Olen ollut toista vuotta yhdessä eronneen naisen kanssa. Hänellä on 3 lasta. 2 tyttöä ja poika. Poika on Täysi-ikäinen ja maailmalla. Tytöt: 17- ja 15 -vuotiaat. Asuvat isällään ja tapaaminen on äidillä.
Minulla on kaksi lasta. 16- ja 12 -vuotiaat tytöt. Olen yksinhuoltaja ja lapseni hyväksyivät naisystäväni. Hän on aina tervetullut meille, eikä häntä katsota karsaasti.
Tytöt eivät suostu kuulemaan, eivätkä tietämään minusta mitään. Isä ja isän suku mustamaalasivat minut ja naisen lapsilleen. Minusta tehtiin rosvo, konna ja naistenhakkaaja ja mietin jopa kannetta kunnianloukkauksesta isää kohtaan. Luovuin kuitenkin naisystäväni vuoksi ja hänen suhteestaan lapsiin.
Alussa ystäväni lupasi puhua lapsilleen minusta ja "myydä" minut pikuhiljaa. En pyytänyt tekemään minusta mitään sydänystävää - vain hyväksynnän olla suhteessa äidin kanssa. Hyväksynnän olla normaalissa parisuhteessa.
Ystäväni siirsi ja siirsi puhumisen aloitusta. On kulunut yli vuosi ja tilanne on sama. Minusta ei saa puhua. Yhteiset tekemisemme hän puhuu "minä-muodolla". Hän ei saa soittaa, eikä viestittää minulle, kun lapset on hänellä.
Olemme joutuneet perumaan kaikki yhteiset tekemiset, matkat, lomat.... Kaikki sen vuoksi, kun lapset eivät tykkää.
Kun yritän puhua asiasta ystävälleni, hän suuttuu ja kiihtyy - kärjistää puhumisiani. Hän perustelee puhumattomuutta sillä, että hän antaa lapsilleen turvallisuutta ja äidin rakkautta. Minä itse en olisi tuollaisesta turvallisuudesta samaa mieltä.... Eikö turvallisuutta ole myös säännöt, käytös ja oppiminen sosiaaliseksi - ei itsekkääksi ihmiseksi???
Tilanne on jäänyt päälle. Eteneekö asia koskaan ja eteneekö se näillä eväillä?
Minulla on kaksi lasta. 16- ja 12 -vuotiaat tytöt. Olen yksinhuoltaja ja lapseni hyväksyivät naisystäväni. Hän on aina tervetullut meille, eikä häntä katsota karsaasti.
Tytöt eivät suostu kuulemaan, eivätkä tietämään minusta mitään. Isä ja isän suku mustamaalasivat minut ja naisen lapsilleen. Minusta tehtiin rosvo, konna ja naistenhakkaaja ja mietin jopa kannetta kunnianloukkauksesta isää kohtaan. Luovuin kuitenkin naisystäväni vuoksi ja hänen suhteestaan lapsiin.
Alussa ystäväni lupasi puhua lapsilleen minusta ja "myydä" minut pikuhiljaa. En pyytänyt tekemään minusta mitään sydänystävää - vain hyväksynnän olla suhteessa äidin kanssa. Hyväksynnän olla normaalissa parisuhteessa.
Ystäväni siirsi ja siirsi puhumisen aloitusta. On kulunut yli vuosi ja tilanne on sama. Minusta ei saa puhua. Yhteiset tekemisemme hän puhuu "minä-muodolla". Hän ei saa soittaa, eikä viestittää minulle, kun lapset on hänellä.
Olemme joutuneet perumaan kaikki yhteiset tekemiset, matkat, lomat.... Kaikki sen vuoksi, kun lapset eivät tykkää.
