Alkaa olla jo neljä vuotta siitä, ex-vaimo tuuppasi minut ulos yhteisestä kodistamme. Oltiin oltu 15vuotta yhdessä. Kaksi ihanaa lasta kasvatettu. Näyttävät oikein hyvin kasvavan edelleen. Oltiin menty reilusti alle kolmekymppisinä naimisiin. Taisteltiin yhdessä läpi 90-luvun laman. Jouduttiin kiertämään työn perässä. Aina vaimo teki uudesta kämpästä meille lämpimän kodikkaan pesän.
Ero oli toisaalta vaikea, toisaalta helppo. Vaikeaa ole sen yllätyksellisuus. Helpoksi sen teki ex-vaimon toimet ja se, että vaimoni sanoi inhonneensa minua jo yli kymmenen vuotta. Sanoi, että olisi ottanut eron jo ajat sitten, mutta ei "taloudellisista syistä" sitä tehnyt. Eikö se tarkoita sitä, että halusi rahan takia olla naimisissa? Muutenkin käytös ja teot eroprosessissa olivat sellaiset, että ymmärsin kyllä vähintäänkin 10-vuoden inhon kasautuneen isoksi keoksi.
Suru oli aluksi suuri. Eniten pelkäsin menettäväni kontaktin lapsiini. Se oli turha pelko. Lapset ovat todella lojaaleja ja rakastavat molempia vanhempiaan. Lapset tuntuvat ainakin ulospäin toipuvan erojärkytyksestä nopeammin kuin vanhempansa. Meillä on koko ajan eron jälkeen ollut mahtava suhde lasten kanssa. Ovat erosta hienosti toipuneet. Sitähän ei voi tietää minkälaiset jäljet järkytyksestä heihin jää. Tällä hetkellä näyttää hyvältä.
Käänsin alkujärkytyksen jälkeen katsen heti eteenpäin. En jäänyt vanhan kodin nurkkiin roikkumaan. Vuokrasin asunnon lasteni koulun läheltä, jotta he pystyisivät pistäytymään luonani helposti. Jättämisestä kolhiintunutta itsetuntoan lääkitsin ahkerasti baareissa. Tapasinkin muutamia aivan upeita, älykkäitä, sivistyneitä ja viehättäviä naisia. Eron tuska oli silloin sen verran suuri, etten halunnut mitään vakavampaa suhdetta aloittaa.
Sitten, puoli leikilläni, pyysin ulos erästä nuorta naista, johon olin harrastukseni parissa tutustunut. Yllätyksekseni hän suostui. Siitä se rakastuminen sitten lähti syvenemään. Ehkä aikaa oli erosta kulunut tarpeeksi. Nyt ollaan naimisissa ja arkikin tuntuu juhlalta.
Nykyään eron haikeus hiipii mieleeni aika harvoin. Lähinnä muistelen tietenkin niitä ihania aikoja, kun lapsia kasvatettiin ja koettiin uusia asioita yhdessä. Hyviä muistoja on paljon. Ex-vaimoani en kaipaa enkä ole häneen edes yhteyksissä. Aika turhaahan se olisikin kun ihminen kerran minua on jo ehti yli 10-vuotta inhota. On se varmaan ollut tuskaista hänellekin olla pelkän rahan takia naimisissa niin pitkään.
Minulla on loppujen lopuksi ollut kaksi hienoa avioliittoa. Lisäksi liittojen välissä sain tutustua suureen joukkoon mitä ihanimpia naisia. Osasta tuli varmaan elämänaikaisia ystäviä. Kaikista ei tarvinnut tullakaan. Ensimmäisen liiton vaimo piti teatteria. Ok, minun hyödyksenihän se koitui. Minulla oli hyvä olla, hänellä paha olla. Minun pitää olla ennemminkin kiitollinen kuin vihainen.
Oman kokemukseni mukaan ero sekoittaa pään jätetyltä kolmeksi kuukaudeksi. Vuosi on jossain määrin vaikeaa aikaa ja vaikka kuinka haluaa katsoa eteenpäin, niin entisiä onnellisia hetkiä kaipaa. Kolmessa vuodessa elämä tasaantuu ja löytää uuden uomansa. Se on ihan itsestä kiinni, minkälainen se uoma on.
Ero oli toisaalta vaikea, toisaalta helppo. Vaikeaa ole sen yllätyksellisuus. Helpoksi sen teki ex-vaimon toimet ja se, että vaimoni sanoi inhonneensa minua jo yli kymmenen vuotta. Sanoi, että olisi ottanut eron jo ajat sitten, mutta ei "taloudellisista syistä" sitä tehnyt. Eikö se tarkoita sitä, että halusi rahan takia olla naimisissa? Muutenkin käytös ja teot eroprosessissa olivat sellaiset, että ymmärsin kyllä vähintäänkin 10-vuoden inhon kasautuneen isoksi keoksi.
Suru oli aluksi suuri. Eniten pelkäsin menettäväni kontaktin lapsiini. Se oli turha pelko. Lapset ovat todella lojaaleja ja rakastavat molempia vanhempiaan. Lapset tuntuvat ainakin ulospäin toipuvan erojärkytyksestä nopeammin kuin vanhempansa. Meillä on koko ajan eron jälkeen ollut mahtava suhde lasten kanssa. Ovat erosta hienosti toipuneet. Sitähän ei voi tietää minkälaiset jäljet järkytyksestä heihin jää. Tällä hetkellä näyttää hyvältä.
