Raatiosta kuuntelin päivällä tarinaa yhdestä pariskunnasta. He menivät naimisiin ja tuli keskustelua sukunimestä.
Nainen halusi et hänen nimensä otetaan käyttöön ja miehelle kävi tämä käytäntö?
Miten on mitäs täällä ollaan mieltä? Onko mahdollista et otatte naisen nimen käyttöön häiden jälkeen.
Itselleni ei ole kyllä kuin yksi vaihto-ehto. Miehen nimi siinä viimesenä kuulu lukea, ehkä sen verran vanhoollinen olen tai sit muuten vaan umpiluu :)
Nainen halusi et hänen nimensä otetaan käyttöön ja miehelle kävi tämä käytäntö?
Miten on mitäs täällä ollaan mieltä? Onko mahdollista et otatte naisen nimen käyttöön häiden jälkeen.
Itselleni ei ole kyllä kuin yksi vaihto-ehto. Miehen nimi siinä viimesenä kuulu lukea, ehkä sen verran vanhoollinen olen tai sit muuten vaan umpiluu :)
Vastaukset 56
Vanhimmat
Minulla on ainakin niin tuiki tavallinen nimi, että hyvin voisin vaihtaa. Nimihän se vain on! Melko vanhoilliselta kyllä kuulostat tässä asiassa. Mutta kai jotkut vielä noin kokee. Mutta miksi? Onko nainen jotenkin vähemmän siinä avioliitossa? Tai tuleeko mies vähemmän naisen sukuun? Kyllä itse ainakin ratkaisisin asian pohtimalla sitä, kummalla on mukavamman kuuloinen sukunimi.
Minä en ikinä luovu sukunimestäni. Perkeleen feministien tasa-arvo paskaa! Nainen pitäköön nimensä tai ottakoon molemmat sukunimet halutessaan.
Kaltaistesi miesten takia toisinaan hävettää myöntää olevansa suomalainen mies.
Kaltaistesi miesten takia toisinaan hävettää myöntää olevansa MIES
Todistit pointtini. Kiitos siitä.
Me vaihdoimme molemmat nimemme, kun vihille asteltiin! Nimemme oli niin helkutin tylsiä, että otettiin saman tien mukavampi sukunimi. Huippua. Helppoa. Ja sama nimi nyt siis molemmilla. Keksittiin nimi ihan itse.
..miksi Virtanen ja Mähönen vaihtaa nimensä Von Griffenbäckiksi? Vaan koska oli niin tylsät nimet? Oliko nimenvaihtamisesta oikeesti mitään hyötyä vai vaan huvia?
Todellakin, ei tule kiistaa.
:-)
Aika rohkea ja kunnioitustaherättävä veto. Onneks olkoon. Ei muuten onnistu kaikilta!
En minäkään ymmärrä, miksi suomalaisen etunimen perään laitetaan jotakin mahdollisimman vierasmaalaista. Ei mansikkakaan sovi hernekeittoon. Kyllä meidän nimi kuulostaa ihan supi suomalaiselta. Se vain on hauska, ja meille sopiva. Ei siitä sen kummemmmin hyötyä ole, mutta pitäisikö kaikesta olla? Eipä tarvinnut kiistellä, että kumman nimi otetaan!
Miten niin von jotain on mahd. vierasmaalainen? Eiköhän nuo vonit tule juuri noista vanhoista aatelissukujen nimistä?
Ei kaikki Von alkuisen kuulosta suomalaiseen suuhun sopimatomilta, tai Kallen ja Liisan kanssa surkealta, mutta tämä esimerkin Griffenbäck ei ehkä istu Jorman perään... Paremmin yhteen passaa Heininen, Hurttinen tai vaikkapa Taivas.
Pointti on siis siinä, mikä on etunimi. Sama pätee myös siis toisinpäin. Ridge Virtanen on älytön juttu.
Toinen on sukunimeni, ja toinen on...
Aina hämmästyttää!;D
vieläkin?
Vieläkin? Kyllä!
Sait minut vähän hämmästymään.
