12.9. Maailmani jota pidin vakaana ja turvallisena romahti päälleni. Sain kuulla vaimoni uskottomuudesta naiselta jonka miehen kanssa minua petettiin.
Kaikki oli alkanut "klassisesti" työpaikan pikkujouluista. Tämän jälkeen suhdetta oli "hoidettu" yhteisillä firman järjestämillä koulutusmatkoilla jotka kestivät useita päiviä.
Samaan aikaan minä olin nyt kolme vuotiaan tyttäreni kanssa kotona. Olin ollut hoitovapaalla maaliskuusta -04 jotta vaimoni voisi luoda uraa ja saisimme vakaan pohjan elämälle kun minä palaisin takaisin töihin.
Kun kuulin tältä tuntemattomalta naiselta asiasta niin en luonnollisesti uskonut sanaakaan. Muutaman puhelinkeskustelun jälkeen hän kuitenkin pystyi vakuuttamaan minut siitä että olin tullut petetyksi. Tarkistettuani näiden ennestään tuntemattomien henkilöiden taustat päätin soittaa miehelle joka oli kajonnut vaimooni. Miehen puhelin numeron saaminen ei tuottanut vaikeuksia koska hän oli suuren valtionyhtiön palveluksessa johtajan virassa.
Tämä sankarillinen kahden lapsen isä osoittautui melkoiseksi vellihousuksi joten tunnustus piti vetää irti kuvainnollisesti hohtimilla. Tämän jälkeen en ole ollut häneen yhteydessä. Eikä minulla mitään sanottavaa olisikaan. Tuon dirikan tapaamista en voi kuvitella ilman että siitä tulisi minulle seuraamuksia joten täytyy vain purra hammasta.
Tämän jälkeen olin yhteydessä ensimmäisen kerran vaimooni joka oli työmatkalla ja palaamassa kotiin samana iltana. Hän oli aluksi hyvin vaitonainen ja ensimmäinen puhelu olikin melko lyhyt. Hän soitti sitten hieman myöhemmin minulle ja viimein tunnusti tehneensä aviorikoksen. Mies oli soittanut tässä välissä vaimolleni ja kertonut tunnustuksestaan.
Vaimoni saapui kotiin illalla ja laitoimme yhdessä tyttäremme nukkumaan.
Keskustelun avaaminen asiasta oli todella kivuliasta. Molemmat halusivat puhua mutta tunteiden sekamelskassa se oli erittäin vaikeaa. Pääsimme kuitenkin sen verran puheisiin että pystyimme käsittelemään tyttäremme tulevaisuutta.
On selvää että molemmat haluavat ja saavat olla täysipainoisesti mukana tyttäremme kasvatuksessa. Mitään sanktioita/rasitteita (elatusmaksu)ei edes harkita. Lapsi jää äitinsä luokse jolla on parempi tulotaso sekä asunto jossa tyttäremme on kasvanut. Tutussa ympäristössä on turvallisempaa alkaa totuttelemaan siihen että isä ei ole aina paikalla.
Oma terveyteni on tällä hetkellä suurin huoleni. Viimeisen viiden vuoden aikana olen kokenut useita traumaattisia hetkiä.
Kaikki alkoi siitä kun sairastuin krooniseen suolistosairauteen lähes tasan viisi vuotta sitten. Sairauteni takia olen joutunut olemaan sairaalassa useita kertoja eri syistä.
Pahin tapaus sattui kun suolistoani jouduttiin leikkaamaan pois ja leikkaus ei sujunut ongelmitta. Sen tapauksen jälkeen olin kiitollinen että pystyin vielä täysipainoiseen elämään ja mielessäni ajattelin että tästä alkaa nyt uusi elämä.
Samana syksynä maailma pimeni jälleen. Sairastuin aivokuumeeseen (enkefaliitti) joka nollasi pääni lähes täydellisesti. Tulehdus aivoissa sai ensiksi näkökykyni heikkenemään jonka jälkeen puheestani ei enää saanut selvää. Peijaksen sairaalassa tehtiin vielä vastaanotossa väärä diagnoosi joka oli johtaa kuolemaan. Hengitys ja muut elämälle tärkeät toiminnot alkoivat silloin hiipua. Onneksi olin viime hetkellä päässyt asianmukaiseen hoitoon Töölöön josta minut oli kiidätetty Meilahteen teholle.
