Olen seurustellut kaksi vuotta miehen kanssa, jolla on jo kova hinku perustaa perhe kanssani ja astella alttarille. Itsekin elän sellaisessa elämäntilanteessa, että nämä asiat alkavat olla ajankohtaisia. Ongelmana onkin, etten ole täysin varma haluanko ölla tämän miehen kanssa loppuelämän. Tämä raastaa minut täysin rikki sisältä, sillä miehessä ei ole mitään vikaa (no tottakai ne perusärsyttävyydet yms, mutta ei mitään todellista suurta vikaa) ja hän todella rakastaa minua. Meillä hellyyttä seksiä, läheisyyttä, ja pystymme keskustelemaan kaikesta avoimesti. Jopa tästä, etten ole varma. Nytkin tuntuu pahalta, kun mietin miehen ilmettä sen tiedon jälkeen.
En tiedä, onko tämä jonkinlaisen henkisen kypsymisen murrosaikaa vai mitä. Tiedän erittäin hyvin, kuinka vaikeaa on löytää sopiva puoliso itselleen. Ja että se arki lähtee myös rullaamaan. En siis halua hätiköidä, ja astua jalallani kohti tuntematonta...jolloin pahimmassa tapauksessa katkeroidun, ja syytän itseäni menetyksestä. Haluan myös itsekin lapsia...oikeastaan kauhistuttaa, jos kohtaloni olisi jäädä lapsettomaksi. Nyt kun minulla olsi mahdollisuus perustaa perhe vastuuntuntoisen miehen kanssa, niin jokin minussa painaa jarrua. MIKÄ???
Kun mietin ensimmäistä suhdettani (tämä on toinen), niin silloin minulla oli selvä visio päässäni, miten menemme jonain päivänä naimisiin ja hankimme lapsia. Halusin sitä todella hänen kanssaan. Elämähän ei yleensä mene niin kuin suunnittelee, ja suhde päättyi. Ero teki hyvin kipeää, ja se suhde jollain tavalla kummittelee vieläkin päässäni. Se tieto tuntuu pahalta, että olisin todella halunnut sitoutua silloin...mutta en nyt.
En tiedä johtuvatko nämä tunteet jotenkin menneistä asioista. En uskalla luottaa siihen, että pystyisin pitämään lupauksen olla toisen kanssa aina. Ja että toinen pystyisi. Eroperheen lapsena haluan todellakin antaa omille lapsilleni ehjän kodin.
Jos joku kysyy, että rakastanko nykyistä avomiestäni...niin kyllä minusta usein tuntuu siltä, mutta ei todellakaan aina. En kyllä pysty vilpittömästi sanomaan olevani rakastunut. Eihän tietysti tässä vaiheessa olekaan enää varsinaista huumaa, enkä sitä odotakaan.
Haluaisin tietää, millä mietteillä tämän palstan perheelliset ovat sitoutuneet ja hankkineet lapsia. Myöskin kiinnostaa se, voiko vaisto tai jokin tuntemus lopulta ohjata harhaan. Teenkö elämäni virheen jos lähden tästä suhteesta näiden epämääräisten epävarmuuksien takia?
En tiedä, onko tämä jonkinlaisen henkisen kypsymisen murrosaikaa vai mitä. Tiedän erittäin hyvin, kuinka vaikeaa on löytää sopiva puoliso itselleen. Ja että se arki lähtee myös rullaamaan. En siis halua hätiköidä, ja astua jalallani kohti tuntematonta...jolloin pahimmassa tapauksessa katkeroidun, ja syytän itseäni menetyksestä. Haluan myös itsekin lapsia...oikeastaan kauhistuttaa, jos kohtaloni olisi jäädä lapsettomaksi. Nyt kun minulla olsi mahdollisuus perustaa perhe vastuuntuntoisen miehen kanssa, niin jokin minussa painaa jarrua. MIKÄ???