Vuoroin vieraissa. Harmi että tuo ei...
Tässä sukunimiasiassa minä olen konservatiivinen. En minä häitä olisi perunut, mutta tulin ikionnelliseksi, kun vaimo otti sukunimeni. Onnekseni asia oli hänelle aivan yhdentekevä. Minä olen sitten tasapuolisuuden nimissä antanut periksi jossain muussa. Esimerkiksi muutimme, kun vaimo halusi erilaisen asunnon.
enää ajatella sitä, kumman nimi otetaan. Mutta Hossi, viitsit ainakin tunnustaa olevasi siinä suhteesa muinaisfossiilin tasolla;))
Mutta näin naisnäkökannalta ajateltuna - minulle nyt oli sinänsä aivan yksi lysti, kumman nimi otetaan. Eli päädyin tuplaversioon, vaikka paikallisen lain mukaan mieheni sukunimi on virallinen sukunimeni, ja "saan" käyttää omaani siinä edessä (kuinka jaloa!). Meidän oli siis pakko valita yksi yhteinen sukunimi, joka on molempien ja lasten virallinen sukunimi. Ja miehelläni sattuu olemaan niin sikaihanan upea, todella kaunis ja harvinainen sukunimi, että sitä ei todellakaan voinut olla ottamatta.
Omani jätin eteen osittain tottumuksesta, ja osittain koska haluan edelleenkin, että jos joku vanha koulukaverini etsii minua netin välityksellä, niin hän voi päästä jäljillenikin.
Tosin olen monesti jo katunut sitä, että otin tuplanimen käytettäväksi, koska missään lomakkeessa ei tunnu olevan tarpeeksi tilaa nimelleni. Enkä viitsi alkaa uusimaan kaikkia ajokortteja jne.
Ei tullut kuuloonkaan oman nimeni vaihtaminen, ex otti omani käyttöön. Puolestani olisi saanut muuttaa sukunimensä vaikka Al-El-Bullah-Dullahiksi, asia ei ole itselleni muutoin tärkeä kuin oma nimeni, johon olen tottunut.
Johan siitä kertoo sekin, että miehet enimmäkseen kutsuvat toisiaan sukunimillä.
... identiteetti kautta aikojen ollut siis miesten vastaavaa vahvempi? Minun on vaikea edes kuvitella mummojeni ja äitini identiteetin horjuneen heidän ottaessaan miestensä nimet.
Siihen aikaan ei taidettu paljon naislta kysellä. Nimilaki on Suomen itsenäisytymisen ajoilta. Ja siihen on tehty muutoksia aika äskettäinkin vielä koskien nimen ottamista. Maistraattihan valvoo tätäkin asiaa, eli jos nimiasiat kiinnostaa, kannattaa soittaa maistraattiin. Paperityötä ja asia on hoidettu, ei se sen vaikeampaa ole.
Suomellakin on vahvasti patriarkaariset juuret. Eli suku on tarkoittanut suoraa linjaa esi-isistä miespuolisia jälkeläisiä pitkin alaspäin. Sukunimi on sen takia määräytynyt perinteisesti isältä pojalle. Tyttöjen ja naisten sukunimi on tullut syntymän myötä sen suvun mukaan, johon syntyi ja avioliiton myötä mieheltä.
Miehen identiteetti nykyään ei tule ainakaan valtaosin suvun puolelta, siitä siis "kenen poikia on" tai sellaista. Tosin juuret on iso osa kai edelleenkin miehen identiteettiä. Tai ainakin itselleni. Sukunimen osuus miehen identiteetistä tulee nykyään, niinkuin sanoin, siitä, että kaverit kutsuvat yleisesti toisiaan sukunimillä. Jostain syystä, en tiedä mistä se johtuu.
Naistenkin puolella vastaavaa olen huomannut, mutta vähemmän. Siksi se ei olekaan osa naisen identiteettiä.
