Viiden vuoden suhde on tullut siihen pisteeseen, että asioille on tehtävä jotain konkreettista.
Lopullista eroa kumpikaan ei kuitenkaan halua eli onko erikseen muutto mikään ratkaisu?
Kummatkin muuttaneet suoraan kotoa yhteen ja liikaa kaikkea liian nopeasti. Minä läheisriippuvainen ja näin olisi syytä opetella olemaan yksinkin.
Lopullista eroa kumpikaan ei kuitenkaan halua eli onko erikseen muutto mikään ratkaisu?
Kummatkin muuttaneet suoraan kotoa yhteen ja liikaa kaikkea liian nopeasti. Minä läheisriippuvainen ja näin olisi syytä opetella olemaan yksinkin.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Minulla samantapaisia tunteita, mietinkin että auttaisiko erikseen muutto. Minä en ole koskaan asunut yksin, joten tuntuu siltä että pitäisi se vaihe käydä läpi, itsenäistymisen yms. kannalta!
Erikseen muutto voisi olla hyvä idea, saisi vähän etäisyyttä ja perspektiiviä asioihin. Jos te molemmat sitä kannatatte niin siitä vaan, eihän sen tarvitse olla lopullista, aina voi muuttaa takaisin yhteen :) Meillä vaan sellainen homma että jos minä muuttaisin pois niin poikaystäväni ei haluaisi jatkaa suhdetta, joten en tiedä yhtään mitä tekisin!
mitä kitkuttamaan pas.. suhtees?
Joskus kannattaa ottaa etäisyyttä asioihin ja muuttaa esim. erilleen. Sen ei tarvitse tarkoittaa lopullista eroa vaan se voi olla uuden alku. Tällainen ratkaisu vaatii paljon mutta ei rohkea ole se joka ei pelkää vaan se joka myöntää pelkäävänsä. Pääasia että juttelette rehellisesti toisillenne tunteistanne. Tsemppiä!
Meille tuli erille muutto (ero) kun avovaimo halusi muuttaa vanhempien lähelle. Nyt näkee asiat todellakin eri perspektiivissä ja pikkuasioden tai huonojen päivien ei enää antaisi vaikuttaa suhteeseen. Yksineläminen voi olla karua ja samalla opettavaista vaikka sattuu.
...miltä se elämä maistuu yksinään. Jos todellakin on sellainen tunne että täytyy saada olla yksin silloin täytyy olla yksin ne tunteet eivät katoa minnekään, ehkä hetkeksi poistuu mutta aina tulee takaisin. Itse päädyin asumuseroon 10 vuoden seurustelun jälkeen, meillä se lopullinen erokin tuli sitten muutaman kuukauden päästä, mutta ehkä se oli helpompi kun oli jo totutellut yksin oloon.
Nyt olemme melkeinpä toistemme parhaita kavereita eli periaatteessa loppu hyvin kaikki hyvin jos jotain positiivista erosta voi sanoa.
minäkin uskon sen johtavan lopulliseen eroon, valitettavasti mutta sitä kuitenkin olisi hyvä yrittää noinkin.
Ja tämän läheisriippuvuuden omaavana?! yksin asuminen voi olla tärkeä osa parantumistani.
Mies ei ollut eilen mielissään ideasta mutta suostuu.
Minulla samanlainen tilanne. Kumpikin muutti vanhempiensa luota saman katon alle. Useamman vuoden suhde takana ja nyt se on ohi. Olen varmasti itsekin juuri tuollainen läheisriippuvainen. Tunteellinen mies. Onkohan koko maailmassa muita? Hävettää ja tuntuu pahalta, kun kaikki muut miehet tuntuvat olevan "tosimmiehiä", jotka kestävät tällaisen, mutta itse on niin rikki! Tuntuu, että millään ei ole enää väliä..
"Olen varmasti itsekin juuri tuollainen läheisriippuvainen. Tunteellinen mies. Onkohan koko maailmassa muita? Hävettää ja tuntuu pahalta, kun kaikki muut miehet tuntuvat olevan "tosimmiehiä", jotka kestävät tällaisen, mutta itse on niin rikki! Tuntuu, että millään ei ole enää väliä.."
Samanlaisia tuntemuksia myös täällä - ei tahdo kestää tai jaksaa, vaan suru tulee jatkuvasti mieleen ja millään muulla kuin suhteen korjaamisella ja toisen rakkaudella ei ole merkitystä. Tilanne on minulla se, että avovaimo on harkinnut eroa n. viimeisen puolen vuoden ajan ja nyt sitten eletään suurin osa syksyä eri paikkakunnilla.
Varsinaisesti ei erottu olla, mutta...
Erittäin pahalta tuntuu - yksinäiset viikonloput ovat minulle niitä kaikkein pahimpia, etenkin launtai-ilta ja sitten koko sunnuntai. 10 v. olemme olleet yhdessä ja on selvitty monenlaisesta. Minä rakastan häntä edelleen ja haluan parantaa suhdettamme - en sitten tiedä haluaako hän tätä (enää). Hänen puheissaan on noussut hieman noita samoja ajatuksia kuin tämän ketjun aloittajan viestissä on: avovaimoni kokee olleensa minusta läheisriippuvainen (ja ehkä minäkin hänestä), hän haluaa nyt enemmän itselleen aikaa ja olla vain yksin. Ikävöin häntä lähes koko ajan ja samalla on se kauhea tunne, että kasvamme päivä päivältä enemmän toisistamme erilleen - yhteydessä ollaan lähinnä vaivaisin tekstiviestein. Kun pelkää, että hänen rakkautensa minuun on loppunut, on minun ajoittain myös vaikea soittaa hänelle - en tiedä mitä sanoisi. Haluaisin kertoa että rakastan häntä ja että haluan hänet lähelleni ja syliin. Mutta ei hän taida haluta enää tällaista minulta kuulla, kun näiden asioiden
olisi pitänyt olla jo aiemmin suhteessamme arkipäivää. Siis syytän itseäni siitä, että en osannut riittävästi osoittaa hänelle hellyyttää ja huomiota - nyt sen vasta ymmärrän kun itse sitä kaipaan häneltä, tämä on todella kauhea tunne.