Oletteko te palanneet yhteen ?

Olemme alle kolmekymppisiä ja olleet yhdessä nyt noin neljä vuotta. Itse koen myös suuria ymmärryksen hetkiä tässä parisuhteessa, jonka kokoiseksi itse vasta vähitellen kasvan ihmetellen sen voimaa päivittäin. Olemme eronneet kerran, emmekä uskoneet palaavamme yhteen enää sen jälkeen. Emme nähneet että asiat riitelivät välillämme ajaen suhteen umpsolmuun eikä suinkaan ihmiset siinä suhteessa. Syy riitoihin ei yleensä syntynyt varsinaisesti suhteestamme, vaan kaikesta siitä, mitä kumpikin on siihen kantanut mukanaan menneisyydestään. Kaiken tuon keskellä emme osanneet pitää kiinni toisistamme, emme osanneet puhua asioita auki silloin kun niiden aika olisi ollut. Siihenkin olemme kasvaneet vähitellen, yhdessä opetellen. Olen siinä mielessä löytänyt ihanan miehen, joka haluaa opetella kanssani ratkaisemaan näitä ongelmakohtia. Siinä mielessä olemme samanlaisia.

Tarvitsimme siinä välissä täydellisen katkon suhteesta ja puoli vuotta happea asumuserossa, jonka jälkeen palasimme yhteen maailman pakottamina. Kaikki tiet vain veivät Roomaan, joka ikinen päivä, joka ikinen asia vei vain meitä yhteen. Tarvitsimme toisiamme, elämä tuntui tyhjältä, mitättömältä, värittömämmältä, kun olimme erossa. Tajusimme molemmat tahoillamme, että elämä on juuri tätä: vajaata oloa, vahvoja tunteita, käsinkosketeltavan voimakkaita muistoja, suunnatonta ikävää ja ennen kaikkea: mahdotonta elää ilman toista.

Nyt uudestaan yrittäessämme, näämme ehkä toisemme selvemmin kokonaisuutena. Myös niine vikoineen, jotka hyväksymme osana toista ihmistä. Jokainen päivä, kuukausi ja vuosi, jotka saamme jakaa, ovat vain matkaa parempaan ja syvempään tuttavuuteen. Viime yönä itkin onnesta mieheni olkapäätä vasten, kun tunsin jotain aivan erilaista rakkauden tunnetta kuin koskaan aiemmin. Askel rakkauteen, jonka olen nyt valinnut elämääni on tehty. Olen päättänyt rakastaa.

Enää en edes pelkää, että suhde väljähtyisi tai arki astuisi kuvioihin. Olemme nyt ylittäneet sen vaiheen. Nyt olemme matkalla jonnekkin syvemmälle tasolle, siirtyneet rakkauden huumasta rakastamiseen ja elämän jakamiseen. Siihen pisteeseen, josta alkaa kumppanuus, elämänmittainen ihana ihana ystävyys. Siihen, että alkaa arvostamaan sitä, että tässä maailman kaaoksessa minulla on neljättä vuotta rinnallani toinen joka tuntee minut, tietää minut, nauraa tyhmille jutuilleni ja rakastaa minua kokonaisuutena.."Loves my body, mind and soul" :)

Me erosimme vuoden seurustelun jälkeen. Suhde toimi hyvin alussa. Kun suhde muuttui vakituisemmaksi ja odotukset ksvoivat niin molemmat reagoivat oudosti. Riideltiin yhtäkkiä ainakin joka toinen viikko. Emme osanneet luottaa toisiimme, epävarmuus ajoi meidät suojelumuurimme taakse. Erottiin kun minä en kestännyt tilannetta enää. Onneksi vaimoni näki mistä oli kysymys ja rupesi tekemään kovaa työtä päästääkseen omien pelkojensa yli. Kun hän avoimesti kertoi siitä minulle ymmärsin eka kerta että olin antanut pelot voittaa. Kun näin miten hän avoimesti ja rohkeasti taisteli itsensä kanssa niin minäkin uskalsin kohdata omia pelkojani. Kävin terapiassa jossa sain puhua menneisyydestäni ja peloistani. Psykiatrin mukaan pelot eivät suinkaan ole mahdottomia poistaa alitajunnasta! Siitä alkoi sitten matka takaisin. Olisin tietysti voinut käyttää hyväkseen sitä mitä olin oppinut seuraavassa suhteessa, mutta sehän olisi nyt vasta ollut typerä kun oli jo valmis ihminen joka rakasti ja joka oli käynyt sen saman asian läpi. Nykyään pystyn hyväksymään että toisella on eri työaikoja ja eri työympäristö ilman että tunnen mustasukkaisuutta tai epävarmuutta. Jos on huono päivä ja riitelemme jostain niin tiedän että se on vaan osoitus siitä että olemme niin läheisiä ja että pidämme toisistamme. En pelkä enää riitoja, enkä sitoutumistakaan. Jos pelkään niin kerron sen avoimesti ja tiedän että minut hyväksytään kuten olen. Saan olla typerä ja heikko. Vaimoni on sen sijaan oppinut että hän antaa minun olla rauhassa, hänen ei tarvitse enää kontrolloida minut. Se on suuri helpotus sekä hänelle että minulle. Kannatti siis ehdottomasti.

Sukulaiseni muutti yhteen vuoden seurustelun jälkeen ja siitä ei kertakaikkiaan tullut mitään. Arki ja toisen tavat ärsyttivät molempia. Toinen halusi olla hellitty prinsessa ja toinen ei niin välittänyt verhojen ripustuksesta. Rakkautta kuulemma riitti ja muodikasta taukoa pidettiin. Kului melkein vuosi ja kai molemmat olivat aikuistuneet, nykyään yksi lapsi ja toinen tulossa, prinsessa on ihan onnellinen ilman täydellistä järjestystä ja mies osaa jopa pestä pyykkiä eikä pahemmin kaipaile poikamieselämää.
Tämä oli kertomus onnellisesta paluusta ja sitä on todella puitu monessa keskustelussa. Osallistuvat edelleen johonkin perhekursseille taitavat jopa vetää niitä. Itse olen pari kertaa ollut lapsiapuna ja en ole voinut olla näkemättä viestejä jääkaapin ovessa: kahvi on termarissa ja rakastan sinua. Molemmilta on vaadittu asioiden ymmärtäminen ja halu rakentaa hyvä parisuhde.
Toinen paluu ei ole yhtä onnekas, vaimo heitti juoppomiehen pihalle. Tämä raitistui, yli vuoden ilman alkoholia ja vaimo otti takaisin. Vaimo oli ollut alkoholistille määräävä, hääräävä ja hoivaava ja nyt mies halusi oman paikkansa, ei enää onnistunut paluu.

Ei ole onnistunut. Edelliden kanssa meni pettämisen takia välit ja poikki ja sillä hyvä. Sitä edellisen kanssa pettämisen kanssa ja palattiin yhteen, mutta ei onnistunut.

Seurusteltiin 3 vuotta, kunnes halusin erota. Olin kyllästynyt ja tunsin, etten rakasta häntä kuten tyttöystävää kuuluu. Olimme erossa 3 kk kunnes tulin mustasukkaiseksi ja halusin hänet takaisin. Hän otti minut takaisin ja pian tämän jälkeen muutimme yhteen. Elimme yhdessä 2 vuotta, kunnes jätin hänet taas. Asumme vielä saman katon alla, koska erosta on vain viikko. En tiedä mitä tässä käy. Tuntuu, että kyse on itseni etsimisestä. Haluaisin vielä mennä.