oon ollut au pairina nyt vahan yli kuukauden.. taalla on tosi kivaa, mutta mulla on vaan kamala ikava kaikkia. varsinkin nama arkipaivat kun joudun olla yksin kotona niin on tosi vaikeaa.. tarvitsisin nyt todellakin hieman kannustusta ja empatiaa, kirjoitelkaa tanne kaikki jotka tuntevat samoin. kotiin en oo lahdossa, sen oon paattanyt ja se pitaa!!
valilla vaan on niin kamala olo koko ajan, itkettaa.. oon yrittanyt etsia kavereita(mut sekin on joskus niin raskasta), kayda lenkilla joka paiva ja pitaa itseni aktiivisena, mutta se on niin vaikeaa. joinain paivina tuntuu ettei missaan oo mitaan ongelmaa mutta aina tulee naita paivia jolloin kurkkua kuristaa ja kaikki ahdistaa. perheeni on ihana ja tuun hyvin juttuun lasten kanssa, kaikki on hyvin silla saralla. mutta ikava on niin kamala tunne. en kesta sita. pakko koittaa vaan selvita ja olla vahva. tsempatkaa mua!!
valilla vaan on niin kamala olo koko ajan, itkettaa.. oon yrittanyt etsia kavereita(mut sekin on joskus niin raskasta), kayda lenkilla joka paiva ja pitaa itseni aktiivisena, mutta se on niin vaikeaa. joinain paivina tuntuu ettei missaan oo mitaan ongelmaa mutta aina tulee naita paivia jolloin kurkkua kuristaa ja kaikki ahdistaa. perheeni on ihana ja tuun hyvin juttuun lasten kanssa, kaikki on hyvin silla saralla. mutta ikava on niin kamala tunne. en kesta sita. pakko koittaa vaan selvita ja olla vahva. tsempatkaa mua!!
Vastaukset 9
Vanhimmat
Itse oon vasta kohta puolin lähdössä au pairiksi, ja päässä pyörii kysymykset, että onko tämä ihan järkevää ja että mitä ihmettä olen tekemässä ja pärjäänkö... ja samalla olen innoissani.
Hyvä, ettet ole heti ensimmäisten vaikeuksien tultua luovuttanut! Ja hienoa, että yrität tehdä kaikenlaista ja yrittänyt olla aktiivinen. En tiedä, sun täytyy varmaan vain yrittää ajatella positiivisesti, ja muistaa ettei elämä Suomessakaan pelkkää hymyä ole. Olen itse opiskellut lukion jälkeen vuoden poissa kotipaikkakunnalta ja tutuista piireistä, ja vaikka sainkin uusia kavereita ja oli mukavaa, ikävä yllätti silti toisinaan ja oli ahdistava olla. Yritän vain sanoa, että kai se on vain pakko valita, että lähteekö ja kokeeko jotain uutta ikävästä huolimatta vai pysyykö aina samoissa ympyröissä Suomessa.
Yritä nauttia hyvistä hetkistä, ja muistaa ettei elämä missään ole helppoa. Ja muista vanha klisee, että se mikä ei tapa, vahvistaa :)
Itse olen vast lähdös, ens viikolla, joten kokemusta vastaavasta tilanteesta ei (viel)löydy. Mut kollegaa täytyy auttaa anyway... Hyvä et oot kiinnittäny toho aktiivisuuteen huomiota, ette mee telkkarin kans aika. Se se vast mielialan tappaakin. Missä maassa sä olet?
Lähde kiertelee sile omin päi kaupunkia päivisin, tutustu siihen paikkaan kunnolla, löydä uusia paikkoja...Käyt iteksee kahvilla istuskelemassa tms. On aika seikkailu olla uudessa maassa pidempi aika ja ainoastaa rohkeet ihmiset edes harkitsee moista vaihtoehtoa. Susta löyty gutseja lähteä sinne, kyl sä siellä selviät ollakin.
Ja mieti, vähänkö toi kokemus kokonaisuudessaan tekee sust toosi vahvan ihmisen. Voit sit muistella kymmenen vuoden päästä miten sä selvisit, vaik välil tuntu ettei jaksa.
Varmaksihan en osaa sanoa kun en mikään selvännäkijä ole, mut todennäköisesti toi vaihe menee ohi,se luultavasti kuuluu vaan uuteen elämäntilanteeseen sopeutumiseen, kun kaikki on niin erilaista. Tää on nyt sun nuoruuden parasta aikaa, oikee kunnon seikkailu! Otat nyt kaiken irti siit! Damit,girl, you can do it!!