Viisi päivää hengityskoneessa koomassa makoiltuani avasin silmät ja aloin taas opettelemaan elämän perusasioita: kävelemistä, puhumista yms. Tehotarkkailussa ollessani vierustoverini kuoli sydämen petettyä.
Vain rakkaus vaimooni ja silloin nelikuiseen tyttäreeni saivat minut jaksamaan.
Sain "lomaa" isänpäiväksi sairaalasta ja pääsin käymään kotona. Silloin ajattelin mielessäni että tämän pahempaa ei voi enää ikinä sattua ja päätin jälleen aloittaa uuden elämän. Olin sanoinkuvaamattoman onnellinen.
Muutimme pari vuotta sitten uuteen kotiin lähemmäksi vaimoni työpaikkaa koska työmatka vanhasta asunnosta vei paljon aikaa. Aikaa joka oli pois tyttäreltämme.
Olin tyytyväinen ratkaisuun ja opin pitämään kovasti kotona olosta tyttäreni kanssa.
Samalla vaimoni työ muuttui siten että hän oli kokoajan enemmän pois kotoa.
Pyrin tukemaan hänen työssäjaksaamistaan kaikin keinoin koska olimmehan täysin hänen tulojensa varassa. Veimme ja kävimme hakemassa häntä lentokentältä jos vaan kellonaika oli sellainen että tyttäremme saatoi olla mukana. Kaikki tuntui olevan hyvin.
Tämä vaimoni uskottomuus tuli minulle täysin puun takaa. Mitään siihen viittaavaa en ollut havainnut enkä vaistonnut.
Näin jälkikäteen ajatellen tulee mieleen ihan muutamia tapauksia jossa olen jäänyt miettimään että mites se nyt noin sanoi tai teki. En kuitenkaan katsonut niitä niin vakaviksi asioiksi että olisin ottanut ne puheeksi.
Seksielämämme ei tosin ole ollut kovin aktiivista mutta sitäkin on kuitenkin ollut ja olen nauttinut siitä. Myös vaimoni on käyttäytynyt siinä tilanteessa aivan kuin ennenkin.
Vaimollani on ollut ongelmia sopivan ehkäisymenetelmän löytämisessä ja uskoin harvojen kertojen johtuvan myös osaksi siitä.
Olimme myös tehnyt paljon suunnitelmia tulevaisuutta ajatellen. Omakotitalo on ollut meidän molempien pitkäaikainen haave joka olisi voinut toteutua lähivuosina.
Kävimme katsomassa tontteja ahkerasti. Viimeksi toissa viikolla.
Tällähetkellä olen aivan tuuliajolla enkä voi enää luottaa kehenkään muuhun kuin itseeni ja ihanaan tyttäreeni. Mielialat heittelee valtavasti ja olen melko kyvytön tekemään mitään.
Olin pari päivää töissä mutta nyt olen kotona koska tyttäreni tuli sairaaksi. Vaimoni on taas työmatkalla.
Olisin todella kiitollinen muutamasta hyvästä neuvosta jolla tälläkertaa pääsisin aloittamaan uuden elämän. Nyt tuntuu siltä että itse en enää siihen pysty.
Kaikki oli alkanut "klassisesti" työpaikan pikkujouluista. Tämän jälkeen suhdetta oli "hoidettu" yhteisillä firman järjestämillä koulutusmatkoilla jotka kestivät useita päiviä.
Samaan aikaan minä olin nyt kolme vuotiaan tyttäreni kanssa kotona. Olin ollut hoitovapaalla maaliskuusta -04 jotta vaimoni voisi luoda uraa ja saisimme vakaan pohjan elämälle kun minä palaisin takaisin töihin.
Kun kuulin tältä tuntemattomalta naiselta asiasta niin en luonnollisesti uskonut sanaakaan. Muutaman puhelinkeskustelun jälkeen hän kuitenkin pystyi vakuuttamaan minut siitä että olin tullut petetyksi. Tarkistettuani näiden ennestään tuntemattomien henkilöiden taustat päätin soittaa miehelle joka oli kajonnut vaimooni. Miehen puhelin numeron saaminen ei tuottanut vaikeuksia koska hän oli suuren valtionyhtiön palveluksessa johtajan virassa.
