Jonkin aikaa sitten päädyin tuuramaan erästä työntekijää hoitolaitokseen. Olen aina saanut kiitosta ahkeruudestani ja hyvästä tömoraalistani, jonka lisäksi tulen toimeen ihmisten kanssa erittäin hyvin. Kuitenkin tässä paikassa tuli seinä vastaan. Henkilökunta oli todella kylmäkiskoista muutamaa hassua poikkeusta lukuunottamatta. Tämä tuli esille esim. siitä, että esimies mukaanluettuna kukaan ei ensimmäisestä päivästä lähtien tevehtinyt minua käytävillä, ei aamuisin töihin saapuessani, ei missään tilanteissa. Puhumattakaan, että kukaan olisi jotain joskus sanonut oma-alotteisesti. Kysyessä toki vastattiin yhden sanan vastauksin. Tunsin olevani täyttä ilmaa ja toisinaan ajattelinkin, että tässäkin tilanteessa voisin olla vaikka tapettia, sillä kukaan ei jälleen noteeraa millään tavalla paikalla oloani. Tämän lisäksi esim. kahvitauoille ei minua pyydetty mukaan, vaan lähdettiin porukalla ja sitten myöhemmin joku saattoi tokaista, että eikö kahvi maistunut. Jos joskus itse töiden lomassa hoksasin, että ihmiset valuvat kahville, en mahtunut keskusteluporukkaan mukaan, vaan jouduin perälle istumaan. Eipä juuri, sillä eihän ketään muutenkaan minulle olisi mitään puhunut.
Työpäivät olivat kaiken tämän ohella jo muutenkin äärimmäisen raskaita. Kahvitauot laskettiin minuutilleen ja ruokatauoilta joutui juoksemaan takaisin töihin ennen edes lainmukaisen vähimmäismäärän täyttymistä. Kun tästä kyselin, minulle sanottiin, että näin tämä täällä menee ja on aina mennyt ja siitä on turha urputtaa, vaikka vatsa kuinka mouruaisi. Itse työnteko oli jatkuvaa juoksemista hirveällä paineella ja silti koko ajan hommat kasaantuivat. Kukaan ei ottanut huomioon, että olen aloittelija tässä, eikä minulla ole vielä rutiinia. Kaiken ylisuorittamisen jälkeen sain lähes päivittäin sättimistä hitaudestani. Sanottiin, että nopeammin nyt pitää vaan juosta. Tuntui aivan mahdottomalta, sillä olin jo valmiiksi läpi päivän hiestä märkänä ja uupuneena. Kotiin päästyäni mistään ei tullut mitään ja nukuin lähes läpi vapaa-aikani.
Mitta täyttyi eräänä päivänä, kun sain kunnon haukut eräältä työntekijältä koko sakin edessä. Kaikki tiesivät aivan varmasti tässä tilanteessa, kuinka kovasti olen jatkuvasti painanut hirveitä päiviä, koko ajan niska limassa. Kukaan ei tarjoutunut avukseni, ei ketään puolustanut minua, vaan jouduin aivan pöllämystyneenä kuulemaan kaiken tämän minua puolet vanhemman naisjoukon edessä. En pystynyt edes avaamaan suutani, olin täysin sokissa. Sitten pääsi itku, jota yritin huulta purren hillitä. Sen jälkeen jouduin työskentelemään vielä tunteja tuona päivänä. Kukaan ei tullut luokseni, eikä esimies, joka kaiken kuuli, sanonut asiasta sanaakaan.
Tajusin, etten pysty enää jatkamaan kyseisessä paikassa, ja pystyin järjestämään asiat niin, että pääsin lähtemään pois. Kuitenkin viimeisenä työpäivänä sain vielä kunnon pöllytykset, joihin osallistui esimieskin. Sain kuulla, kuinka heikko olen, enkä mitään kestä. Muutamat työntekijät osallistuivat moittimiseeni. Ei mitään sanomista työtehostani, vain huonosta luonteenlaadustani ja heikkoudestani.