Jos yhtaan helpottaa mulla on aivan sama tilanne. Perhe on aivan ihana,mutta olen erittain yksinainen. Vapaa ajalla kayn lenkilla, jumpassa, koulussa ym., mutta paikallisiin nuoriin en ole tutustunut. Ongelma on siina, etten tormaa heihin juurikaan. Sita paitsi, olen vanhempi kaikkia( olen 24-vuotias ). En silti ajatellut luovuttaa. Ehka vaihdan paikkaa tylsyyden takia tai jotain.. Koita parjata siella jossain! Eikohan se tasta..
eli sama asia täällä. olen ollut kohta kuukauden ja alku oli ihanaa koska perhe on todellakin loistava ja lapsetkin alkavat tottua minuun. mutta koti-ikävä vaivaa aivan suunnattomasti. ajattelen kokoajan omaa kotia ja huonetta ja kaikki asiat mitkä on toisin ja miten olisi kiva jos olisi vielä äiti ja isi vierellä ja lohduttamassa kun joku asia pännii. ikävä on karkkeja, saunaa, leipää, sanomalehtiä yms yms yms yms.
muutin ensimmäistä kertaa pois kotoa ja sitten muutinkin oikein kauas kunnolla.
ja aamut ovat pahimpia kun vain ajattelen etteipä tarvitsisi herätä aina tänne.
tykkään kaupungistakin mutta luulen että tämä kaikki negatiivinen johtuu vain yksinäisyydestä ja siitä että on tottunut että lähellä olisi joku jolle höpötellä kokoajan ja myös KOSKEA. koska eipä täällä muuta kuin lapset hali ja se on aika vähän itselleni. en tiedä. olen alkanut olemaan hirvittävän melankolinen täällä :(
Tuo IKAVA kuuluu jokaisella johonkin elamanvaiheeseen. Uskoisin, etta yksin ja itsensa kanssa olemisen opettelu on meille kaikille tarpeen juuri sen kauheuden vuoksi!
Meille auppareille vieroitus tutusta ja turvallisesta on viela normaalia rajumpi.
Minulla ensimmaiset 3-4 kuukautta menivat hyvin, mutta sitten alkoi kauhea tuskailu, ahdistus, itku ja vitutus. Nimen omaan arki oli aivan tuskaa kun oli niin paljon aikaa potea omia asioitaan ja porrata omassa paassaan. Oli kauheaa kun paremman paivan puolesta sai taistella aina. Ja silloin kun oli kivaakin sai pelata, etta huomenna mikaan taas ei tunnu miltaan. Tuntui jotekin epaonnistuneelta, kun ei meinannutkaan parjailla itsekseen.
Silloin kun oli kaikkein raskainta oli myos puolenvuoden sopimukseni paattymassa. Tiedottona pahasta olostani perhe tarjosi minulle kuitenkin mahdollisuutta jatkaa. Tein siina tilanteessa vahan riskin ratkaisun ja paatin jaada kuitenkin viela katsomaan, josko onnistuisin kasaamaan itseni ja oppisin nauttimaan olostani muuallakin kun mamman tissilla. Tuntui niin luovuttamiselta lahtea kotiin niin matalissa tunnelmissa.
Olen ollut taalla nyt 8 kuukautta ja nyt tuntuu, etta nain sen pitikin menna. Viimeiset pari kuukautta ovat olleet aivan mahtavaa aikaa ja koko ajan menee vain paremmin. Helposti tahan "autuaaseen" kaikkihan on ihan okei - mielentilaan en paassyt, mutta kannatti taistella. Jouluna palaan kotiin voittajana ja isompana tyttona :)
Tsemia siis vaan ja ottakaa aikaa!! Se autaa!
Uuteen kulttuuriin sopeutumiseen kuuluu karkeasti sanottuna nämä vaiheet:
1. alkuihastus, kaikki on kivaa ja hienoa (paremmin kuin Suomessa)
2. suuri **tutus, mikään uudessa maassa ei ole hyvin (Suomessa on kaikki paremmin)
3. sopeutuminen, uusi kulttuuri ei enää ole vieras, vaan siitä tulee elämän "normaalitila" (ei ole huonompaa tai parempaa, vaan kaksi erilaista kulttuuria)
(4. vaiheeksi lasketaan joskus kotiinpaluu, joka voi olla shokki sekin...)