Tämä sankarillinen kahden lapsen isä osoittautui melkoiseksi vellihousuksi joten tunnustus piti vetää irti kuvainnollisesti hohtimilla. Tämän jälkeen en ole ollut häneen yhteydessä. Eikä minulla mitään sanottavaa olisikaan. Tuon dirikan tapaamista en voi kuvitella ilman että siitä tulisi minulle seuraamuksia joten täytyy vain purra hammasta.
Tämän jälkeen olin yhteydessä ensimmäisen kerran vaimooni joka oli työmatkalla ja palaamassa kotiin samana iltana. Hän oli aluksi hyvin vaitonainen ja ensimmäinen puhelu olikin melko lyhyt. Hän soitti sitten hieman myöhemmin minulle ja viimein tunnusti tehneensä aviorikoksen. Mies oli soittanut tässä välissä vaimolleni ja kertonut tunnustuksestaan.
Vaimoni saapui kotiin illalla ja laitoimme yhdessä tyttäremme nukkumaan.
Keskustelun avaaminen asiasta oli todella kivuliasta. Molemmat halusivat puhua mutta tunteiden sekamelskassa se oli erittäin vaikeaa. Pääsimme kuitenkin sen verran puheisiin että pystyimme käsittelemään tyttäremme tulevaisuutta.
On selvää että molemmat haluavat ja saavat olla täysipainoisesti mukana tyttäremme kasvatuksessa. Mitään sanktioita/rasitteita (elatusmaksu)ei edes harkita. Lapsi jää äitinsä luokse jolla on parempi tulotaso sekä asunto jossa tyttäremme on kasvanut. Tutussa ympäristössä on turvallisempaa alkaa totuttelemaan siihen että isä ei ole aina paikalla.
Oma terveyteni on tällä hetkellä suurin huoleni. Viimeisen viiden vuoden aikana olen kokenut useita traumaattisia hetkiä.
Kaikki alkoi siitä kun sairastuin krooniseen suolistosairauteen lähes tasan viisi vuotta sitten. Sairauteni takia olen joutunut olemaan sairaalassa useita kertoja eri syistä.
Pahin tapaus sattui kun suolistoani jouduttiin leikkaamaan pois ja leikkaus ei sujunut ongelmitta. Sen tapauksen jälkeen olin kiitollinen että pystyin vielä täysipainoiseen elämään ja mielessäni ajattelin että tästä alkaa nyt uusi elämä.
Samana syksynä maailma pimeni jälleen. Sairastuin aivokuumeeseen (enkefaliitti) joka nollasi pääni lähes täydellisesti. Tulehdus aivoissa sai ensiksi näkökykyni heikkenemään jonka jälkeen puheestani ei enää saanut selvää. Peijaksen sairaalassa tehtiin vielä vastaanotossa väärä diagnoosi joka oli johtaa kuolemaan. Hengitys ja muut elämälle tärkeät toiminnot alkoivat silloin hiipua. Onneksi olin viime hetkellä päässyt asianmukaiseen hoitoon Töölöön josta minut oli kiidätetty Meilahteen teholle.
Viisi päivää hengityskoneessa koomassa makoiltuani avasin silmät ja aloin taas opettelemaan elämän perusasioita: kävelemistä, puhumista yms. Tehotarkkailussa ollessani vierustoverini kuoli sydämen petettyä.
Vain rakkaus vaimooni ja silloin nelikuiseen tyttäreeni saivat minut jaksamaan.
Sain "lomaa" isänpäiväksi sairaalasta ja pääsin käymään kotona. Silloin ajattelin mielessäni että tämän pahempaa ei voi enää ikinä sattua ja päätin jälleen aloittaa uuden elämän. Olin sanoinkuvaamattoman onnellinen.
Muutimme pari vuotta sitten uuteen kotiin lähemmäksi vaimoni työpaikkaa koska työmatka vanhasta asunnosta vei paljon aikaa. Aikaa joka oli pois tyttäreltämme.
