Miksi erositte?

pitäsi mutta jos on väkivaltaa:ei saa puhua mistään sillä väkivaltasen mielestä se on riitelyä.

Erosimme kun tämä toinen ei saanutkaan päättää kaikesta (1 stä asiasta). Voip olla että oli tekemällä tehty syy hänen puoleltaan. Noh itse teki eropäätöksen ja sai sanottua/tehtyä oman tahtonsa mukaan ja sen viimeisen sanansa, johon oli elämässään tottunut ja tuli tyytyväiseksi.

Ei voi olla totta !Aivan kuin minä olisin ollut kirjoittamassa, mutten ole koskaan osannut ilmaista itseäni noin hyvin.Oikeastaan ihana lukea ,etten olekaan ainut tollo kuka kärvistelee saman asian parissa. Ja itse asiassa puolisoni myös , koska nyt olen huomannut omaavani saman taipumuksen halventaa ja aliarvioida toista.Ja tätä on jatkunut vuosia,vuosikymmeniä oikeastaan.Molemmat olemme todella onnettomia yhdessä toistemme kanssa,mutta
kun tapa ja tottumus tekeytyy rakkaudeksi.
ps. Meillä on avioliiton harkinta-aika meneillään,käyn yksin perheterapeutilla, jätin juuri asuntohakemuspaperit sisään.Olen liki viisikymppinen äiti ihminen,ja haluaisin kokea aikuisen ,vakaan ja oikeasti rakastavan ihmis-suhteen jonkun miehen kanssa,kuka nauttisi seurastani ja päinvastoin.Eikä tämä tunne,että on paha olla, ole syntynyt keski-iän kriisin myötä ,vaan jo vuosia,vuosia sitten.Onkohan aika
nyt kypsä yrittää sitten olla onnellinen. Ja antaa myös miehelle sama vapaus,kun kumpikaan ei kuitenkaan toista tunnu kaipaavan rinnalleen."Joskus on vain niin helvetin olla onnellinen" ja tietää mikä on oikein.Alan oivaltaa hiljalleen,että kun on aina paha olla niin on korkea aika tehdä itse se muutos elämäänsä;eikä odottaa toisen sitä saavan aikaan .Yritetään olla aikuisia ja onnellisia,vastuullisia sellaisia.Ei satuteta toisiaamme enempää!!

Noh, en ole eronnut vielä, mutta tässäpä tekstiä.

-Minulla on taipumusta olla jääräpäinen ja haluan sanoa viimeisen sanan.

- Syyllistän avovaimoani silloin, kun siihen on aihetta, enkä turhaan, enkä ole itsekään täydellinen.

- Hän riitelee "rumasti", nimittelee ja pitää itseään etuoikeutettuna asioihin, joita ei minulle salli.

- Hän on kerran ollut väkivaltainen, siihen pistin lopun kerralla. Sanoin, että jos minua lyöt, heräät sairaalassa. Ei ole tarvinnut ikinä toistaa.

- Avovaimoni on liikkuu naisporukalla perjantaina,jos menen ulos lauantaina ,tulee minun ja kavereideni mukaan uudelleen baanalle.

-Riitoja on vaikea saada päätöksen, hän ei ymmärrä katsoa asiaa toisen näkökulmasta, vaan hän tekee niinkuin tekee, muista välittämättä.

- Riitelyn aikana uhkaa lähteä, ja menee kaverille, sitten soittaa itkien haluavansa takaisin.

Alkaa pikkuhiljaa olla itsekin henkisesti lopussa. Ehkä pitäisi vain lähtä. Takana yhteiseloa kohta 8 vuotta.

Mä ainakin ottaisin ja eläisin loppuelämäni toisin !
ero on vaikeeta - mutta kun se on ohi !!
uusi elämä :)

.. koska kasvoimme erillemme. Tämä on yksi klishe, mutta omalla kohdalla pitää paikkansa. Yhteisten milenkiintojen ja harrastusten totaalinen puuttuminen -> surkastuva seksielämä -> muut asiat kiinostaa enemmän -> entisestään surkastuva seksielämä ja yhteisen ajan vähyys -> se piste että kaikki muu on parisuhdetta tärkeämpää -> avioero. Hyvä näin.

menetin mieheni sellaiselle naiselle,jonka kanssa en halunnut kilpailla,enkä olisi pystynytkään.Nimittäin puolisoni sisarpuolelle..

kun sitä naisporukassa vaimo halusi käydä tanssiravintolassa :-)
Ja "ei varmaan mistään miehistä siellä olla kiinnostuttu" ja "kuntoa hoidetaan"
Pian sitten paljastui että "kuntohoitoja" oli ollut antamassa yksi telakan hitsari.
Kostin sen vokottelemalla muijan siskon jota olin panemassa kun tuli retkiltään kotiin.
Lopuksi käskin ne molemmat pellolle :-D
Eli olen tullut siihen tulokseen että jos ei yhdessä voi kulkea kapakassa ei kannata kulkea ollenkaan.

Niitä riidan aiheita kyllä ilmaantuu ihan tarpeeksi mmuutenkin.

Itse hain eroa ja sen myös sain.
ev.lut.sos.dem. kasvatuksen saaneena olin liian miellyttävä. Täytin puolisoni toiveita ja omia haaveita ja elin omaa miehen elämääni asenteella "mä en koskaan tee niin tai näin(siis niitä juttuja joista miehiä on syyllistetty)".
Koskaan en kuitenkaan onnistunut tekemään puolisoani onnelliseksi, vaan aina oli jotain parannettavaa tai pielessä jossain.

Toki muualta kuulin sitten, että minua ylistettiin miehenä ja isänä, mutta suoraan minulle sitä ei koskaan kerrottu.

Lopulta luovuin luterilaisesta kiltteydestä, kun länsimainen lääketiede vei voiton.
Eroa en ole katunut päivääkään, vaan sitä etten lähtenyt aiemmin. Sillä poltin itseni loppuun siinä suhteessa.

Erosin koska olo liitossa oli vuosia kammottava.

Se, että ei kykene lähtemään suhteesta, kertoo monenlaista;

- pelko jäädä yksin (identitetti liikaa parisuhteen varassa)

- kuvitelma, että on toisesta riippuvainen (kun ihmisille uskotellaan lapsesta asti, että 'et tule toimeen ilman muita')

- itsetunnon heikkous (en ole mitään ilman tuota toista; tuo toinen tietää minusta liikaa, ja olen siksi hänen armoillaan)

- itsepetos (uskottelu itselle, että on välttämätön toiselle, ja päinvastoin)

Jatkuva riitely on puolustusmekanismi näitä pelkoja kohtaan.

Vastauksista kiitos.Joku voisi kommentoida listaa, mitä mieltä elämisestä tällaisessa parisuhteessa?

Tanssiravintolassa ei siis saa käydä, entäs näämuut syyt?

Muuttumislupauksia on turha kuunnella. Olen itse kuunnellut vuosia, mutta yritykset kestää korkeintaan kuukauden. Sitten palataan taas lähtöruutuun. Enää en kuuntele, enkä usko. Muuten sama oireyhtymä: ei kykyä keskusteluun, ei lupaa olla eri mieltä, syyttelyä, kaikki vika aina vastapuolessa, käyttäytyminen toista kohtaan törkeää. Tutustu narsistiseen oireyhtymään, niin huomaat yhtäläisyydet. Manipulointi tyhjillä lupauksilla yksi näistä.