Aloimme seurustelemaan nykyisen vaimoni kanssa reilu viisi vuotta sitten. Ensimmäisen kerran kun kerroin rakastavani häntä, hän vastasi minulle jättäväni minut. Järkytyin tietenkin. Vasta kun olin lähdössä hän sanoi sen olleen leikkiä ja kertoi rakastavansa mua.
Söin siihen aikaan vielä masennuslääkkeitä pahemmanlaatuisen burn-outin jälkeen. Vaimoni kippasi ne roskiin ensimmäisen riidan myötä ja ilmoitti etten tarvitse niitä koska minulla on hänet enkä näin ollen voi olla masentunut.
Taistelimme milloin mistäkin asiasta miltei kaksi vuotta ja olin noiden riitojen myötä niin rikki että pariin otteeseen junan alle hyppääminen oli enemmän kuin lähellä. Ajattelin kuitenkin aina että koska molemmat olemme erittäin itsepäisiä ja vahvoja luonteita, on noiden riitojenkin tarkoitus vain hieman "pyöristellä terävimpiä kulmia".
Noiden parin vuoden päästä sitten hellittikin hieman. Menimme naimimisiin ja tyttäremme syntyi. Tietenkin oli riitoja mutta ei mitään elämää suurempaa. Hän äksyili mulle milloin mistäkin pikkuasiasta mutta leppyi miltei samantien. Ilmeisesti luonteenpiirre. Itsellä vain on täysin päinvastoin.
Tätä nykyä meillä on tuo tytär ja vaimon edellisen miehen perua oleva kuusivuotias poika, molemmat aivan ihania. Noiden kahden takia olen vaimoni jatkuvaa kiukuttelua kestänyt, mutta nyt vaan tuntuu ettei enää jaksa. Ollaan taas palattu tuonne alkuaikojen tasolle. Ainoa ero on etten enää jaksa mennä noihin riitoihin mukaan vaan musta on tullut kylmä tunteeton kone joka vaan kertoo ja tunnustaa faktat kuin pahimmassa oikeussalissa.
Hyvä esimerkki lienee viimeisin: lähdin töistä aikaisemmin kotiin (liukuva työaika) hoitamaan lapsia vaimon lähtiessä kouluun, tietäen että tuun yöksi takasiin töihin (deadlinet eivät kuitenkaan liu). Lapset olivat tyytyväisiä kuten myös minä(saan töiden takia olla turhan vähän heidän kanssaan), järjestelin paikkoja, laitoin pyykit kuivumaan.. Illalla vaimoni sitten tulee kotiin ja saa hirveän kohtauksen nähdessään lautaset pöydällä iltapalan jäljiltä. Alkaa raivoamaan mulle miten en koskaan tee kotona yhtään mitään.
Enpä tiedä että mitä tuo esimerkki nyt sitten kertoi, tuskin mitään. Tuntuu vaan jotenkin turhalta että mun pitää miellyttää häntä pilkuntarkasti, käyttäytyä täsmälleen niinkuin hän haluaa, pukeutua vaatteisiin jotka hän haluaa valita jne. Mun harrastukset ja kaverit eivät ole koskaan kelvanneet hänelle ja tätä nykyä kavereista ovatkin kadonneet kutakuinkin kaikki paitsi työkaverit. Omaa musiikkia saan kuunnella lenkillä ja työmatkoilla kuulokkeista.
Tuntuu ettei enää jaksais. Eipä tää nettiin avautuminenkaan paljoa auta, avauduimpa sittenkin. Kiitos ja anteeksi..
Söin siihen aikaan vielä masennuslääkkeitä pahemmanlaatuisen burn-outin jälkeen. Vaimoni kippasi ne roskiin ensimmäisen riidan myötä ja ilmoitti etten tarvitse niitä koska minulla on hänet enkä näin ollen voi olla masentunut.
Taistelimme milloin mistäkin asiasta miltei kaksi vuotta ja olin noiden riitojen myötä niin rikki että pariin otteeseen junan alle hyppääminen oli enemmän kuin lähellä. Ajattelin kuitenkin aina että koska molemmat olemme erittäin itsepäisiä ja vahvoja luonteita, on noiden riitojenkin tarkoitus vain hieman "pyöristellä terävimpiä kulmia".
Noiden parin vuoden päästä sitten hellittikin hieman. Menimme naimimisiin ja tyttäremme syntyi. Tietenkin oli riitoja mutta ei mitään elämää suurempaa. Hän äksyili mulle milloin mistäkin pikkuasiasta mutta leppyi miltei samantien. Ilmeisesti luonteenpiirre. Itsellä vain on täysin päinvastoin.
Tätä nykyä meillä on tuo tytär ja vaimon edellisen miehen perua oleva kuusivuotias poika, molemmat aivan ihania. Noiden kahden takia olen vaimoni jatkuvaa kiukuttelua kestänyt, mutta nyt vaan tuntuu ettei enää jaksa. Ollaan taas palattu tuonne alkuaikojen tasolle. Ainoa ero on etten enää jaksa mennä noihin riitoihin mukaan vaan musta on tullut kylmä tunteeton kone joka vaan kertoo ja tunnustaa faktat kuin pahimmassa oikeussalissa.
Hyvä esimerkki lienee viimeisin: lähdin töistä aikaisemmin kotiin (liukuva työaika) hoitamaan lapsia vaimon lähtiessä kouluun, tietäen että tuun yöksi takasiin töihin (deadlinet eivät kuitenkaan liu). Lapset olivat tyytyväisiä kuten myös minä(saan töiden takia olla turhan vähän heidän kanssaan), järjestelin paikkoja, laitoin pyykit kuivumaan.. Illalla vaimoni sitten tulee kotiin ja saa hirveän kohtauksen nähdessään lautaset pöydällä iltapalan jäljiltä. Alkaa raivoamaan mulle miten en koskaan tee kotona yhtään mitään.