Kun yritän puhua asiasta ystävälleni, hän suuttuu ja kiihtyy - kärjistää puhumisiani. Hän perustelee puhumattomuutta sillä, että hän antaa lapsilleen turvallisuutta ja äidin rakkautta. Minä itse en olisi tuollaisesta turvallisuudesta samaa mieltä.... Eikö turvallisuutta ole myös säännöt, käytös ja oppiminen sosiaaliseksi - ei itsekkääksi ihmiseksi???
Tilanne on jäänyt päälle. Eteneekö asia koskaan ja eteneekö se näillä eväillä?
Vastaukset 7
Vanhimmat
Olen samankaltaisessa tilanteessa ollut jo neljä vuotta. Mikään ei ole muuttunut. Mieheni lapset tuntuvat olevan "pyhä asia". Meillä on yksi yhteinen lapsi (1,5 v), josta on syntynyt miehen lapsille uusi kiristyskeino. Elämämme on ollut aivan kauheaa ajoittain. Pelkään, että pienokaisemme on jotain riitoja ja pahaa oloa jo omaksunutkin. Olen hakemassa asuntoa minulle ja lapselle, toisin sanoen muutan pois. Eroamme. En halua että lapsi kasvaa tällaisessa ilmapiirissä. Minäkin mennyt kaikenlaisiin vedätyksiin, että "lasten takia" ei oteta yhteyttä viranomaisiin, vaikka miehen exässä olisi ollut aihetta kaikenlaisiin kunnianloukkauksiin ja kotirauhan rikkomisiin ja sosiaaliviranomaisillekin vinkkiä miten käyttää lapsiaan kiristyskeinona. Lähestymiskieltokin olisi ollut jossain välissä paikallaan. Kun jätin asuntohakemuksen viime kuussa, silloin mieheni kävi juttelemassa lapsilleen, jokaiselle erikseen. Mutta eihän se mitään tulosta tuonut. Kuinka olisikaan, taikasauvan heilautuksella. Nyt mies on epätoivoinen ja yrittää kaikin keinoin saada pääni kääntymään (niin kuin aina ennenkin). Syykin miehen epätoivoon taisi löytyä. Mies oli kertonut vanhimmalle lapselle erostamme, ja siitä vanhin lapsi oli vihastunut isälleen ja syyttänyt ettei osaa olla isä yhdellekään lapselleen. Mutta eihän aikuinen mies voi toimia sen mukaan mitä hänen lapsensa sanelevat. Ei minun mielestäni ainakaan.
Enää en periksi anna tältä tieltä, mies yrittää turhaan. Olen niin väsynyt tähän tunteiden sekamelskaan, että en enää edes tiedä tunnenko miestä kohtaan mitään. Kaikki tuntuu niin mitään sanomattomalta. En varmasti halua lapselleni avioeroa, mutta nämä nykyiset olot ovat aivan kauheat jatkuvine riitoineen.
Selvittäköön äijä ensin itsensä ja vasta kun on tasapainossa, sitten haalikoon suhteita. Tai minua ei kiinnosta vaikka menisi naimisiin jo 2 viikkoa eromme jälkeen. Kun ei vaan minun kanssa.
on ihan oikein, että eroat jos tilanne on kiristynyt...tai jäänyt pahaan jumiin. Kyllä aikuisen ihmisen on otettava elämä itselleen. Eihän siitä mitään tule, että lapset sanelevat mikä on oikein mikä ei. Exätkin niin kovin helposti käyttävät lapsia kiristyskeinona kun haluavat pitää entisiä puolisoitaan vallassaan. Ja uusi puolisohan nyt on tietenkin sellainen mitä toiselle ei millään suotaisiin vaikka itsellä ei expuolisolle mitään käyttöä olisikaan. Kai siinä vähän pelottaakin, että jos lapset kiintyvät ja pitävät parempana. Niillä eväillä sitten tulee ylilyöntejä ja kiusaaja onkin lasten lähihuoltaja.