Olin tyytyväinen ratkaisuun ja opin pitämään kovasti kotona olosta tyttäreni kanssa.
Samalla vaimoni työ muuttui siten että hän oli kokoajan enemmän pois kotoa.
Pyrin tukemaan hänen työssäjaksaamistaan kaikin keinoin koska olimmehan täysin hänen tulojensa varassa. Veimme ja kävimme hakemassa häntä lentokentältä jos vaan kellonaika oli sellainen että tyttäremme saatoi olla mukana. Kaikki tuntui olevan hyvin.
Tämä vaimoni uskottomuus tuli minulle täysin puun takaa. Mitään siihen viittaavaa en ollut havainnut enkä vaistonnut.
Näin jälkikäteen ajatellen tulee mieleen ihan muutamia tapauksia jossa olen jäänyt miettimään että mites se nyt noin sanoi tai teki. En kuitenkaan katsonut niitä niin vakaviksi asioiksi että olisin ottanut ne puheeksi.
Seksielämämme ei tosin ole ollut kovin aktiivista mutta sitäkin on kuitenkin ollut ja olen nauttinut siitä. Myös vaimoni on käyttäytynyt siinä tilanteessa aivan kuin ennenkin.
Vaimollani on ollut ongelmia sopivan ehkäisymenetelmän löytämisessä ja uskoin harvojen kertojen johtuvan myös osaksi siitä.
Olimme myös tehnyt paljon suunnitelmia tulevaisuutta ajatellen. Omakotitalo on ollut meidän molempien pitkäaikainen haave joka olisi voinut toteutua lähivuosina.
Kävimme katsomassa tontteja ahkerasti. Viimeksi toissa viikolla.
Tällähetkellä olen aivan tuuliajolla enkä voi enää luottaa kehenkään muuhun kuin itseeni ja ihanaan tyttäreeni. Mielialat heittelee valtavasti ja olen melko kyvytön tekemään mitään.
Olin pari päivää töissä mutta nyt olen kotona koska tyttäreni tuli sairaaksi. Vaimoni on taas työmatkalla.
Olisin todella kiitollinen muutamasta hyvästä neuvosta jolla tälläkertaa pääsisin aloittamaan uuden elämän. Nyt tuntuu siltä että itse en enää siihen pysty.
Vastaukset 11
Vanhimmat
Ota rauhallisesti. Näin olen kaikille neuvonut, sillä suuttuneena tekee hulluja ja nopeita päätöksiä. Täytyyhän sitä lasta vakavissaan ajatella ja hänen tulevaisuuttaan.
Minun mieheni ei halunnut mitään virallisesti tunnustaa, vaikka toinen eukko kirjoitteli kotiimme harva se päivä.
Ymmärsin kertomuksestasi, että olet/olette jo suunnitelleet eroa. Täytyy muistaa, ettei tapauksen ollessa noin tuore, kannata heti tunnemylleryksen vallassa sitä eroa alkaa vääntämään. Ehtiihän sen myöhemminkin kun oma harkintakyky on palautunut riittävästi ja jos se tuntuu silloin oikealta ratkaisulta.
Varmasti syvällinen keskustelu vaimon kanssa nyt olisi paikallaan, siitä onko yhteistä halua yhteiseen tulevaisuuteen vielä olemassa. Jos kaikesta huolimatta on, siitä on hyvä lähteä eteenpäin. Jos taas vaimosi on menossa sen toisen miehen matkaan, niin sitten sinulla ei ole muuta tehtävää kuin toivottaa hyvää matkaa... valitettavasti.
Oma pitkään jatkunut liittoni koki n. vuosi sitten samantapaisen yllärin, tosin sillä erotuksella ettei se nyt niin ylläri ollut. Oireet oli niin selvät jo jonkin aikaa, että vain lopullisen todisteen halusin saada ennen eron käynnistystä. Ja tulihan se sieltä kun vähän salapoliisitöitä tein... Vaimo ei uskonut että koskaan jäisi oikeasti kiinni, jäi sitten kuitenkin.
