Säälittävää luettavaa, ensin erotaan ja kaikessa viisaudessa ja järkevyydessä ja sitten itketään entisen perään, että ero ei olekaan se oikea ratkaisu, tämä on heti kun pikku lapsien hommia, tehdään ensin jotakin ja vasta sitten ruvetaan miettimään asioita.
Avioliitto on kuin yhteinen lapsi ja kuka lapsesta haluaisi luopua, ehkä liitto tulee jossai vaiheessa murrosikään ja siitä toiset selviää ja toiset ei, mikä meitä ihmisä vaivaa, kun emme osaa enää kommunikoida ja selvitellä asiota, vaan lapsellisuudessamme haluamme erota, heti kuin se olisi patentti ratkaisu, ja hypätään seuraavaan suhteeseen ja tehdään samat virheet siellä.
Avioliitto on kuin yhteinen lapsi ja kuka lapsesta haluaisi luopua, ehkä liitto tulee jossai vaiheessa murrosikään ja siitä toiset selviää ja toiset ei, mikä meitä ihmisä vaivaa, kun emme osaa enää kommunikoida ja selvitellä asiota, vaan lapsellisuudessamme haluamme erota, heti kuin se olisi patentti ratkaisu, ja hypätään seuraavaan suhteeseen ja tehdään samat virheet siellä.
Vastaukset 5
Vanhimmat
EROA ON NIIN MONENLAISTA, OLEN JOUTUNUT LUOPUMAAN LAPSESTANI, ETTÄ YSTÄVÄSTÄNI.(MOLEMMAT KUOLIVAT SAMALLA VIIKOLLA)
ERO ON HELPPO SANA, MUTTA TOTEUTA SE,
OLEN KÄRSINYT yksinäisyydestä 5 VUOTTA ,
EI OLE OLLUT TUKEA, EI "RAKKAITA SUKULAISIA"EIKÄ NS. YSTÄVISTÄVISTÄNI JOITA EI SITTEN OLLUTKAAN.
TOIVON IHMISIÄ JOTKA YMMÄRTÄÄ KIRJOTTAMAAN MINULLE.
on todella ihmistä syövä olotila.
Minä olen vielä teknisesti naimisissa ja meillä on kaksi lasta. Todellisia ystäviä, joiden tukeen tuntisin voivani luottaa, ei ole. Tunnen itseni yksinäiseksi, avuttomaksi ja kurjaksi.
Sinun tilanteesi kuullostaa pahemmalta. Niinpä olosikin on varmasti vieläkin huonompi. Ehkä voisit löytää jostain itsellesi apua, kuuntelijaa ja ymmärtäjää. Seurakunnasta, sosiaaliviranomaisista tai vapaaehtoisjärjestöistä. Oletko yrittänyt ?
Juu on kummaa tää homma tosiaan nykyään. Heti kun ei yhteiselo vähän huvita, niin ollaan vieraitten kanssa ja perheet laitetaan uusiksi. Sitten kun on vähän aikaa kulunut, ruvetaan ihmetteleen, että ai enkö mä olekaan teidän kanssa enää niin paljoa tekemisissä. Tulee ikävät ja sellasta. Sitten kadutaan ja aletaan vasta oikeasti miettimään tekemisiään, tekemättä jättämisiä ja niitten seurauksia. Ja ollaan sitten kaiken lisäksi ihmeissään, kun jätetty puoliso, jonka elämä laitettiin kanssa, itkee lasten kanssa kotona. Ihan niin kuin ihmiset toimis napista painamalla on/off-tunteet.
Kaikkeista kauheintahan tässä tietysti on lapset, joilta aikuiset oman itsekkyytensä/vaihtelunhalunsa/kehittymättömyytensä/yms. vuoksi hajottaa perheen. Se ei oikeasti ole mikään pikku juttu sille lapselle, vaikka kuinka päin sitä asiaa yritetään vääntää. Kuinkahan moni avioerolapsistakin ottais mieluummin sen oman ydinperheensä, kuin sen hajanaisen elämän mitä vanhempien eron jälkeen tulee?
Aikuisille ero on yksi elämän vaikeimmista asioista. Siitä selviämiseen menee vuosia. Sitten jos ei sitä selvitä, kantaa kaiken vanhan mukanaan uuteen suhteeseen, jonka tulevaisuus on aikalailla sinetöity jo valmiiksi.
En kans oikeesti ymmärrä tätä systeemiä, että eikö se kuitenkin olis helpompi, kun ihmiset pakotettais jollekin parisuhdeleirille, tms. johonkin, jossa sitä eroamista yritettäisiin välttää. Saataisiin niitä aseita, joilla se tilanne saataisiin ratkaistua, niin ettei eroa tulisi. Se olisi kuitenkin monellakin tavalla parempi vaihtoehto.
Mutta on se tietysti vaikeaa tämä eläminen, niin kauan kuin aikuiset käyttäytyy kuin 5-vuotiaat. Yhtään ei nokkaansa pidemmälle mietitä asioista, vaan aina pitäis äidin olla sanomassa vieressä, että noin saa tehdä ja noin ei. Onkohan ihmiset jotenkin tyhmiä nykyään vai välinpitämättömiä vai yksinkertaisia vai mitä?
Itse olen päättänyt, että jos en löydä uutta kumppania, joka on aikuinen myös teoiltaan (ei vain näöltään) olen yksin ja teen lapset sitten yksin. En tosiaan halua, että joku kakara taas tulee leikkimään kotia ja sitten kun se kuuluisa arki ja vastuunkanto astuu kehiin, vedä mattoa koko perheeltä jalkojen alta.
...näin! Olen samaa mieltä!
Nyt ollaan asian ytimessä!!