Sain kamppailla kuukausikaupalla kokemani kanssa. Ajan myötä on helpottanut, mutta katkeruus jäi.
On kumma, että kun aloittaa työt uudessa paikassa, vieraassa toimenkuvassa hyvällä asenteella, yrittää kaikkensa ollakseen mukava ja tehokas ja vastaanottavainen, ei mitään muuta saa kuin kyräilyä ja raivoamista. Eipä ollut ketään siellä, jolla olisi ollut mitään tahtoa saada minut tuntemaan oloni mukavaksi ja kovan työntekoni arvostetuksi. Yhtä ainoaa kiitosta, ei mitään herunut, mutta perusteettomia huutoja sitäkin enemmän. Käsittämätöntä, että esimies ei tässä tilanteessa tee mitään muuta, kun myhäilee ja lopulta hänkin asettuu minua vastaan. Kuulimpa vaan myöhemmin, että eipä ollut ensimmäinen kerta, kun uusi työntekijä on siellä murtunut. Itku kurkussa sieltä lähtee nuori tyttö toisensa perään pois, ja meininki pysyy samana.
Työpäivät olivat kaiken tämän ohella jo muutenkin äärimmäisen raskaita. Kahvitauot laskettiin minuutilleen ja ruokatauoilta joutui juoksemaan takaisin töihin ennen edes lainmukaisen vähimmäismäärän täyttymistä. Kun tästä kyselin, minulle sanottiin, että näin tämä täällä menee ja on aina mennyt ja siitä on turha urputtaa, vaikka vatsa kuinka mouruaisi. Itse työnteko oli jatkuvaa juoksemista hirveällä paineella ja silti koko ajan hommat kasaantuivat. Kukaan ei ottanut huomioon, että olen aloittelija tässä, eikä minulla ole vielä rutiinia. Kaiken ylisuorittamisen jälkeen sain lähes päivittäin sättimistä hitaudestani. Sanottiin, että nopeammin nyt pitää vaan juosta. Tuntui aivan mahdottomalta, sillä olin jo valmiiksi läpi päivän hiestä märkänä ja uupuneena. Kotiin päästyäni mistään ei tullut mitään ja nukuin lähes läpi vapaa-aikani.
Mitta täyttyi eräänä päivänä, kun sain kunnon haukut eräältä työntekijältä koko sakin edessä. Kaikki tiesivät aivan varmasti tässä tilanteessa, kuinka kovasti olen jatkuvasti painanut hirveitä päiviä, koko ajan niska limassa. Kukaan ei tarjoutunut avukseni, ei ketään puolustanut minua, vaan jouduin aivan pöllämystyneenä kuulemaan kaiken tämän minua puolet vanhemman naisjoukon edessä. En pystynyt edes avaamaan suutani, olin täysin sokissa. Sitten pääsi itku, jota yritin huulta purren hillitä. Sen jälkeen jouduin työskentelemään vielä tunteja tuona päivänä. Kukaan ei tullut luokseni, eikä esimies, joka kaiken kuuli, sanonut asiasta sanaakaan.
Tajusin, etten pysty enää jatkamaan kyseisessä paikassa, ja pystyin järjestämään asiat niin, että pääsin lähtemään pois. Kuitenkin viimeisenä työpäivänä sain vielä kunnon pöllytykset, joihin osallistui esimieskin. Sain kuulla, kuinka heikko olen, enkä mitään kestä. Muutamat työntekijät osallistuivat moittimiseeni. Ei mitään sanomista työtehostani, vain huonosta luonteenlaadustani ja heikkoudestani.
Sain kamppailla kuukausikaupalla kokemani kanssa. Ajan myötä on helpottanut, mutta katkeruus jäi.
