Hei, voiko asumuserosta olla apua kun liitossa on kriisi? Vai loittoneeko toinen vain kauemmaksi? Liitto on kestänyt 16 vuotta, josta 11 v aviossa. Nyt on vaikea asua saman katon alla. Meillä on kolme alle 12-vuotiasta lasta, pienimpien kanssa on vielä jatkuvasti oltava.
Mietin muuttaisinko lähelle yksiöön, ja tulisin vain viikonlopuiksi kotiin? Pystyisin muuttamaan, pystyisin myös jatkamaan kotona, ainoa mikä minulle merkitsee on se kumpi toisi meidät vielä uudelleen lähemmäs toisiamme.
Haluaisin pelastaa liiton, minulle on tuskaa se kun vaimoni kertoo pettyneensä minuun ja haluavansa 'erillistyä'. Erillistyminen on minusta hyvä ajatus, sehän voisi vahvistaakin liittoa, mutta käytännössä hän toteuttaa sitä niin, että järjestää olevansa kaikki ajat poissa kotoa silloin, kun minä olen siellä. Käy miestyökaverinsa kanssa lenkillä ja hänen kotonaan keskustelemassa myöhään iltaan. Työkaveri on naimisissa mutta kaukosuhteessa, vaimon mukaan hänellä on ystävyys- eikä rakkaussuhde mieheen.
Minulle hän ei halua enää puhua tunteista, on 'fed up siihen paskaan'. Antaa minun koskettaa häntä, mutta itse koskettaa korkeintaan silittäen olkapäästä töihin lähtiessä.
Me ollaan ongelmoitu tunteistamme koko 16 vuoden yhdessäolon ajan, loukattukin toisiamme, enimmäkseen vahingossa. Mutta minulle vaimoni on ainoa, jota voin ikinä rakastaa, siltä tuntuu.
Auttakaa jos teillä on näkemyksiä erillään asumisesta, voiko se auttaa vaikean kauden yli?
Mietin muuttaisinko lähelle yksiöön, ja tulisin vain viikonlopuiksi kotiin? Pystyisin muuttamaan, pystyisin myös jatkamaan kotona, ainoa mikä minulle merkitsee on se kumpi toisi meidät vielä uudelleen lähemmäs toisiamme.
Haluaisin pelastaa liiton, minulle on tuskaa se kun vaimoni kertoo pettyneensä minuun ja haluavansa 'erillistyä'. Erillistyminen on minusta hyvä ajatus, sehän voisi vahvistaakin liittoa, mutta käytännössä hän toteuttaa sitä niin, että järjestää olevansa kaikki ajat poissa kotoa silloin, kun minä olen siellä. Käy miestyökaverinsa kanssa lenkillä ja hänen kotonaan keskustelemassa myöhään iltaan. Työkaveri on naimisissa mutta kaukosuhteessa, vaimon mukaan hänellä on ystävyys- eikä rakkaussuhde mieheen.
Minulle hän ei halua enää puhua tunteista, on 'fed up siihen paskaan'. Antaa minun koskettaa häntä, mutta itse koskettaa korkeintaan silittäen olkapäästä töihin lähtiessä.
Me ollaan ongelmoitu tunteistamme koko 16 vuoden yhdessäolon ajan, loukattukin toisiamme, enimmäkseen vahingossa. Mutta minulle vaimoni on ainoa, jota voin ikinä rakastaa, siltä tuntuu.
Auttakaa jos teillä on näkemyksiä erillään asumisesta, voiko se auttaa vaikean kauden yli?
Vastaukset 13
Vanhimmat
Ainakin oma kokemukseni erilleen muuttamisesta on se, että se vei minut ja exäni vielä kauemmaksi toisistamme. Etäisyyttä voi hakea muutoinkin omaa aikaa lisäämällä. Meille kävi niin, että vaikka tarkoitus oli yrittää saada liitto kasaan vielä, niin lähtijä (mies) löysikin sitten uuden onnen ennenkuin ehdimme pariterapiaan asti. Tahto tehdä töitä suhteen eteen loppui siihen hetkeen.
Jälkeenpäin hän on katunut sitä, että niin tapahtui ja uusi onni sekoitti alussa pään. Hetken aikaa uusi ihminen tuntui pelastukselta ja samat exäni ja minun parisuhteen puimiset heilläkin oli ja ystäviä aluksi oltiin. Minua on kummastuttanut miten ihminen, joka ei tunne minua lainkaan on voinut antaa niin paljon "hyviä" neuvoja tietäen, että kannustaa toista rikkomaan perheen. Ja kummasti se neuvottava sitten otettiin itselle mieheksi ; ).