... kysyä, ei. Enkä usko, että asia olisi juuri muuttunut, vaikka oltaisi kysyttykin. Uskonkin, että miesten ja naisten identiteetti rakentuu tässäkin kohdin hyvin eritavalla. Nykyäänkin vain pieni vähemmistö miehistä ottaa naisen sukunimen ja yhdistelmänimetkin ovat edelleen vähemmistöä. Enkä usko enemmistönä olevien naisten identiteetin uudesta nimestään ainakaan heikkenevän. Muuttua se saattaa, jossain määrin.
Vanhastaan siihen liittyy perimyskuviot, eli myös ne ottopojat, joilla oli ottoisän sukunimi tai jotka sen saivat, olivat mahdollisia isän perijöitä.
Naisille perintöä ei annettu, mutta sitäkin ruhtinaallisemmat myötäjäiset häissä.
Tämäkin on muuttunut, kun on olemassa atk- pohjaiset väestörekisterit, joihin voidaan tallentaa ihmisten perintöönliittyvät asiat, vaikka sukunimi vaihtuisikin.
miespuolisia. Siispä kukaan nainen ei ole sukua kenellekään, suku ei jatku jos jollekin onnettomalle sattuu syntymään vain tyttöjä. Kyllä nyt olet erhettynyt pahemman kerran, suku on eri asia kuin nimi.
Mutta se oli sitä joskus. Yritin vaan tuoda sitä esiin, miksi sukunimellä on ollut joskus niin iso merkitys.
Jäi tuosta perimisestä (tuossa toisaalla) se mainitsematta, että nykyään naisetkin perivät omaisiaan. Niinkuin yllätys yllätys kaikki tietää.
Niin vaan ei ole ollut aina. Tai siis menneisyydessä.
Kehitystä on tapahtunut.
Koko ajan lisääntyy se, että mies ottaa naisen nimen . Kehitystä sekin! Hienoa. Kun tilanne on 50-50, niin voimme kaikki olla tyytyväisiä. Miksikäs emme?
Tärkeintä on se, että ollaan suvaitsevaisia kaikkien kanssa. Eli hyväksytään toisten mielipiteet. Samaa mieltä ei ole pakko olla.
Sukunimillä ei ole nykyään enää tosiaan muuta virkaa kuin se, että se pitää kaikilla olla ja miehille se voi olla identiteetti- asia.
Ja se on minun mielestäni aika hyvä peruste miehelle olla muuttamatta sukunimeään.
Toisaalta nykyään nainen voi säilyttää oman nimensä eikä miehen puolelta ole pakko ottaa edes toista nimeä yhdistelmäksi. Sekin on hyvä asia.
Ja sekin, että voi halutessaan vaihtaa sukunimeä suhteellisen helposti, sekin on hyvä asia.
Pääsääntöisesti logiikkani mukaan kaikki mitä on pakko tehdä ilman kunnollisia perusteita, on enimmäkseen huono asia. Tuo, että sukunimi on pakko olla.. tjaa. Se ei ole mikään kynnyskysymys. Onpahan jotain eroa muutamalla sadalla tuhannella Matilla, kun on sukunimi eri.
:-)
Joten siksi en yhdy tuohon 50-50 ajatteluun. Ei tässä mistään paremmuudesta kilpailla, tasapeli on siksi mielestäni hieman naurettava ajatus.
Voidaan olla tyytyväisiä mielestäni jo nyt. On jo vapauksia ihan riittävästi.
Ehkä se voi naisillekin olla identiteetti- asia, mutta kun en sitä tiedä enkä perusteita sille, niin maininnaksi jää omalta osaltani ja mainitsen nyt ihan vaan sen takia, että omalta puoleltani sen noteeraan enkä jättänyt sitä tarkoituksella pois.
Itse otin miehen nimen, kun menin naimisiin. Mutta päätös ei ollut helppo. Monta kertaa itkin sitä, että menetänkö jotain oleellista identiteetistäni.. Ja oman perheen menettäminen jotenkin heräsi ajatuksena, vaikka järki tietysti sanoi, että pysyyhän se perhe, vaikka nimi vaihtuu. Tuntui vain siltä, että eroan jotenkin heistä... Iso asia siis naisella.
