Niinpä niin...
Lokakuussa olisi tullut 7 vuotta täyteen kihlatun kanssa, mutta yhtäkkiä mä huomaankin istuvani täällä vuokrakaksion lattialla ja itkeväni. Hänen rakkautensa vain kuoli. Ei selityksiä, ei mitään.
Mä muutin vuokralle elokuun alussa, vain alle viikko siitä, kun mut jätettiin. Meidän yhteinen omistusasuntokin on jo myyty... Kaikki on tapahtunut niin nopeasti että..
Mä olen kyllä sisäistänyt jo, että eteenpäin pitää mennä ja olenkin aloittanut aktiivisen treenaamisen ja uuden tanssiharrastuksen. Lisäksi teen kaikkea sitä, mitä olen aina halunnut ja näen ystäviäni ja kavereita paljon. Ja kaikki on niin ihania ja ymmärtäväisiä ja mä olenkin todella kiitollinen kaikille, mutta...
Sitten tulee hetki, kun mieli mustenee ja tuntuu, että rämpii suossa eikä pääse mihinkään ja se tunne vaan kestää ja kestää. Olo on arvoton ja elämänhalu katoaa kokonaan. Ajatukset pyörii todella synkissä syvyyksissä, vaikka tajuaakin ettei sellaiset ajatukset tarjoa ratkaisua mihinkään, varsinkaan tämmöiseen asiaan, mutta mun sydän on niin täynnä tuskaa, että mä en kestä.
Sehän tässä onkin, järki kertoo, että ajan kanssa kaikki tulee vielä kuntoon ja mä löydän vielä itseni sekä ihmisen, joka oikeasti rakastaa mua ja että mulla on vielä kokonainen tulevaisuus edessäni. Samalla kuitenkin sydän huutaa pettymystä ja tuskaa ja tuntuu niin pahalta, niin rikkinäiseltä.
Mä kestäisin tän kaiken tuskan, jos se olis fyysistä, mutta tää henkinen kipu tuntuu toisinaan ihan liian raskaalta taakalta kannettavaksi, kun se kulkee mukana joka päivä ja joka paikkaan.
Mun ystävä sanoi mulle, että mun ei tarvitse koko ajan leikkiä urheaa, vaan mun pitää surra silloin kun siltä tuntuu. Joten olkoon tämä viesti mun surunpurkaus, koska kohta on taas kuunneltava järjen ääntä ja oltava urhea, jotta jaksaa taas yhden yksinäisen yön yli. Huomennahan on taas uusi päivä, eikö olekin? Ja uusi päivähän on aina hyvä?
Lokakuussa olisi tullut 7 vuotta täyteen kihlatun kanssa, mutta yhtäkkiä mä huomaankin istuvani täällä vuokrakaksion lattialla ja itkeväni. Hänen rakkautensa vain kuoli. Ei selityksiä, ei mitään.
Mä muutin vuokralle elokuun alussa, vain alle viikko siitä, kun mut jätettiin. Meidän yhteinen omistusasuntokin on jo myyty... Kaikki on tapahtunut niin nopeasti että..
Mä olen kyllä sisäistänyt jo, että eteenpäin pitää mennä ja olenkin aloittanut aktiivisen treenaamisen ja uuden tanssiharrastuksen. Lisäksi teen kaikkea sitä, mitä olen aina halunnut ja näen ystäviäni ja kavereita paljon. Ja kaikki on niin ihania ja ymmärtäväisiä ja mä olenkin todella kiitollinen kaikille, mutta...
Sitten tulee hetki, kun mieli mustenee ja tuntuu, että rämpii suossa eikä pääse mihinkään ja se tunne vaan kestää ja kestää. Olo on arvoton ja elämänhalu katoaa kokonaan. Ajatukset pyörii todella synkissä syvyyksissä, vaikka tajuaakin ettei sellaiset ajatukset tarjoa ratkaisua mihinkään, varsinkaan tämmöiseen asiaan, mutta mun sydän on niin täynnä tuskaa, että mä en kestä.
Sehän tässä onkin, järki kertoo, että ajan kanssa kaikki tulee vielä kuntoon ja mä löydän vielä itseni sekä ihmisen, joka oikeasti rakastaa mua ja että mulla on vielä kokonainen tulevaisuus edessäni. Samalla kuitenkin sydän huutaa pettymystä ja tuskaa ja tuntuu niin pahalta, niin rikkinäiseltä.
Mä kestäisin tän kaiken tuskan, jos se olis fyysistä, mutta tää henkinen kipu tuntuu toisinaan ihan liian raskaalta taakalta kannettavaksi, kun se kulkee mukana joka päivä ja joka paikkaan.
Mun ystävä sanoi mulle, että mun ei tarvitse koko ajan leikkiä urheaa, vaan mun pitää surra silloin kun siltä tuntuu. Joten olkoon tämä viesti mun surunpurkaus, koska kohta on taas kuunneltava järjen ääntä ja oltava urhea, jotta jaksaa taas yhden yksinäisen yön yli. Huomennahan on taas uusi päivä, eikö olekin? Ja uusi päivähän on aina hyvä?
Vastaukset 4
Vanhimmat
Tuo tilanne paranee vain ajan kanssa, voimia ja koita muistaa että ei tuosta enää alaspäin mennä, vaan matka vie väistämättä enää ylöspäin!!
Vaikka pahalta tuntuu, kyllä se helpottaa :)
Ikävä huomata näin eron kynnyksellä että vaikka muutama päivä sitten puhuimme kohta ex-avokkini kanssa erosta aivan itsestäänselvyytenä, asia ei tuolloin tuntunut vielä miltään.
Mutta nyt kun pyörä on lähtenyt pyörimään, pankkiin varattu aika ja avokki katselee vuokra-asuntoa, niin lauantai-illaksi sain aivan mahdottoman morkkiksen, joka on jatkunut tänä päivänä. Käsittämätöntä kuinka vahvasti tuo tunnepuoli retuuttelee ja vie miestä kuin märkää rättiä. Järkeily ei tuohon tilaan auta kuin hetkisen ja kohta taas --.
Nytpä siis katse tulevaisuuten ja toivo että jonain päivänä pääsee tästä tunnelista pois.
mä en ole päässy vieläkään exästä yli,vaikka erosta on jo 2v. ja meil on viel lapsi,että varmasti muistan sen runkkarin joka päivä.eli en varmaan tule ikinä pääsemänkään siitä yli..
Mulle kävi samoin ja kinkkisintä siinä on kun ei saa asialle mistään mitään selitystä.
Ja se ei välttämättä ole edes sen toisen osapuolen vika tai kerrottavissa kun se toinen ei itsekkään tiedä et miks rakkaus vaan hävis.
Yhden selityksen kuitenkin olen saanut: "Rakkaus sokaisi suhteen ongelmat piiloon" Mut ei sit et mitä ne "ongelmat" oli...