Olihan se helppoa, kun kummallakin oli jo oma koti ja omat luvat, niin tapailla muitakin. Hän tosin katuu siksi, että nyt kolmen vuoden jälkeen on tajunnut, että liittomme olisi ollut ja olisi kuulemma kannattanut pelastaa, koska ei hän ainakaan onnea löytänyt aidan toiselta puolelta uudesta naisesta. Minä en voi palata enää menneeseen - se on ohi osaltani.
Koko tapahtunut on jollain lailla äärettömän surullinen ja turha juttu. Meidän perhe on rikki ja ehjäksi ei sitä saa. Onneksi olemme hyvissä väleissä ja lapset on otettu maksimaalisesti huomioon ja ovat sopeutuneet kaikkeen hyvin alun surun jälkeen.
Kokeilkaa jotain muuta ja käykää terapioimassa mieluummin ammattiauttajalla kuin vastakkaista sukupuolta olevan luona. Menkää vuorotellen vaikka ulkomaanreissulle miettimään asioita ja puhukaa kaikesta kaksistaan. Parisuhdeterapia auttaa kummasti avaamaan silmiä ja saattaa pelastaa liittonne. Jos teette asumuseron, niin sopikaa selvät pelisäännöt että toinen ei tule petetyksi.
Moni ero olisi vältettävissä kun muistettaisiin että parisuhteen hyvivointi vaatii työtä ja tahtomista. Voimia sinulle!
Ei voi sanoa, olisiko teidänkään liitto onnistunut, jos olisitte yhdessä yrittäneet ja asuneet. Voi olla, että olisi onnistunut, mutta hyvin on mahdollista, että koska ette aikaisemmin yrittäneet "täysillä" yhdessä oloa, ette huomanneet, olisiko suhteenne toiminut vai ei. Todennäköisesti ei olisi toiminut...ikävä kyllä.
Turha sitä on enää jälkeen päin miettiä. Voihan sitä kuvitella ja miettiä ja haaveilla, mutta oikeata vastausta ette tule ikinä saamaan.
Minä sanoisin, että mies on tullut ehkä katumapäälle, kun uuden onnen kanssa on aloitettava alusta. Sinä olisit ollut hänelle helpompi, koska tunnette toisenne, eikä tarvitse tehdä sitä tutustumistyötä, minkä joutuu tekemään, kun tapaa uuden ihmisen.
kaikki yritettiin (kolme vuotta asuttiin ja erottiin koko ajan), mutta lopulta huomattiin, että alkuperäinen ratkaisu olisi ollut paras. joskus on tullut epäröinnin hetkiä ja miettinyt mennyttä (varsinkin, kun on kulunut pidempi aika ja huomaa uuden parisuhteen ongelmat).
ei sitä takaisin olisi saanut, vaikka oltais yritetty.
Me toteutimme ajatuksen erilleen muutosta. Olen samaa mieltä edellisen kirjoittajan kanssa, että meidän kohdalla se myös loitontanut meitä toisistamme. Meillä lähtökohtana, kyllä se, että luottamus kadotettu jo ennen erilleen muuttoa. Omat ajatukset kyllä saavat tilaa ja tältä osin olen itseäni selkiyttänyt ja huomannut, että tuota toista ei ehkä sittenkään oltu minulle tarkoitettu. Kuka tietää mihin tässä päätyy ja mitä mietin kolmen vuoden päästä. Itse olen kuitenkin sitä mieltä, että asiat on puitava silloin kun ne ovat akuutteja, eikä niitä voi työntää syrjään odottamaan, että aika hoitaa tehtävän. Ja parhaiten se onnistuu, kun uskalletaan niihin tarttua yhdessä.
Uskon että myös sinun tapauksessasi vaimollasi on suhde työkaverinsa kanssa. Näin minun kohdalla paljastui. Ole tunteissasi rehellinen itsellesi, tällä vaimosi nimittäin ei koe pettävänsä sinua niin pahasti, kun ei joka päivä joudu kohtaamaan.
Jos tuo yksi oli minulle tarkoitettu, niin yli kymmenen vuotta avioliittoa lapsia ennenkuin kokeilimme asumuseroa. Elämä toimi ihan hyvin, tietenkin jotain ongelmia oli, muttei sellaisia joista olisi selvitty, jos molemmat olisi halunneet sitä.
