Missä menee raja kompromisseille? Olen ollut hyvin kiinteässä suhteessa nyt kaks vuotta ja olemme alkaneet puhumaan enemmän ja enemmän yhteisestä tulevaisuudesta. Noin kuukausi sitten mies ilmoitti, ettei halua ollenkaan lapsia. Minä itse olen aina ajatellut että kai haluan, kun aika siihen on oikea. Sitä en osaa sanoa, tuleeko koskaan oikae hetki lapsien hankinnalle, mutta haluaisin ainakin pitää sn vaihtoehdon. Luopuakko ajatuksestaan vai lopettaakko suhde ennen kuin on liian myöhäistä? Rakastan häntä kuitenkin kovasti
Luopuminen omista unelmista
lapsia?
91205
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 9
Vanhimmat
Mulla itellä on sama ongelma, haluisin toisen lapsen mut mies ei ikinä toista. Asia on tosi hankala ja raastaa sisintä. Lähteäkö vaiko hyväksyä....siinäpä se. Silloin on vielä helppo paeta ku ei ole yhtään lasta, mut sit onkin jo toinen asia. Kamala vauvakuume, joka pahenee päivä päivältä ja mies ei piittaa tuon taivaallista.
Turha sun on tuossa vaiheessa perhettäsi rikkoa vain siksi että haluat lisää taaperoita.
Tietysti jos teillä on muutenkin vaikeaa, niin kannattaa lopettaa suhde ja etsiä seuraava siitossonni.
Ei se uusi lapsi sitä vaikeaa arkea ainakaan helpota.
Kaksi vuotta on lyhyt aika. Jos todella haluat lapsia (en todellakaan ymmärrä miksi, enkä halua edes tietää), niin jätä se tyyppi.
Seuraavan kiinnostavan tyypin tavatessasi kysyt sitten jo ensitreffeillä että onko lapset hänenkin mielestään täysin nounou. Jos on niin etsit seuraavan.
Eli eli.. hieman ristiriitaisia tunteita on itsellänikin ollut tämän saman asian suhteen. En kyllä varmaan osaa sinulle neuvoa antaa, sillä minulle on käynyt niin, että tapasin alkuvuodesta miehen, johon tutustuin, vietimme paljon aikaa yhdessä, ihastuimme, rakastuimme. Hän kuitenkin asuu varsinaisesti n. 400 km:n päässä, vaikka onkin myös kotoisin samalta paikkakunnalta kuin minä. Tuona ihastumisaikana hän hehkutti ihanuuttani ja muun muassa sitä kuinka haluaisi kanssani joskus myös lapsen, vaikka ei ollutkaan ajatellut niitä enää tehdä(hänellä on jo ennestään), ennen tapaamistamme siis. ajattelin, että vau, olen nyt kohdannut sen ihanan, oikean, ja lapsiahan tehdään, kuten luonnollista on :)
Mies lähti keväällä tietenkin kerran kotiinsa vietettyään luonani paljon aikaa. Olin aivan pihalla kun yhtäkkiä hän ei ollutkaan enää luonani, olimmehan asuneet noin pari kuukautta suunnilleen yhdesssä! Hyvin pian siis asuimme tiiviisti yhdessä. Viestittelin ja soittelin hänelle ahkeraan. Eräänä päivänä hän yhtäkkiä ilmoitti, ettei aio ikinä enää tehdä lapsia, mutta että se ei ole minun vikani, sillä hän oli niin päättänyt jo aiemmin. Sanoi, että minä sekoitin hänen päänsä että meni lupailemaan tuollaisia. No minä tietysti lapsellisena tyttösenä vielä ihan sekaisin tunteineni.. meille tuli pikkuhiljaa joka asiasta kinaa, mikä kärjistyi kun menin hänen luonaan käymään kesälomallani - riitelimme, hän oli hiljaa ja vaitonainen, olisin halunnut jutella ja hän ei. Pelkäsin niin paljon jääväni yksin. Myöhemmin olen tajunnut painostaneeni häntä niin kovin.. Ensimmäistä oikeaa rakastani, jonka kanssa todella halusin tulevaisuuden :(
Erosimme sitten, tai hän jätti, koska niin monet asiat ärsyttivät. Oloni oli tietenkin karmea, olinhan kuvitellut sen kestävän ikuisesti, kun hänkin sitä niin oli halunnut. Kuukauden päivät ainakin kaipasin häntä, itkin, murehdin, toivoin ja surin. Lopulta jutteluyhteytemme palasi hiljaksiin, näimmekin tuossa kun hän tuli muusta syystä käymään täälläpäin. Tunteita yhä hälläkin, olemme jutelleet yhteenpaluustakin ja lähes päivittäin juttelemme mesessä tai viestitään :)Aika näyttää kuinka käy..