Kovat ajat on tässä takanapäin, nyt vähän jo helpottaa. Liitto kaikesta huolimatta jatkuu, meilläkin tytär joka ainoa lapsi ja olisi suurta typeryyttä jättää hänet puoliksi heitteille joka tilanne on edessä jos ero tulee. Ehkä vaimonkin päässä jonkinlainen järki on palautunut, paluu ns. maanpinnalle niistä pilvilinnoistaan. Vaikka kehotin häntä lähtemään sen toisen mukaan kun se niin hyvä kerran oli, eipä sitten kuitenkaan lähtenyt kun kova paikka tuli eteen.
Erohakemus menee kohta umpeen, siis sehän raukeaa vuoden kuluttua jos ei sitä lopullista ero hae. Menköön umpeen nyt, toista kertaa se ei sitten umpeudu. Ero on edessä ellei sanat ja teot vaimolla kohtaa.
Sitä vaan, ettei heti kannata heittää kirvestä kaivoon, vanhasta ja kolhiutuneestakin voi vielä saada toimivan, siis liitosta, jos kummatkin niin haluaa. Yksin sitä ei saa pelittämään kuitenkaan.
Lykkyä tykö, elämällä on tapana järjestyä aikaa myöten siedettävään olotilaan, olipa sitten kuinka vakava kriisi tahansa kyseessä.
"Lykkyä tykö, elämällä on tapana järjestyä aikaa myöten siedettävään olotilaan, olipa sitten kuinka vakava kriisi tahansa kyseessä."
Näinhän se menee just. Vaikka millainen kriisi on kyseessä, asioilla on tapana kuitenkin ajan kanssa järjestyä ja loksahtaa kuin itsekseenkin paikoilleen. Koskettava tarina. Käy teille kuinka tahansa perheenä, muista kuitenkin että olet arvokas omana itsenäsi. Asiat järjestyy, tavalla tai toisella.
Kohtalotovereita riittää sinulla, usko pois.
Itse hengissä selvinneenä tahdon vilpittömästi rohkaista ja lohduttaa sinua.
Nyt olet shokkivaiheessa. Tunteet tulevat ja menevät, toivottomuus yrittää vallata asiaa. hyvä, että löysit tämän purkautumiskeinon tuskallesi. Pääasia, että tiedät rajasi ja toisen ihmisen oikeuden myös rajoihinsa.
Lapsi menee kaiken tuskankin yli. Hän on riippuvainen vanhempien huolenpidosta ja rakkaudesta. Päivän rutiinit pitävät tässä ja nyt ajassa, muistuttavat elämän hetkellisyydestä.
Jos tuntuu, että tarvitset keskusteluapua, älä epäröi hakea sitä. Olette muutoinkin perheenä eläneet suurten muutosten ja traumojen keskellä. Kuka tahansa masentuisi pelkästään niistäkin!
Kehoittaisin teitä - maltti on valttia - ottamaan asenteen, joka on rakentavaa. Älkää nyt ainakaan heti erotko, käsitelkää kaikessa rauhassa asianne. Emme todellakaan voi välttyä elämässä vaikeuksilta, eivätkä ne meitä kaada. Ajattelutapamme-jos päästää ne valloilleen- sensijaan uuvuttaa ja kaataa kokeneemmankin kulkijan.
Itse kokemuksesta tiedän, että kun seinä tuntuu nousevan vastaan joka puolelta, katse nousee väkisin ylös. Ensimmäisen ja viimeisen sanan sanoo Jumala, joka asiassa.
Jeesus lupaa Sanassaan, että, jokainen häneltä apua hakeva, saa avun. Jokainen, joka huutaa avukseen Herraa, tulee kuulluksi. Siis avuksesi huuda Jumalaa, Jeesuksen nimessä.
Rukoilen sinun ja perheesi puolesta. Usko pois, sinä selviät tästäkin!:))
"Jeesus lupaa Sanassaan, että, jokainen häneltä apua hakeva, saa avun. Jokainen, joka huutaa avukseen Herraa, tulee kuulluksi. Siis avuksesi huuda Jumalaa, Jeesuksen nimessä. "
No juu, ja sitte jos ei tuu, sekin selitetään sillä että jumala rankaisee sitä jota eniten rakastaa, höh ;-).
Hei!