On kumma, että kun aloittaa työt uudessa paikassa, vieraassa toimenkuvassa hyvällä asenteella, yrittää kaikkensa ollakseen mukava ja tehokas ja vastaanottavainen, ei mitään muuta saa kuin kyräilyä ja raivoamista. Eipä ollut ketään siellä, jolla olisi ollut mitään tahtoa saada minut tuntemaan oloni mukavaksi ja kovan työntekoni arvostetuksi. Yhtä ainoaa kiitosta, ei mitään herunut, mutta perusteettomia huutoja sitäkin enemmän. Käsittämätöntä, että esimies ei tässä tilanteessa tee mitään muuta, kun myhäilee ja lopulta hänkin asettuu minua vastaan. Kuulimpa vaan myöhemmin, että eipä ollut ensimmäinen kerta, kun uusi työntekijä on siellä murtunut. Itku kurkussa sieltä lähtee nuori tyttö toisensa perään pois, ja meininki pysyy samana.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Ei voi kuin ihmetellä sitä miten hoitoalan ihmiset voivat olla julmia. Jo luulisi, että ko alan ihmiset osaisivat pitää omistaan huolta, vähin mitä uudelle työtekijälle voi tehdä on olla edes ystävällinen ja yrittää edes perehdyttää vaikka kiirettä onkin. Kyllähän tuollaisesta traumat jää, olen itsekin sijaistanut monenlasisissa paikoissa ja samaa käytöstä olen kohdannut eri mittakaavoissa. Tosihan on, että jokaiseen työpaikkaan pitää perehtyä ja vie aikansa ennekuin hommat sujuu "leikiten". Esimies joka ei puutu mainitsemaasi käytökseen on todella taitamaton. Itsekin olen törmännyt vastaavanlaisiin..eivat uskalla ottaa asioita puheeksi, pelkäävät alaistensa mielipiteitä. ONKO SIIS IHME, ETTÄ ALALTA LÄHTEE POIS PÄTEVÄÄ PORUKKAA JA NE ITSERIITTOISET TURHANTÄRKEÄT JÄÄVÄT POMPOTTAMAAN MUITA?
Pysyvät traumat ovat täälläkin. Pahin kiusaajani oli eräs taannoinen lämminlihaleikkaamon luottamusmies.
Hänen nimittelynsä ja halpamaiset katseensa tulevat vielä uniinkin. Vieläköhän sitä iankaikkisuudessakin pitää tästä kärsiä ?
Kaikenlaisia piruja niitä luottamusmiehiksi valitaankin?
Saman tyyppinen tilanne oli eräässä lihanjalostusfirmassa Outokummussakin.
Siellä silloinen pääluottamusmies haukkui meidät uudet (oli muistaakseni kolme uutta) työntekijät kurnuilijoiksi jo parin työpäivän jälkeen.
Olipa siinä tervetulotoivotusta arvoisalta herra pääluottamusmieheltä.
Liekkö pääluottamusmiehellä "virka" mennyt yläpäähän vai alapäähän, ehkä molempiin.
Huomaa kuitenkin, että olet kypsä ja tervejärkinen, kun olet huomannut, että kohtelu on samanlaista montaa muutakin kohtaan.
Saitko edes kukkia tai jonkun muun lahjan lähtiessäsi pois sieltä? Kun otin yhteen pomoni kanssa entisellä työpaikallani, ostin hänelle kukan anteeksipyynnöksi, vaikka minulla ei ollut mitään anteeksipyydettävää.
Ollessani sairaslomalla, hän järjesti minut ulos työpaikaltani. Minä en saanut kukan kukkaa lähtiessäni 8:n vuoden jälkeen.