Kannatan ehdottomasti aiemman kirjoittajan 50-50 ajatusta. Vapauksia on nyt vain paperilla, teoriassa. Mutta kun tämänkin kyselyn vastauksia lukee, ja muistelee oman miehen (ja tuttavien)parin vuoden takaista painostusta nimiasiassa, niin kyllä siitä todellisesta vapaudesta ollaan vielä kaukana. Asiaa auttaa vain se, että naisen nimen ottaminen yleistyy, eikä juntti miehet pidä sitä enää häpeänä. Tai feministit omana kunnia-asianaan... Kyseessä olisi vain arkinen tavallinen asia, jossa saa tehdä ihan miten haluaa!
Eiköhän miehet yleensä väännä jotain lemppari nimeä tai jotain vastaavaa lyhennettä. Ei mun kaveripiirissä kyllä mielestäni kukaan kutsu toista sukunimellä. Lempinimiä on kyllä sit kaikennäköisiä.
Monissa tapauksissa sukunimi määräytyi talon tai maatilan mukaan entisinä aikoina. Maallahan tapa näkyy vieläkin siinä, että perhekunnista puhutaan usein talon tai tilan nimellä. Se voi puolestaan kantaa jonkun vanhan omistajan nimeä.
Niinpä ei ollut tavatonta ennenkään, että mies vaihtoi nimeä naidessaan ison talon tyttären ja muuttaessaan taloon isännäksi. Mies kylläkin vaihtoi tällöin identiteettiään, hän tuli sukuun, tuli isännäksi, nosti statustaan.
Pelkoa että asia tulisi ajankohtaiseksi...???
sukunimeni on sen verran harvinainen, että en vaihtaisi sitä, ellei äijällä satu tosiaan olemaan jotain von alkuista nimeä.
Lily von Kaaja kuulostaisi hyvältä!
Mikä ihmeen viritelmä. Typerä. Kauniita nimiä on paljon, ihan suomalaiseen kulttuuriinkin sopivia. Lehmusvirta, Rauhalinna, Kulta...
Mua kyllä kiinnostaisi erittäin paljon päästä eroon omasta sukunimestäni :D
Olisin sen jo vaihtanutkin, mutta tiedän, että isää se loukkaisi. Ja veli aina saarnasi mulle, kuinka naisen pitää kunnioittaa vanhempiaan ja nimeään, mutta tottakai ottaa miehen nimi sitten avioliitossa, hih.
Ei sukunimessäni mitään vikaa ole, mutta mieluummin ottaisin jonkun muun.
PS. Olihan meidän tosimies-Mattikin edistyksellinen ja viihtyi Paanalana jonkin aikaa..
Hmm. Naimisiinmeno vain ja ainoastaan nimenvaihdon takia?
:-)
Hupsista. Tuota kutsuisin jo edistykselliseksi toiminnaksi, ainakin koskien suvun harhauttamista.
:-)
Hossi ei taida olla ainoa konservatiivinen "muinaisjäänne". *:)
Lähes 80 prosenttia vihkipareista ottaa miehen nimen. Kun taas vain prosentti vihittävistä päätyy siihen, että yhteiseksi niemeksi otetaan vaimon sukunimi. Viidesosa säilyttää oman nimensä joko kaksoisnimenä tai niin, että kumpikin säilyttää oman nimensä.
Melko konservatiivista kansaa taidamme siis olla tai sitten vaan pidämme perinteistä.
Totta on, että tilanne on yhä se, että monestakin syystä naiset ottavat miehen nimen hyvin usein. Syitä kuitenkin kannattaa miettiä. Ja kannattaa myös miettiä, millaisella vauhdilla tämä tapa vähenee. Kun kuljetaan 30 vuotta eteenpäin, niin prosentit näyttävät jo hyvinkin toisenlaisilta. Tämän ymmärtää, kun menee muutamia vuosikymmeniä taaksepäin -100% naisista otti miehen nimen.