En osaa sanoa johtiko tuo lapsettomuusasia meidän riitoihimme vai jokin muu, enkä todella osaa neuvoa mitä sinun tulisi tehdä. Minä todella välitän tästä miehestä yhä, rakastankin. Olen nyt yksinäni saanut miettiä näitä asioita, myös lapsia ja niiden tekemistä/tekemättömyyttä. Ennen kuin tapasin tämän miehen, en ollut edes ajatellut koko asiaa. Tai oikeastaan ajatteln, että tulevat jos ovat tullakseen. Tuo mainitsemasi mahdollisuuden poissulkeminen tuntui seurustellessa pahalta, ehkä se olikin häneltä hieman julmaa ja ajattelematonta. Mutta en minä ainakaan halua niitä lapsia sillä perusteella tehdä, että "kun kaikki muutkin", kuten joskus näyttää olevan tapana.. No, en tiedä tosiaan, en vain tiedä vaikka ehkä pitäisi :D Eivät ne lapset ole koskaan olleet mulle mikään ensmänen haave. Mutta kai sitä täytyy sitten itse kunkin miettiä, että mitä itse haluaa ja kuinka tärkeää se sitten on, ja miltä muuten tuntuu. Välillä tulee kyllä haikea olo kun ajattelee, että luopuisi mahdollisuudesta.. mutta emmehän me täällä kahlittuja ole, et sinäkään ystäväin! :) Vapaaehtoisuuteenhan se yhdessäolo perustuu. Ei se helppoa ole päättää mitä tehdä, sen voin sanoa, sillä kuka toisaalta voi varmaksi sanoa, mitä ehkä tulevaisuudessa haluaa. Minä en kyllä oikeastaan viitsi, enkä halua, sitä enää etukäteen murehtia.
T:tyttönen
Sanoisin, että perheen perustamiseen liittyvät ajatukset ovat niin elämän perusasioita ja jos niissä mielipiteet eroavat, niin ei kannata jäädä suhteeseen.
Täällä jo sanottiinkin, että eroa ja kun alat treffailla niin selvitä heti kanta perheen perustamiseen, niin ei tule pettymyksiä.
Itse en ole ollut hirveän innokas lapsia hankkimaan, mutta sopivan kumppanin löydettyä mahdollisesti. Nyt kävi niin onnellisesti, että olen vihdoin ensi kertaa elämässäni kunnolla rakastunut ja jos vaiheessa haluaisin lapsen (lapsia), jotka näyttävät miesystävältäni. Hän ajattelee samoin ja on ehkä lapsirakkaampi minua, muttei ole vielä lapsikuumeinen (onneksi).
Niin tai tietysti se riippuu siitä, minkä ikäinen oot.
Kaksi vuotta on lyhyt aika, jos ei biologinen kello tikitä vielä.
Mieli saattaa muuttua, en minäkään aluksi halunnut lapsia, mutta nyt niitä vaan jo perhana on kaksin kappalein.
Niin se miehen mieli saattaa vuosien saatossa muuttua.
Kelloni ei todellakaan tikitä vielä, mutta uskon sen tikittävän vielä joskus. Pelkoni on ehkä se, että mitä jos joskus kun todella haluan lapsia NYT niin mieheni sanoo, että ei...ja silloin olen ollut tämän henkilön kanssa jo...no vaikka kymmene vuotta ja siiloin en pääse enää pois, tosin en pääse nytkään, ainakaan tunteiden pelatessa, mutta toivon vielä järjen voittavan...voittaako se sittenkin kun aika olisi lapsille oikea ja minulta evätään yksi elämän ehkä normaalin asia?
nykyään usein 30-40v. Että älä hosu.
Kyllä sä voit koska tahansa lempata miehes pellolle, nyt heti tai 10 vuoden päästä.
Sehän on sun päätös. Sanon vaan, että jos oot vähän päälle parikymppinen, niin harva siinä iässä haluaa vilä tehdä lapsia. Valtaosa haluaa sitä kuitenkin jossakin elämänsä vaiheessa.
Perheen perustaminen on yksi elämän perusasioista.
Kaksi vuotta on vielä lyhyt aika, jos vielä olet kovinkin nuori. Mutta hyvähän se on asioista keskustella.
Mielestäni voisit keskustella uudestaan poikaystäväsi kanssa asiasta ja jos hän on aivan ehdottomasti kielteinen, niin suosittelisin jatkamaan omaa matkaa. Ei ole järkeä luopuo jostain niin tärkestä kuin oma perhe ja lapset. Miehethän voivat hankkia perheen vaikka ukkoikäisenä, mutta naisille se on ihan eri juttu. Eli älä myöskään odottele kymmeniä vuosia ja loppujen lopuksi päädy yksinäiseksi lapsettomaksi, kun ukko päättääkin, että haluaa myöhäiskeski-iällä sen oman perheen ja lapset.
Vaikea paikka, mutta elämä on.