Hmm.. Luin kirjoittamasi ilmoituksen ja uskon, että samankaltaisia kokemuksia on monella. Sain itse katkaistua työttömyyteni yhdellä kamalalla äitiysloman sijaisuudella. Ensimmäiset päivät menivät hyvin ja henkilökunta oli iloista ja tervehtivät. Ongelmaksi muodostui äitiyslomalle jäävä ja hänen työkaverinsa. Esimieheni teki minulle perehdytyssuunnitelman, jota aloin käydä läpi. Kun esitin suunnitelman äitiyslomalle jäävälle työntekijälle hän suhtautui asiaan yliolkaisesti. Hänen käytöksensä oli lähinnä kikattelua ja tupakalla ja kahvilla juoksemista kolleegan kanssa. Ylitöitä he tekivätkin kokoajan ja minunkin piti 10-12 tunnin työpäiviä. Mitään työtehtäviini liittyvää ei minulle kerrottu oma-aloitteisesti. Sain vain huutoa päälliköiltä kun töitä oli tekemättä ja dead linet paukkui. En edes tiennyt mitä piti tehdä milloinkin. Tein vain jatkuvasti samojakin virheitä kunnes huomasin, että ohjeistuksetkin olivat vääriä. Kolleegani kyllä tiesi asian, mutta ei minulle maininnut. Siinä tein töitä virheineeni ensimmäisen puoli vuotta ja ylitöitä kokoajan. Ylitöillä sain otettua dead lineja kiinni eli "sammutettua tulipaloja" Sain sivullisilta kuulla, että kollegani kävi usein esimieheni ja huomasinkin esimiehen käytöksen muuttuneen. Hän suhtautui minuun hyvin kylmäkiskoisesti. Tosin asiallisesti.
Aloin itse ottamaan selvää työprosesseista muilta työntekijöiltä ja selvisipä minulle karmea totuus.
Työalueellani ei oltu tehty kunnollisia aikataulutuksia koskaan ja työprosessia toteutettiin väärin. Esimiehen mielestä minun tuli laittaa prosessi kuntoon, olinhan siitä vastuussa. En edes tiennyt prosessista mitään puoli vuotta olleena äitiysloman sijaisena. Jotenkin hahmotin kuitenkin tilannetta ja sain selville prosessikaavioista, että teimme vääriä töitä väärään aikaan ja tiettyjä töitä emme tehneet ollenkaan. Sain apua muilta työtovereilta ja otin käyttöön prosessiin liittyviä oikeita työtapoja ja aikatauluja, mutta nyt olikin jo liian myöhäistä. Jouduin lähtemään työpaikasta. Minulle selvisi karmea totuus,josta muutamat kivat työkaverit varoittelivatkin. Minut oli savustettu ulos ja syy oli nähtävästi se, etten vain veisi äityslomalle jäävän työpaikkaa. Minusta tehtiin epäonnistuva työntekijä. Jälkeen päin kuulin, että useat työkaverit kävivät valittamassa tapauksestani ja esimieheni oli todennut, että minua oli kohdeltu väärin. No nyt onneksi asia on takanapäin ja osaan ainakin itse käyttäytyä mahdollisia tulevia työkavereitani kohtaan oikein. Olen taas pitkästä aikaa saanut työintoa ja etsinkin uusia töitä taas. Opin asiasta sen, että pitää olla ärhäkkäämpi heti alussa ja viheltää peli poikki. Tulin syyllistyneeni vääränlaiseen epäitsekkyyteen ja kiltteyteen. Tämä nyt on yksi tarina. Varmaan muillakin on vastaavia.
Koin itse jossakin suhteessa samankaltaisen kohtalon 4 vuotta takaperin syyllistämisine ja yksitoikkoiseen työhön laitettuna etten vain kehittyisi alallani.
Sain kostoni viime keväänä, kun samainen kusipää päällikkö tuli yritysvierailulle ja siinähän näki itseni toisen firman palveluksessa ja meni pää alaspäin.Naureskelin vain nähden ja nautin tilanteesta, jossa keski-ikäinen mulkvisti joutui nöyrtymään 29v edessä, että niin se aika on yksi hyvä keino toivoa tuhoa tällaisille sadisteille.