Itse olen siis mies, ja minulla on naisen nimi. Miksi ei olisi? En kerta kaikkiaan keksi yhtään syytä, miksi ei. Meille asia oli niin yhden tekevä, että heitimme kolikkoa. Hhehhehee. En edes voi sanoa, että minä hävisin, koska en ole hävinnyt yhtään mitään. Olen ollut aviossa nyt viitisen vuotta, ja nimi tuntuu todellakin jo omalta.
En ymmärrä miehiä (tai naisia) joille jokin niin pinnallinen asia kuin nimi, tuntuu elämää suuremmalta.
alttarille kiristetyn miehen vielä luopua nimestäänkin vapauden lisäksi? ;)
En ikinä ottaisi appiukon nimeä itselleni. Sukunimeni voisin muuttaa ainoastaan muslimiksi kääntymisen kautta, en muuten. Olisi vaimoni asia, tahtoisiko pitää oman nimensä vai ottaa minun nimeni. Nämä yhdistetyt sukunimet on naurettavinta mitä olla voi, kun ei ole kyse aatelisista kuitenkaan. Väätäinen-Räikkönen? Yli-Heikkilä-Lindblad? Koskinen-ibn Husyan?
Eikö sekä-että -sukunimi ole ennemminkin hyvin informatiivinen nimi? Ajattelepas sitä.
Kaikkein mielenkiintoisin nimi, johon olen koskaan törmännyt, on erään saksalaisen naispolitiikon sukunimi, nimittäin Leutheusser-Schnarrenberger...
Eipä informatiivisuus sinällään paina paljoakaan, jos kyse on ns. tavallisista virtasista. Joku Schnarrenberger on sitten jo eri juttu...
en todellakaan ottaisi naisen nimeä.
Kyllä siinä postiloorassa pitää lukea meikäläisen sukunimi. Pakkoväänössä pistetään akan sukunimi mukaan. Kunhan rauha säilyy talossa :)
IT'S ALIVE ALIVEEEEEEEEEEE!!
En ole näköjään ainoa muinaisjäänne ;)
Itsellänikin tuo sukunimi on sen verran harvinainen ja jossain piireissä tunnettukkin että siitä en luovu, kaatukoon vaikka sit häätkin sen takia. :)
Minulla kyllä on käsitys, että sukunimi tuli aika paljon talon ja paikan mukaan. Sukuni nimi isän puolelta ainakin on jäljitetty tällä tavoin vuosisatojen taa. On harvinainenkin. Mutta tässä ollaan siis maalla.
Kyllä sukua on selvitetty isän äidin puoleltakin jne.
Äitini puolella on vaari 'suomentanut' sukunimensä viime vuosisadan alun tienoilla kuten monet ruotsinkielisen nimen muuttivat...eli ottivat 'oman' uuden nimen silloin.
Eli kyllä näitä vaihdoksia on tehty kaikenlaisia ennenvanhaa.
Käsittääkseni jokaisella on omat perusteet ratkaisuihinsa.
Minulle sukunimen vaihdos merkitsee tietynlaista yksityisyyden suojan muutosta. Olen käyttänyt nykyistä nimeäni näkyvästi, se on taiteilijanimeni, mutta vain osa minua. En tiedä tarvitsenko sitä tällä tavoin jatkossa.
Joka tapauksessa minulle ovat tärkeitä sekä isän että äidin puolelta sukunimet, vaikken niitä käytäkään. Ystävättäreni esim. harkitsee oman äitinsä tyttönimen suomentamista omaksi sukunimekseen eron jälkeen...toinen otti oman tyttönimen takaisin. Tunnen ainoastaan semmoisia naisia, jotka ovat ottaneet miehensä nimen tai käyttävät omaansa tai yhdistelmää avioliiton solmimisen jälkeen. Elikkä oman kokemukseni mukaan aika harvinaista, että mies ottaa naisen nimen...
Siinä vaiheessa, kun mietitään lasten nimeä tulee tenkka poo...avoliitossa(!) äidin nimi on lapsen nimi...Minun lasteni sukunimet muutettiin heidän isänsä nimeksi.