Ei ole arvelua tms. vaan ollaan tietoisia (on ihan avoimesti puhuttu), että asiat olisivat voineet mennä toisinkin. Sitä olisimmeko lopulta joskus myöhemmin kuitenkin eronneet, ei tiedä kukaan. Joskus saattaa tosiaan edelleen surettaa lapsien takia "turhaan" rikkimennyt perhe. Surettaa myös, että exä ei ole onnellinen, koska hän on edelleen lasteni isä ja omalla tavallaan vielä läheinen. Positiivista on kuitenkin se, että itse olen ylipäästyäni ollut ihan onnellinen ja löytänyt uuden mukavan kumppanin.
Ehkä mun pointtini alkuperäiselle on se, että ei ne ongelmat tosiaan ratkea itsekseen erilleen muuttamalla, vaan yhdessä töitä tekemällä. Erilleen muuttaminen helposti erkaannuttaa siitä toisesta ja mahdollistaa sen, että uusi ihminen tulee vielä helpommin suhteen väliin, koska on eri osoitteet ja oma elämä. Kun on lapsia, olisi kuitenkin parempi, jos alkuperäinen perhe saisi ongelmat ratkottua ja pysyisi yhdessä.
Minusta paras tapa ratkoa ongelmat on yhdessä yrittää esim. pariterapian kautta ja jos se ei onnistu, niin sitten voi hyvillä mielin erota. Kun on omasta mielestään yrittänyt kaikkensa, on helpompi päästää irti ja ottaa lapset mahdollisimman hyvin huomioon erotilanteessa.
Se vain on niin, että tuossa pisteessä tuntuu niin helpolta aloittaa puhtaalta pöydältä ja jättää selvittämättä ongelmat muuttamalla pois. Erkaantumisen myötä suhde kuitenkin helposti menee karille ja ongelmat jää selvittämättä.
Kannattaa muistaa se, että kaikesta selviää, myös
mahdollisesta erosta. Voimia asioiden selvittelyyn!
Meillä on käyty keskusteluja nyt taas parina päivänä. Vaimon erohaaveet ovat pelottavan kouraantuntuvia. Syyksi hän sanoo, että 'meillä ei ole ollut koskaan rakkautta tän 15 vuoden aikana' ja 'meistä ei ole tuntunut hyvältä olla yhdessä, ei naureta yhdessä, ei puhuta henkeviä yhdessä ym., aina ahdistaa kun ollaan näin ja ongelmoidaan'. Se onkin totta että usein on ollut paha olla. Enimmäkseen minun itsetunto-ongelmien ja masennustaipumusten takia.
Viime kesänä, kun oltiin useita viikkoja erossa, sain kuitenkin oivalluksen kiitollisuudesta ja elämän kauneudesta, ja haluaisin nyt vielä lisäaikaa liitolle osoittaakseni että olen oivaltanut kaiken tän ja rakastan häntä aidommin kuin koskaan! Hänestä tämä on peitetarina jonka kehitän hädissäni menettämisenpelossa. Miten saisin hänet uskomaan että se ei ole sitä!?
Lopuksi illalla sovittiin että nyt lopetetaan eropohdinta ja eletään vaan tätä arkea, ja että hän saa mennä ja tulla miten tykkää ilman selityksiä, kun se itsenäisyys on nyt tärkeää. Ja että yhdessä ei kannata yrittää tehdä kotitöitä ja lastenhoitoa, vaan kumpikin omana päivänään. Hän käpertyi lopuksi kylkeen ja nukahti, aamulla antoi suukonkin poskelle (kun on lähdössä työkaverien kanssa kokousmatkalle perjantai - sunnuntai).
Eli minulla on ehkä pieni mahdollisuus näyttää että arki voi vielä sujua yhdessä. Pitää vaan pysytellä poissa hänen tieltään ettei hän ärsyynny. Haluaisin myös ostaa kukkia, hankkia teatterilippuja, tehdä hänelle mieluisia aterioita ja huomioida muutenkin. Vaarana on vain se, että hän tulkitsee sen kaiken johtuvan vain menettämisen pelosta. Ainakin kaikkea ongelmointia ja suhteen puimista yhdessä olen päättänyt välttää nyt viimeiseen asti.
Kiitos kun jaksoit lukea! Mitä mieltä olet?