Uskon itse avioeron vuosi sitten läpikäyneenä, että sinusta todellakin tuntuu pahalle, sanoinkuvaamattoman pahalle. Muistan omat eroni pahimmat ajat, kun en saanut edes nukutuksi. Harhailin päivästä ja yöstä toiseen miettien elämääni eteen- ja taaksepäin. Se oli kovaa aikaa se. Tällä hetkellä olen tyytyväinen siitä, että annoin luvan itselleni luvan surra menetettyä parisuhdetta, exäni menetystä en niinkään surrut. Itkin, kun itketti ja välillä nauroin. Tunteet heiluivat laidasta laitaan.
Yön yksinäisinä valvottuina tunteina surffailin netissä, kun en enään jaksanut tuijottaa makuuhuoneen kattoa. Yksi hyvä saitti on eroperhe.net. Sieltä löydät kohtalontovereita, ja huomaat, että et ole ainut eroava ihminen maailmassa. Kun oikein pahalta tuntuu, voisit ottaa yhteyttä myös kuntasi perheneuvolaan. Itse olen heidän avustaan ja ammattitaidotaan kiitollinen, se auttoi pahimman yli.
Näin jälkikäteen en voi muuta sinulle sanoa, kuin että vanha sanonta "aika parantaa haavat" on todellakin totta. Tärkeintä sinulle on nyt, että yrität selvitä päivästä toiseen. Älä murehdi tyttäresi "kohtaloa", lapsi selviää, jos vanhemmat selviävät, sen olen omakohtaisesti oppinut. Sinä et eroa tyttärestäsi, vaan vaimostasi. Isyytesi jatkuu edelleen, annathan myös tyttäresi huomata sen.
Olet selvinnyt elämässäsi pahimmistakin vastoinkäymisistä. Mikset siis selviäisi tästä?
naisiksi sanotaan. Ole vähän ILKEÄ, mutta niin ettet itse itseäsi satuta. Opettele Antamaan ns. OMAA LÄÄKETTÄ !
Historia on jo osoíttanut tuhansia vuosia, että lyötyä lyödään, ja lyödään yhä uudelleen. Kunnes
lyöty lyökin takaisin.
Oma pahuus on joskus opeteltava sekä omaksuttava. Ja sitä on myös osattava käyttää niitä ihmisiä kohtaan joihin mikään muu asia ei tehoa.
Muuten on vaara, että jää toisten alla loppuelämäkseen.
Sinun tarinasi on todella surullinen...
Ensin mies sairastuu ja paranee ja jälleen sairastuu ja paranee... Päättää tehdä ison päätöksen ja jää hoitamaan tytärtään jotta vaimo saa tehdä uraa...
Mitä tekeekään vaimo,menee ja lankeaa työpaikalla liehittelevään don huaniin... Onneksi sait asian tietoosi hänen vaimoltaan,nyt sinun ei tarvitse kuin miettiä mitä tästä eteenpäin..??
Annatko vaimollesi Anteeksi ja yritätte uudelleen sekä yrität saada luottamuksen vaimoosi takaisin vai päädytkö siihen ratkaisuun et haluat hänestä eron...
Jos päädyt eroon niin suosittelen sinun käyvän juttelemassa perheneuvolassa tai vastaavassa koska se tulee olemaan kivikkoinen tie... Itse olen käynyt 2 eroa läpi ja viimmeisin oli viedä minut henkisesti maihin mutt onneksi itse kävin juttelemassa asioista niin paljon etten enään oikeastaan jaksakkaan niitä vatvoa... Aika parantaa haavat kuten sanotaan mut ne asiat pitää käydä läpi niitä ei voi hukuttaa työhön tai mihinkään muuhunkaan,ne tulee kummittelemaan aika ajoin jollei niille tehdä pistettä.
Niin jos haluatte jatkaakin suhdettanne on teidän viisain silloinkin käydä juttelemassa jotta tiedätte syyt ja seuraukset miksi kävi niinkuin kävi jottei se toisella yrittämällä todellakaan toistu!!
Toivotan sinulle voimia ja päättäväisyyttä mikä sinun ratkaisusi sitten onkin... Elämä voittaa.