Enpä tiedä että mitä tuo esimerkki nyt sitten kertoi, tuskin mitään. Tuntuu vaan jotenkin turhalta että mun pitää miellyttää häntä pilkuntarkasti, käyttäytyä täsmälleen niinkuin hän haluaa, pukeutua vaatteisiin jotka hän haluaa valita jne. Mun harrastukset ja kaverit eivät ole koskaan kelvanneet hänelle ja tätä nykyä kavereista ovatkin kadonneet kutakuinkin kaikki paitsi työkaverit. Omaa musiikkia saan kuunnella lenkillä ja työmatkoilla kuulokkeista.
Tuntuu ettei enää jaksais. Eipä tää nettiin avautuminenkaan paljoa auta, avauduimpa sittenkin. Kiitos ja anteeksi..
Vastaukset 6
Vanhimmat
Jos nyt ton tosissas ton kirjoitit, niin nyt kuule vähän ryhtiä ja silmät auki, niin ja äläkä enään elä tyylillä pyydellen anteeksi.
Ehkäpä sinua pidetään itsestäänselvyytenä ja oivana kohteena olla pahanolon purkukohteena.
Toi teidän elämä kyllä vaikuttaisi kaikelta muulta kuin rakkaudelta ja toisen välittämiseltä.
Jokainen tekee päätöksensä itse, mutta aika raskas tyyli sinun on noin elää.
Jos päädytte jossainvaiheessa eroon, niin erotessa kannattaa sitten muistaa se, jos vaikka vaimosi haluaa yhteishuoltajuutta, hän voi sitten saada päähänsä sen, että näätkin tytärtäsi vain joka toinen viikonloppu ja saisitko nähdä poikapuoltasikaan? Kestäisitkö nykyvoimavaroillasi sen? Elämäntilanteesi on jo nyt rankka, eli hakisit jotain apua, jotta jaksaisit ehkä mahdolliset tulevat eroprosessinkin. Tarvitset voimia, jota kotoasi et saa. Rakenna itsesi kasaan ulkopuolisella avulla. Sitä sinun ei tarvitse kertoa vaimollesi, jos haet apua tai syöt lääkkeitä. Meinaan vaan kun aiemmin sinun käynyt köpelösti olosi parantamisen suhteen.
Mulla on vähän samanlainen tilanne kuin sinulla. Oma jostain menneisyydestä juontuva heikkous ja vaimo joka *tietää* mitä pitäisi tehdä. No, näin minä olen ajatellut selvitä. Ensiksi hoidan oman pääni -ilman vaimoa. Käyn terapiassa ja reseptit on varmuuden vuoksi hyllyssä. Jotta jaksan tavoitteisiini. Eli olen määritellyt tavoitteeni mitä haluan elämältäni ja parisuhteestani. Kun tiedän mitkä on tavoitteeni niin pystyn myös hahmottamaan rajani ja reaktioni miten suhtaudun kun rajojani loukataan. Jämäkän asenteen hankkiminen on helppo sanoa, mutta vaikeaa tehdä -olen huomannut.
ratkaisuun minäkin päädyin. Pakko tehdä jotain koska alan kohta olemana yhtä väsynyt ja vetämätön kuin aikoinaan burn-outin jälkeen.
Mitkä ovat tavoitteesi? Minusta ihmisten keskinäinen kunnioitus on ensisijaisesti sitä että annetaan toisen ihmisen olla oma itsensä.
Itse ainakin haluaisin päästä takaisin siihen tilanteeseen jossa olin aloittaessani seurustelemaan nykyisen vaimoni kanssa. Olin juuri kutakuinkin toipunut burn-outista, viihdyin itseni kanssa, sosiaalinen elämä oli vilkasta. Sain harrastuksista voimaa ja aamulla herätessä olin suht vakuuttunut että päivä tulee olemaan parempi kuin eilinen.
Toi epäkunnioitus ja räjähtely epärelevanteista seikoista viittaa musta vahvasti narsistiseen luonnehäiriöön. Tsekkaa www.narsistienuhrientuki.info . Oma äitini oli jokseenkin samanlainen persoona, riidat päättyivät yleensä siihen että hissukkaisäni lähti yön selkään karkuun. Ja antoi äitini terrorisoida itseään uhkailuilla että tämä soittaa työnantajalleen ja kavereilleen ja "paljastaa" asioiden todellisen tilan. Älä rupea samaan jos haluat tarjota lapsillesi siedettävän kasvuympäristön, kaikkein eniten halveksin nykyään kulissien pystyssä pitelijöitä.
noilla sivuilla ja olipahan aika pelottavaa. Toisaalta hämmentävää, yhtälailla osa noista jutuista sopii itseenikin. Ja nykyään koko ajan enemmän kun ei aina jaksa..
Puhuimme taas, sanoin että aion hakea perhekeskuksesta apua tähän oloon. Sen jälkeen yhtäkkiä kaikki muuttui paremmaksi, en vaan tiedä kuinka pitkäksi aikaa. Jos totta puhutaan, en oikein luota..
että sinulle on määrätty joskus mielialalääkkeet etkä ole syönyt niitä... MInun miehelläni on mielialalääkkeet burnoutin seurauksena ja minä vahdin että hän ottaa ne. Tottakai minä olen tukena ja rinnalla mutta enhän minä voi aivojen kemiaa korvata! Eikö se sinun vaimosi ymmärrä yhtään?