Kiitos kun kirjoitit tämän. Olisin itse voinut kirjoittaa juuri samanlailla. Nyt vain näin asian toisin silmin. Voiko oman elämän uhrata toiselle, näinhän tässä on käymässä ja itsekkin olin menossa samaan. Ilmiselvästi niin sinun kuin minunkin vaimolla on aivan muut intressit. Meillä muuten myös nuo työmatkat ajoittuvat harvinaisen usein pe-su välille. Avasit ainakin minun silmäni vaimoni ei ole kaikkien näiden omien uhrauksien arvoinen, vaan muutokseen vaadittaan molempia. Kuvaamallasi tavalla sinä pysyt onnettomana lopun elämääsi. Ja edelleen kyseenalaistan onko todella kyse työmatkoista???!!! En halua olla ilkeä vaan realisti. Omalla kohdallani olen varma, että takana on toinen mies. Minun on päätettävä haluanko olla se turvallinen elättäjä, joka hoitaa laskut, kodin ja lapset, kun rouva toteuttaa itseään ja kohtelee minua kuin tiskirättiä. Ei en suostu minä ARVOSTAN itseäni!
Minullakin on masennusongelmia ja ne kyllä heijastuvat suhteeseen.
Tilanteesi kuulostaa ikävältä. Vaimosi kuulostaa aika lapselliselta, jos sanoisin. Haluaa elää menetettyä nuoruuttaan ja on kehittänyt päässään jonkun ideologian parisuhteesta. Olet kuitenkin oikealla linjalla. Uskon, että saatatte selvitä kriisistänne. Kerro kuitenkin, että et suvaitse toista miestä edes kaveriksi. Olen ihan ehdoton tässä, koska tiivis kaveruus toisen miehen kanssa
vie energiaa teidän omasta parisuhteestanne.
Älä suostu siihen kaveruussuhteeseen.
Hei ystävä!
Sinähän kirjoitit että suhde työkaveriin on 'paljastunut' nyt, kun olette eri osoitteissa. Miten muuten tiedät millainen suhde on, kyllä mies-nais-kaverisuhteitakin todella on. Vaimoni kohdalla kyse on uskoakseni sellaisesta, ainakin vielä tässä vaiheessa.
Uskon kyllä, kun sanot ettet halua olla ilkeä vaan realisti, kirjoitat muutenkin tosi fiksusti. Itse asiasta: kyllä kyse on ammattiliiton kokousmatkasta, se on todennettavissa helposti.
Suurin ongelma on meillä kuitenkin nuo vanhat kaunat, hänen suhde äitiini (peitettyä vihaa hänen puoleltaan, koska olen joskus tullut paljastaneeksi, ettei äitini pidä häntä korkeassa kurssissa) ja meidän keskenämme usein kokema viihtymättömyys, hänen mielestään hän on ollut 16 vuotta minun heittelehtivien mielialojeni armoilla. Oikeassahan hän ikävä kyllä siinä suurin piirtein on.
Olen pyytänyt pariterapiaan, hän ei suostu. Ei suostu ongelmoimaan, on 'fed up siihen'. Sain jo meille ajan perheneuvonnasta, taidan mennä itse maanantaina sinne kuitenkin, jos ahdistus vähän helpottaisi. En vaan tiedä kannattaisiko menemisestä kertoa, vaikuttaisiko se hyvällä vai huonolla tavalla hänen analyysiinsä tilanteesta.
Olisiko sinulla jotain sähköpostilaatikkoa jonka uskaltaisit ilmoittaa, että voisin ottaa sinuun yhteyttä keskustelun merkeissä?
Kiitos tuesta ja neuvoistasi. Ongelma siinä että en 'suvaitsisi' toista miestä hänen kaverina on vaan se että sen sanominen olisi 100% varmasti liiton loppu. Hän on nyt sellaisessa 'itsenäistymispsykoosissa' että tuollaista on ihan turha yrittää sanoa. Sitäpaitsi yleiselläkin tasolla uskon: Ei ihmistä voi väkisin pitää. Lapsiin sopii rajat ja rakkaus, mutta aikuisen kohteluun ei sovi mikään muu kuin se rakkaus, vapautta on toiselle pakko antaa tai se otetaan joka tapauksessa.
Koitan vaan pistää toivoni siihen että viehätys tuosta ihmissuhteesta kuluisi pois, tai että häntä alkaisi kaduttaa tuskan tuottaminen minulle.
Moi,
kirjoita mulle sähköpostia osoitteella
[email protected]
Olis ihan kiva vaihtaa ajatuksia, koska ollaan niin samanlaisessa tilanteessa.
Kirjoitan sulle illalla, viimeistään kun olen saanut lapset nukkumaan.