Kun mietin ensimmäistä suhdettani (tämä on toinen), niin silloin minulla oli selvä visio päässäni, miten menemme jonain päivänä naimisiin ja hankimme lapsia. Halusin sitä todella hänen kanssaan. Elämähän ei yleensä mene niin kuin suunnittelee, ja suhde päättyi. Ero teki hyvin kipeää, ja se suhde jollain tavalla kummittelee vieläkin päässäni. Se tieto tuntuu pahalta, että olisin todella halunnut sitoutua silloin...mutta en nyt.
En tiedä johtuvatko nämä tunteet jotenkin menneistä asioista. En uskalla luottaa siihen, että pystyisin pitämään lupauksen olla toisen kanssa aina. Ja että toinen pystyisi. Eroperheen lapsena haluan todellakin antaa omille lapsilleni ehjän kodin.
Jos joku kysyy, että rakastanko nykyistä avomiestäni...niin kyllä minusta usein tuntuu siltä, mutta ei todellakaan aina. En kyllä pysty vilpittömästi sanomaan olevani rakastunut. Eihän tietysti tässä vaiheessa olekaan enää varsinaista huumaa, enkä sitä odotakaan.
Haluaisin tietää, millä mietteillä tämän palstan perheelliset ovat sitoutuneet ja hankkineet lapsia. Myöskin kiinnostaa se, voiko vaisto tai jokin tuntemus lopulta ohjata harhaan. Teenkö elämäni virheen jos lähden tästä suhteesta näiden epämääräisten epävarmuuksien takia?
Vastaukset 7
Vanhimmat
suhteeseen kasvamisesta...
Omassa esimerkissä, menin naimisiin miehen kanssa ja teimme ihania lapsia. Tosin vieläkään en rakasta miestäni. Hän on o.k perusmies. Ajattelin että opin rakastamaan häntä avioliitossamme. Pidän hänestä toki kovasti...mutta..
En pettäisi häntä missään nimessä ja jatkan avioliittoa. Hän rakastaa minua ja on sanonutkin minun olleen hänen tosi rakkaus.
Hän on kiva kumppani.
Jos sinulla on kuitenkkin vähänkään epävarma olo tunteista, en suosittele teille avioliittoa.
Minä tein virheen avioliiton suhteen, mutta toisaalta ihanat lapset
perustamaan.Kyllä ne asiat aina tuntuu heti omilta,jos suhteessa on 100%.Mutt jos nykyinen kumppani ei ole sitä heti..ei hän ole sitä myöhemminkään.
Joten ei kannata pitää mitään kiirettä...lapsi tuo parisuhteeseen uusia sävyjä..mutta harvemmin kait lapsi parisuhdetta parantaa.Saattaa vain entisestään tilanteita kärjistää...
Jos epäröi, niin ei pidä lähteä tekemään ratkaisuja..
Ystäväni kysyikin taannoin, onko minusta joskus tuntunut suhteessani siltä, että haluanko olla juuri tämän ihmisen kanssa.. vastasin, että ei. Se on ollut alusta asti selvää, että haluan ja se hänet erottikin aiemmista tapaamistani miehistä. Tämän ystäväni joku toinen kaveri oli sanonut avomiehestään, että välillä miettii onko se mies oikea loppuelämän ajaksi ja oli kuulemma arvellut, että jokainen miettii sitä joskus. Eipä mieti :)
Etenkään perheenlisäystä ei kannata lähteä hankkimaan, jos suhteesta on muutenkin epävarma..
Tottakai liika epäröinti on aina liikaa, mutta kyllä minä olen jokaisessa elämänvaiheessa miettinyt tarkkaan mitä todella haluan. Eikä valinta ole suinkaan ollut aina helppo.