Yleensä kaikki ulkomaille muuttavat käyvät nämä läpi. Joka vaiheelle on omat tyyppioireensa, jotka jotkut kokevat rankkoina, ja jotkut ihan vain ohimennen.
Alussa mennään silmät pyöreinä ja kaikki eksoottinen on vain ihanaa, mielenkiinto riittää monenlaisen kokeiluun. Kakkosvaiheessa koukataan syvälle. Uusi ja erilainen ärsyttää ja tuntuu olevan "väärin". Oma koti-ikävä heijastuu ympäristöön, kaikki ihmiset tuntuvat typeriltä ja hankalilta. Olo on väsynyt, väsynyt, väsynyt... itkuinenkin. Kolmosvaiheessa kakkonen unohtuu ja tulee tunne, että "näin tämän kuuluukin olla".
Pikku esimerkki:
Olet maassa, jossa leipä ostetaan aina leipomosta toisin kuin Suomen marketeista.
1. vaihe: "Ihanaa kun saa aina tuoretta leipää leipomosta, on tää vaan paljon paremmin kuin kotona"
2. vaihe: "Idioottia kun aina pitää juosta tuolla typerässä leipomossa leipää hakemassa, niin typeriä ne myyjätkin. Miksei voi ostaa leipää marketista, se on paljon helpompaa ja järkevämpää."
3. vaihe: "Ai voiko leipää ostaa jostain muualtakin kuin leipomosta?".
Tämä on toki vähän kärjistettyä, mutta nämä sopeutumisprosessit ovat ihan tutkittu juttu.
Ajattelin vain että ehkä teitä koti-ikävästä kärsiviä helpottaa kuulla, että itsessänne ei ole mitään vikaa tai "heikkoa", vaikka noita tuntemuksia tuleekin. Niitä potee jokainen. Kakkosvaihe tulee tyypillisesti noin kuukauden tai parin oleskelun jälkeen ja kestää joitain viikkoja. Poikkeuksia on, mutta keskiverrosti näin.
Ma oon ollu pari kuukautta nyt reissun paalla ja vituttaa, ahistaa, kaduttaa, mutta silti en halua luovuttaa, enka halua lahtea kotiin, ennenku olen ollut sen ajan taalla mita olen luvannut olla.
Mulla on onneks kavereita ja perheen kanssa menee todella hyvin, mutta se ikava kotiin meinaa vieda aina voiton.
Valilla tajuan, etta taahan on tosi mahtavaa ja en mihinkaan kotia ees halua.. kuluu tunti ja lasken jo paivia koska paasen kotiin..
En tietenkaan oo puhunu kellekkaan tasta, vaikka valilla huvittaisi todellakin vaan luovuttaa..
Illalla on ihana menna nukkumaan, kun tietaa, etta taas on yksi paiva vahemman. Koitetaan jaksaa, vaikka sitten vakisin.
mulla samat fiilikset. eika asiaa auta yhtaan se etta poikaystava odottaa suomessa. on niin ikava!! mutta pakko vaan elaa sen kanssa ja koittaa ottaa paras mahdollimen hyoty tasta vuodesta ja elaa taysilla, vaikka se valilla vaikeaa olisikin..
Jotenkin se helpottaa omaa oloa, kun tajuaa, etta tama on normaalia! Mulla on hirvea ikava kotiin, joka valilla helpottaa, valilla tulee taas takaisin.. reissussa olen ollut piakkoin kuukauden.
Nimenomaan ne aamut on niin pahoja, kun ajattelee vain, etta ei taas, en jaksa herata taalla, elaa taalla... Ja tuokin on minulla, etta ihmiset tuntuu niin typerilta.. mutta tama on kylla ihan oikeasti, ei valttamatta olla juuri samalla aaltopituudella.
Itse erosin, ennen kuin tanne lahdin, mutta eipa se ole ikavaa helpottanut - yhteytta pidetaan edelleen lahes paivittain. Ja kun on tieto, etta ehka joku paiva taas voidaan yrittaa, niin ei vaan malta odottaa, etta se joku paiva jo tulisi.. vaikka toisaalta kylla tietaa, etta tuollaisen varassa ei voi elaa.
Monesti olen toivonut, etta olisi jo joulu, olisi jo ensi kesa... en halua lahtea kesken kotiin ja luovuttaa, eihan minulla siellakaan mikaan odota? Ja toisaalta jo nyt taa kokemus on vahvistanut ja kasvattanut niin paljon.
Mutta toivoisin vaan, etta helpottaisi.. etta ahdistus menisi pois..