Käänsin alkujärkytyksen jälkeen katsen heti eteenpäin. En jäänyt vanhan kodin nurkkiin roikkumaan. Vuokrasin asunnon lasteni koulun läheltä, jotta he pystyisivät pistäytymään luonani helposti. Jättämisestä kolhiintunutta itsetuntoan lääkitsin ahkerasti baareissa. Tapasinkin muutamia aivan upeita, älykkäitä, sivistyneitä ja viehättäviä naisia. Eron tuska oli silloin sen verran suuri, etten halunnut mitään vakavampaa suhdetta aloittaa.
Sitten, puoli leikilläni, pyysin ulos erästä nuorta naista, johon olin harrastukseni parissa tutustunut. Yllätyksekseni hän suostui. Siitä se rakastuminen sitten lähti syvenemään. Ehkä aikaa oli erosta kulunut tarpeeksi. Nyt ollaan naimisissa ja arkikin tuntuu juhlalta.
Nykyään eron haikeus hiipii mieleeni aika harvoin. Lähinnä muistelen tietenkin niitä ihania aikoja, kun lapsia kasvatettiin ja koettiin uusia asioita yhdessä. Hyviä muistoja on paljon. Ex-vaimoani en kaipaa enkä ole häneen edes yhteyksissä. Aika turhaahan se olisikin kun ihminen kerran minua on jo ehti yli 10-vuotta inhota. On se varmaan ollut tuskaista hänellekin olla pelkän rahan takia naimisissa niin pitkään.
Minulla on loppujen lopuksi ollut kaksi hienoa avioliittoa. Lisäksi liittojen välissä sain tutustua suureen joukkoon mitä ihanimpia naisia. Osasta tuli varmaan elämänaikaisia ystäviä. Kaikista ei tarvinnut tullakaan. Ensimmäisen liiton vaimo piti teatteria. Ok, minun hyödyksenihän se koitui. Minulla oli hyvä olla, hänellä paha olla. Minun pitää olla ennemminkin kiitollinen kuin vihainen.
Oman kokemukseni mukaan ero sekoittaa pään jätetyltä kolmeksi kuukaudeksi. Vuosi on jossain määrin vaikeaa aikaa ja vaikka kuinka haluaa katsoa eteenpäin, niin entisiä onnellisia hetkiä kaipaa. Kolmessa vuodessa elämä tasaantuu ja löytää uuden uomansa. Se on ihan itsestä kiinni, minkälainen se uoma on.
Vastaukset 7
Vanhimmat
tasapainoselta mieheltä.
Ja jotenkin lohdullinen. Kai mekin exän kanssa joskus päästään tuohon vaiheeseen :/ Lapset ja minä aletaan vuoden jälkeen toipua, mutta exä voi edelleen surkeasti.
Elämää on vaikeaa jatkaa kun näkee että toinen voi huonosti.
Satunnaisotannasta yhdelle jostain luvusta käy positiivisesti. Mutta osalle käy huonosti.
Kuten kaverilleni joka päätti päivänsä haulikko suussa.
Sen tiedän, että ei ex-vaimoaan kaivannut, mutta tunsi vaan elämän kulkeneen ohitseen. Se oli hänen valintansa. Ei täällä kaikille aurinko paista niin kuin yleensä nämä eroseminaareilla rahastavat konsultit väittävät.
Olen itse vielä keskellä eroshokkia. Tuntuu lohduttavalta lukea viestejä, jotka auttavat uskomaan, että tästä ehkä selviää. Pitkä yhteinen taival on nyt päättynyt. Minä jäin kolmen lapsen kanssa pari kuukautta sitten keskelle kriisiä - olo oli kuin olisi pudonnut monen metrin korkeudesta päin betonilattiaa ja hajonnut palasiksi. Näitä palasia yritän nyt keräillä kasaan ja toipua verissäpäin jatkamaan elämää, vaikka ei oikein huvittaisi. Lasten vuoksi on pakko yrittää jatkaa. Mies lähti elämään uutta elämää, koska kaipasi vapautta.
...sinä selviät!
Itse vuosi sitten eronneena voin kirkkain mielin sanoa, että alussa on tosi raskasta, tulevaisuus on valkoinen tyhjiö, mielessä vain kaikki menetetty. Mutta aika parantaa haavat. Nyt vuoden päästä on jo paljon helpompaa. Elämä on lutviutunut omiin uomiinsa.
mies lähti kolmen lapsen yksinhuoltaja äidin matkaan. Ei meillä seksi sujunut, eikä harrastukset olleet samoja, ilmeisesti joskus on olleet kun yhdessä pysyttiin. Kuulin, että puolentoista vuoden kuluttua erosta, mies muutti tämän naisen kanssa asumaan. Firmani lähistöön. Kaikista mahdollista toiveista olisin tahonut, että hän olisi muuttanut sadan kilometrin päähän. Nyt kaksi vuotta umpeutuu, olen löytänyt uuden rakkauden. Seestynyt, toivon hänelle(exälle) onnea ja menestystä. Kaikki muuttuu, olisi pitänyt uskoa viisaampia, olisin säästynyt kaikelta pahalta mutta kaikki oli läpikäytävä kunnes eheydyn, Parempi myöhempi kuin ei milloinkaan.
Ap. tarjoaa positiivisen näkökulman ainakin yhteen asiaan, nimittäin siihen, että vaikka puoliso on voinut kärvistellä ja vihata kymmenenkin vuotta, niin toinen osapuoli on kaikesta huolimatta myös nauttinut suhteesta - tätä moni ei vain tule ajatelleeksi. Aina surraan 'menetettyjä' vuosia. Ei se niin ole.
Vaimo jättää ,oli hyvä lukea, osaahan suhtautua tulevaan positiivisesti, kun nyt pelottaa tulevaisuus valtavasti