mikä on pakko hyväksyä.
Hän oli aivan väärä minulle. Alusta asti oli selvää, ettei meistä mitään sen enempää voi koskaan tulla.Mutta silti...
Koko ajan on kuristava tunne kurkussa ja tuntuu, että voisin purskahtaa itkuun millä hetkellä hyvänsä.Töissäkin, ihmisten keskellä. Ajatus, ettei hän enää koskaan soita minulle, etten enää koskaan voi käpertyä hänen syliinsä on sietämätön.
Kaikki ihanat muistot tulee väkisin mieleen: lukemattomat suudelmat, hyväilyt, hellät sanat. Kuinka käveltiin käsi kädessä juhannuksena, kuinka maattiin vierekkäin alastomina yön kuumuudessa...
Kuinka vihaankaan häntä nyt, ja kuinka kaipaankaan.
Särkynyt sydän. Kuin maailmanloppu olisi tullut.
Melkein.
Hän oli aivan väärä minulle. Alusta asti oli selvää, ettei meistä mitään sen enempää voi koskaan tulla.Mutta silti...
Koko ajan on kuristava tunne kurkussa ja tuntuu, että voisin purskahtaa itkuun millä hetkellä hyvänsä.Töissäkin, ihmisten keskellä. Ajatus, ettei hän enää koskaan soita minulle, etten enää koskaan voi käpertyä hänen syliinsä on sietämätön.
Kaikki ihanat muistot tulee väkisin mieleen: lukemattomat suudelmat, hyväilyt, hellät sanat. Kuinka käveltiin käsi kädessä juhannuksena, kuinka maattiin vierekkäin alastomina yön kuumuudessa...
Kuinka vihaankaan häntä nyt, ja kuinka kaipaankaan.
Särkynyt sydän. Kuin maailmanloppu olisi tullut.
Melkein.
Vastaukset 4
Vanhimmat
että sulla on paha olo. Sanoistasi huomaa, että tunnetta oli. Koita jaksaa kuitenkin mennä elämässä eteenpäin.
Sama täällä.Tällä hetkelläkin tippa silmässä. Mutta koetetaan muistaa sananlasku:Kyllä se päivä paistaa vielä risukasaankin...
Itke jos pystyt. Itke niin että vuodat pahan olon kuiviin. Helpottaa ainakin pieneksi hetkeksi.
Luin sun viestin ja sieltähän se itku taas vaihteeksi tuli. Kirjoitukses oli niin lähellä omaa elämääni, oisin melkeen voinu ite sen kirjoittaa. Olin poikakaverini kanssa melkein kolme vuotta ja erostamme on nyt kulunut vähän yli 2 kk. Silti tuntuu yhä etten pysty elämään ilman häntä. Jokainen päivä tuntuu pelkältä helvetiltä. En kestä sitä etten voi enää nukkua hänen kanssaan, en saa hyvänyönviestejä... Tuntui kuin kaikki ois jäänyt niin kesken.
Mäkin tiesin heti alusta ettei meistä tulis koskaan mitään "pysyvää", ei mentäis naimisiin jne., mut silti lähdin hommaan mukaan. Ja rakastuin siihen ihmiseen täysillä, hän oli elämäni ensi rakkaus (kaikilla se ensirakkaus ei tule vastaan teinivuosina..).
Nyt se kaikki on ohi, hän lopulta luovutti. Meillä oli vaikeaa alusta lähtien, mutta en olisi silti koskaan halunnut päästää hänestä irti. En pysty muuta kuin itkemään ja elämään päivän kerrallaan.
Että kyllä meitä on muitakin sydänsuruisia, et ole yksin suruinesi. Se ei kyllä paljon lohduta, varsinkaan näin iltaisin kun pitää olla yksin, mutta koitetaan pärjätä. Pakkohan sen elämän on joskus jatkua vaikka se sitten veisikin paljon aikaa. Otetaan päivä kerrallaan ja itketään kun itkettää (kylläkin vähän liian usein). Tsemppiä! :)