Suhteissa eronneisiin on aina se riski, että ero ei olekaan lopettanut kaikkea entistä. Ikävä kyllä se usein on valta eikä rakkaus, mikä erosta jää elämään. Siitä pitäisi riuhtaista itsensä irti. eivät ne lapset mihinkään häviä. eivät mitkään lähihuoltajat pysty teini-ikäisiä lapsia täysin manipuloimaan jos ei ole aihetta. Vähintään uhmassa tulevat etävanhempaansa tapaamaan.
Aika yllättävää ja ikävää, että miehesi antaa uudenkin perheen mennä vanhan vallassa kipuillessa. Kyllä on ihan hyvä ottaa etäisyyttä ja jättää kaveri miettimään elämän arvoja uusiksi.
tilanteesi kanssa. Olen seurustellut miehen kanssa reilut 2 vuotta, meillä molemmilla lapsia eroon päättyneistä avioliitoista. Minä en ole koskaan edes tavannut tämän miehen lapsia!! He eivät tiedä olemassa olostani mitään. Hän ei halua kertoa, tuo loukkaa minua aivan valtavasti. Omat lapseni hyväksyvät miesystäväni, mutta mies ei halua tavata edes minun lapsia. Lopetan tämän suhteen, tai suhteen irvikuvan, sellainen tämä on. Voimia sinulle!
mitä kerrot, joten lopeta hyvissä ajoin seurustelu. Jos on erottu, niin silloin pitää kestää uuden kumppanin menneisyys ja lapset, jos heitä on.
Itseäni on kummastuttanut se, monet "jättäjät" ovat kuitenkin kyyliä ja mustiksia, eivätkä suvaitse jätetylle omaa elämää. Sairasta, sanon minä aj peiliin katsomisen paikka.
Yleensä nämä erot - lapsen ehdoilla - ovat todellisuudessa ero exän ehdoilla ja lapset ovat vain vallan väline, jolla entistä puolisoa halutaan hallita. Tapaamisoikeuksia käytetään yleensä kiristys välineenä.
Ihmettelen suunnattomasti näitä ex-vaimoja, jotka voivat jopa olla jo uudestaan aviossa. Mutta edelleen he haluavat hallita ex-puolisoaan ja hänen uutta kumppaniaan, sairaalloisesti. Lienet kysymyksessä on entisen vaimon huono itsetunto, tai pelko siitä, että isän "uusi" kumppani on ihan siedettävä yksilö.
Ihminen, joka käyttää lasta näin hyväksi, on todella sairas ja hoidon tarpeessa. Se minkä suo itselleen, se olisi myös pystyttävä suomaan entiselle puolisolle. Ja pyrkiä kasvattamaan lapset tasapainoisiksi aikuisiksi, vaikka heillä olisikin kaksi kotia.
Niin... jos hoksasitte, olen mies ja "naisystäväni" on se joka mielestäni jostain syystä piilotteli minua.
Nyt asiaan on sitten tullut "ratkaisu". Minulle ilmoitettiin, että ystäväni ei enää tiedä "rakastaako" hän minua enää. Samalla hän ilmoitti suhteemme päättyvän tähän. Tiedän, että emme tule enää olemaan yhdessä ikinä!
Rikki taisin ja taidan mennä. Mitä tähän voi sanoa...? Olen ollut erokauden hänelle korvike ja keppihevonen omaaan huomiseen. Itsesääli, itsesyytökset, petetty olo... Putosin korkealta, eikä ketään ollut ottamassa kiinni.
Joo.. syitä oli minun epäuskoisuus tulevaan, ymmärtämättömyys...
Tietysti itse voin sanoa, että alkoihan se kuitenkin pikkuhiljaa ottamaan päähän aikuisen ihmisen tekemättömyys asialle. En nyt niistä niin kauheasti jankannut - suurimmat osat yritin kauniisti...
En ollut hänelle kuitenkaan se. Ylimenokauden hätäapumies kuitenkin... Tuntuu kauhealta kertoa asia omille lapsille...