Ihmiselle annetaan kannettavaksi vain sen verran, mitä hän jaksaa kantaa. Luovuttaminen on aina liian aikaista. Näin on paras ystävättäreni joskus minulle sanonut, ja tästä ajatuksesta olen voimani ammentanut. Ehkäpä sinä, ja minäkin, jaksamme kantaa vain tavallista enemmän. :)
Oma tarinani lyhykäisyydessään. Olin 18 kun teini-iän poikaystäväni raiskasi minut, puukolla silvoen. Olo oli todella lyöty, mutta nousin.
Löysin itselleni tuen, miehen joka kuunteli ja oli hellä. Menimme naimisiin. Parin vuoden kuluttua kävi ilmi, että mies on hellä muillekin... Tästä seurasi epätoivoinen yritys avointa avioliittoa, ja itsellänikin oli lyhyt suhde tuona aikana. En vain halunnut erota, ja jostain halusin rakkautta. No, en saanut. Sen sijaan sain sukupuolitaudin ja särkyneen sydämen. Ero tuli.
Silti jaksoin uskoa, että joku rakastaa... Tapasin miehen, joka jälkikäteen ajateltuna oli vain ylimeno suhde. Hän petti muutaman kuukauden seurustelun jälkeen. Ja kun päätin heti lähteä, hän sekosi. Mies murtautui asuntooni ja uhkaili. Hän murtautui autooni, huoritteli, tunkeutui työpaikalleni ja esti työntekoni jne. Päätin vaihtaa paikkakuntaa...
Jonkin ajan kuluttua tapasin ihana ihmisen, sielunkumppanin, joka oli elänyt hankalassa suhteessa useita vuosia. Halusimme kaikkea kaunista, vaihdoimme kihlat, muutimme yhteen. Mies petti. Tietysti. En halunnut luovuttaa... Tätä miestä rakastin, ja hän katui suunnattomasti. Olin kuitenkin petoksesta rikki, ja itsetuntoni oli romuna. Olin myös vähän mustasukkainen. Mies ei kestänyt sitä. Kaksi kertaa kun hän joi, hän hakkasi. Kahta kertaa ei voi antaa anteeksi. Väkivallan jälkeen ei voi enää luottaa. En ollut sitä ansainnut. Nuoruuteni karmiva kokemus nousi hetkessä mieleeni.
Koko tämän ajan, vuosien varrella, tukenani on ollut koira, joka merkitsi minulle enemmän kuin yksikään ystävä. Kaksi viikkoa erosta koirani kuoli. Romahdin. En tiennyt mitä tehdä. Liikaa, aivan liikaa... Mutta en luovuttanut.
Keräsin sieluni palaset, jatkoin arkea yksin. Aivan yksin, vielä vähän vieraassa kaupungissa.
Pari viikkoa sitten sain tietää, että minulla on syöpä. Selviämismahdollisuuteni on 60%.
Itse ajattelen, että tietysti selviän. Aivan liikaa HYVÄÄ minulla on vielä näkemättä ja kokematta. Aivan kuten sinullakin.
Kyllä sinä jaksat. Minäkin jaksan.
Hyvänen aika... Minun ongelmani näyttää olevankin huomattavasti pienemmät kuin teidän kahden... Saman sanonnan kuin sinulle kertoi ystäväsi olen myös omalta ystävältäni kuullut...
Täytyy sanoa että ihailen rohkeita ratkaisujasi ja elämäsi positiivista ajattelua sitä kun minä itse en ole osannut koskaan....
Teille molemmille on todellakin annettu raskas taakka kannettavaksi..
Ihailen todellakin elämän iloasi!!!
Täytyy sanoa jos sinäkin nouset tuosta vain ylös ja jatkat eteenpäin kaikesta huolimatta... Täytyy minunkin muuttaa omaa asennettani,sillä en vielä ole joutunut kokemaan mitään tuollaista vaikkakin väkivaltaa liitoissa kylläkin mutta terveys on se mitä ihminen ei voi edes rahalla saada..
Toivon sinulle voimia ja että tosiaankin sinulle alkaisi onnellinen ja arvostettu elämä jossa kukaan ei enään käyttäisi sinua hyväkseen vaan arvostaisi ja kohtelisi sinua vertaisenaan... Toivon että olet niiden 60% joukossa joka voi alkaa uuden elämän ja saada rakkautta osakseen riittämiin...