Suhteessa kuin suhteessa tulee kausia, jolloin rakkaus saattaa olla koetuksella. Riippuu tällöin ihmisen luontaisista ominaisuuksistakin, miten hän kokee kyseisen tilanteen. Teillä tai sinulla on onnea matkassa, jos et ole joutunut miettimään koskaan tällaisia negatiivisia asioita. Ehkä se on vielä edessä, tai sitten ei. Uskottomuus on ollut kahdessa ns. unelmaliitossa eron syy. Korkea moraali, tahdonvoima ja rakkaus eivät sitten kuitenkaan riittäneet vuosien saatossa.
Tällaisten ja omakohtaisten kokemusten myötä minä epäröin nykyään aina ennen jotain ratkaisua. Alkuperäinen kirjoittaja lienee saanut kolhuja aiemmassa vakavassa suhteessaan. Jos on itse antanut kaikkensa, on onnistumiseen uskominen "uudessa elämässä" paljon vaikeampaa.
Tarvitseeko ratkaisua tehdä nyt heti? Joskus aika auttaa. Ei kannata luovuttaa sen takia, että jos ei ole aiemmin tuntunut joltain miltä "pitäisi" tuntua. Pari vuotta on jo jonkinlainen aika, mutta varsin lyhyt jos siinä samassa käy eroprosessia läpi.
jos et ole varma ja ennen kaikkea älä tee lapsia, ennen kuin olet varma.
Lapsella ei suhdetta paranneta, pikemminkin lapsen syntymä on yksi suhteen koitinkivi, siinä missä oman talon rakentaminen.
Sulla on arki astunut kuvioihin, puolisosta alkaa löytyä joitakin piirteitä, jotka ei ennen ole häirinneet?
Mulla nykyisen naiseni kanssa on ollut tunne siitä, että hän on mun oikea. Tosin oli meilläkin alkuvaiheessa omat kriisimme.
Vuosi vuodelta suhde tuntuu vaan paremmalta.
Eka lapsi me tehtiin puolivahingossa ja toka tehtiin tietoisesti.
Tiedän kyllä, että lapsi ei ole ratkaisu ongelmiin. Mitään varsinaisia ongelmia ei kuitenkaan ole. Päinvastoin, mies olisi varmasti todella hyvä isä ja hyvä puoliso. Tiedän millaista voi olla elämä huonossa perheessä, jossa juodaan, jossa ei välitetä, jossa petetään.
Kun olen löytänyt kunnollisen miehen, pelkään päästää hänestä irti. Pelkään, ettei minulla voi käydä niin hyvä tuuri, että jossain olisi täysin ongelmaton mies, johon vielä rakastuisin...ja joka ajattelisi yhtä vakavasti minusta kuin nykyiseni. Olen miettinyt, että ehkä tietyssä elämänvaiheessa tulee tyytyä siihen mitä on. Eikä tavoitella kuuta taivaalta. Että jos tämä ongelma onkin minun ajattelutapani.
Kyllä ne tietyt piirteet, jotka avokissani ovat ärsyttäneet, ovat olleet havaittavissa ihan alusta asti :) Näiden kanssa olen oppinut elämään, vaikka tietysti välillä täytyy päästellä höyryjä. Vastaavasti minusta löytyy liuta ärsyttävyyksiä, joista yksi on varmasti tämä ainainen murehtimiseni sekä päättämättömyyteni.
Minusta tuntuu, että olemme tulleet läheisemmiksi näiden kriiseilyjen myötä, mutta varmuus on aina sitä, että vedän tavallaan ajatukseni takaisin seuraavan vastoinkäymisen myötä. Olen taas epävarma, kunnes taas tapahtuu jotain että tuntuukin varmalta. Tämä on todella kuluttavaa...enkä tiedä mistä johtuu.
Ottakaa aikalisä tuohon lapsen hankintaan, jos ei neljänkympin merkkipaalu ole ihan vielä päällänsä.
Ehkä se ajan myötä alkaa tuntua oikealta sinustakin tuo lapsen hankinta.
Älä kuitenkaan pakoita itseäsi mihinkään, miksi kiirehtiä?