Tuttavapiirissä on hyvinkin monella avoparilla lapsia. Näistä pikaisesti laskettuna kuudesta perheestä vain yhdessä lapsille on annettu äidin sukunimi. Eli ehkä naiset pehmentävät tietä oman nimen tulevaan vaihtumiseen sillä, että lapsille annetaan jo valmiiksi ennen avioliittoa isän nimi.
Mutta kyllä ihan näin miehenä voi sanoa, että naurettavaa kun sukunimen pitää olla jotenkin sukupuoleen sidottu. Itse voisin hyvin vaihtaa.
Minulle tärkeää avoeron jälkeenkin osoittaa muille, että saman isän lapsia molemmat.
En minä tiedä minkä mukaan sairaalassa tai kasteessa määräytyy nimi...tuleeko se vanhempien ilmoittaman mukaan...Mistä? Ei minulta ainakaan kysytty mitään.
Minua puhuteltiin myös rouvaksi ja omalla tyttönimelläni...siis en vihitty puoliso. Missä vaiheessa nainen muuttuu rouvaksi? Kun synnyttää lapsen??
Vai oliko tämä vaan hienovaraista vi....lua, kun esinnyn tyttönimelläni avoliitossa ollessani... Naapursängyn äiti tokaisi, että hänestä tuntuu tällainen puhuttelu kuin olisi naimisissa isänsä kanssa...
Ei jummarra...?
Tätä asiaa en ole edes ajatellut. Pitänee muuten keskustella asiasta avon kanssa.
Taidan haluta pitää oman sukunimeni, mutta jos asia olisi elämää suurempi naiselleni, en pitäisi mahdottomana toimia toisinkin.
Tosin lapsillamme on jo mun sukunimeni, koska naiseni halusi niin.
Sit meikäläinenkin uusia ajatuksia edes jollekkin ;)
otti naisensa sukunimen:) hänen omansa oli aika vaikea lausua ja päättivät et lastenkin kannalta on helpompi kun kaikilla äitin sukunimi..
Mä olen päättänyt jo ajat sitten, että pidän oman sukunimeni. Puoliso saa tehdä mitä haluaa, eli todennäköisin vaihtoehto on, että hänkin pitää omansa eli yhteistä sukunimeä ei sitten ole.
Oma sukunimeni on tuikitavallinen, mutta se nyt vaan on omani, joten miksi haluaisin vaihtaa? Nykyiselläni on harvinainen sukunimi, mutta tämä ei kyllä vaikuta päätökseeni mitenkään. Lapsista pitää keskustella erikseen, niin pitkälle en vielä pohdinnoissani ole päässyt.
Täällä perusteltiin miehen nimen ottamista historialla. Sukunimilaki, jossa nainen on ottanut automaattisesti miehen nimen, on yllättävän lyhytikäinen maassamme (v. 1930-luvun avioliittolaki). 1900-luvulle saakka saattoi tilanne olla jopa se, ettei henkilöllä ollut lainkaan sukunimeä. Suomessa oli monin paikoin 1800-luvulle saakka tapana, että nainen piti isänsä sukunimen, mutta miehen oli mahdollista vaihtaa sukunimensä vaimon suvun mukaan. Monilla oli myös kaksoisnimiä. Suomen sukututkimusseuran sivuilta löytyy paljon mielenkiintoisia artikkeleita aiheesta.
ylen tektitv:n sivu 110:
Yhä useampi mies vaihtaa sukunimensä
Sulhasista 1,4 prosenttia otti vaimonsa
nimen joko ainoaksi sukunimekseen tai
kaksoisnimeksi viime vuonna, kertoo
YLEn Radiouutiset.
Kaikkiaan vaimonsa sukunimen ottaneita
oli vajaat viisisataa.
Joukko kasvaa tasaisesti. Kymmenen
vuotta aiemmin määrä oli vain 0,7
prosenttia.
Myös naisista yhä useampi säilyttää
tyttönimensä. Viime vuonna oman nimensä
piti vajaat 19 prosenttia naisista.
Vielä kymmenen vuotta sitten naisista
vain noin 13 prosenttia piti
sukunimensä.