Työpaikallani on mies, jonka kanssa kipinöi ensi hetkestä lähtien. Flirttailu on ollut aika avointa ja päitä on käännetty toisen perään useita vuosia. Olemme kumpikin erittäin varattuja jälkikasvulla varustettuna ja elämme molemmat käsittääkseni onnellista ja täyttä parisuhdetta.
Asia on jäänyt keskustelutasolle, jossa on kuitenkin ollut eroottisia aiheita ja hyvinkin suoraa puhetta. Olemme keskustelleet avoimesti tilanteesta ja todenneet, että pidemmälle emme mene.
Nyt kuitenkin mietin, olenko tehnyt väärin miestäni kohtaan? Tai olenko syyllistynyt johonkin, josta pitäisi olla huono omatunto? En tunne syyllisyyttä lainkaan, sillä olen vain keskustellut miehen kanssa ja ainoat fyysiset koskettelut ovat olleet ne, kun keskustelun ja naureskelun lomassa käsi on laskeutunut toisen kädelle tai reidelle ja viipynyt siinä hetken, tai kun halasimme bile-illan päätteeksi hyvästelyn merkiksi ja hän viivytti hengitystään kaulallani niin, että huulet juuri ja juuri keveästi hipaisivat ihoani, tai kun tanssimme, kätemme painautuivat toistemme vartaloon ja ne liukuivat siellä turhan hitaasti...
Emme ole suudelleet tai kosketelleet muuten. Hän on halunnut mennä fyysisellä tasolla pidemmälle, mutta minä olen jarruttanut ja onneksi niin.
Yritin eritellä tunteitani ja selvittää mitä ne ovat, mutta en osannut määritellä niitä. En ikävöi häntä millään lailla, mutta ajattelen häntä pitkään sen jälkeen, kun jotain on tapahtunut. Kun hän on lähelläni, sydän heittää voltin. Terävöidyn, kun kuulen hänen äänensä käytävällä, värähtelen, kun hän koskettaa minua ja tunnen pulssini kiihtyvän ja hengitykseni harventuvan.
En fantasioi hänestä iltaisin eikä hän tule uniini, hän ei itseasiassa edes vastaa ihannemiestäni ulkonäöltään, käytökseltään, luonteeltaan tai kovin monelta muultakaan ominaisuudelta mutta tunnen jotain haikeutta, sillä monen vuoden kipinä tuntuu saaneen päätöksen: itse tekemämme päätöksen jättää se tähän, pitkän keskustelun jälkeen. Tunnen suuttumusta siitä, että hän halusi myös jarruttaa, vaikka itse olin se jämäkämpi osapuoli joka piti tiukempaa linjaa alusta saakka. Ehkä jotenkin toivoin, että hän silti pitäisi jotenkin tilannetta yllä...
Joku vetää minua hänen puoleensa. Ehkä se ihailu jota hän tuntee minua kohtaan, se himo kuinka hän haluaa minua, toimii kuin magneetti. Pidän tunteesta, jonka hän minussa laukaisee.
Mutta nyt olen päättänyt vetää jäistä linjaa. Aloin miettimään teenkö sen siksi, että haluan "kostaa" hänelle yhdessä tekemämme päätöksen ja annan hänen maistaa "arkea", josta hänellä puuttuu minun hymyni ja minun "läheisyyteni".
Asia on jäänyt keskustelutasolle, jossa on kuitenkin ollut eroottisia aiheita ja hyvinkin suoraa puhetta. Olemme keskustelleet avoimesti tilanteesta ja todenneet, että pidemmälle emme mene.
Nyt kuitenkin mietin, olenko tehnyt väärin miestäni kohtaan? Tai olenko syyllistynyt johonkin, josta pitäisi olla huono omatunto? En tunne syyllisyyttä lainkaan, sillä olen vain keskustellut miehen kanssa ja ainoat fyysiset koskettelut ovat olleet ne, kun keskustelun ja naureskelun lomassa käsi on laskeutunut toisen kädelle tai reidelle ja viipynyt siinä hetken, tai kun halasimme bile-illan päätteeksi hyvästelyn merkiksi ja hän viivytti hengitystään kaulallani niin, että huulet juuri ja juuri keveästi hipaisivat ihoani, tai kun tanssimme, kätemme painautuivat toistemme vartaloon ja ne liukuivat siellä turhan hitaasti...
Emme ole suudelleet tai kosketelleet muuten. Hän on halunnut mennä fyysisellä tasolla pidemmälle, mutta minä olen jarruttanut ja onneksi niin.
Yritin eritellä tunteitani ja selvittää mitä ne ovat, mutta en osannut määritellä niitä. En ikävöi häntä millään lailla, mutta ajattelen häntä pitkään sen jälkeen, kun jotain on tapahtunut. Kun hän on lähelläni, sydän heittää voltin. Terävöidyn, kun kuulen hänen äänensä käytävällä, värähtelen, kun hän koskettaa minua ja tunnen pulssini kiihtyvän ja hengitykseni harventuvan.
En fantasioi hänestä iltaisin eikä hän tule uniini, hän ei itseasiassa edes vastaa ihannemiestäni ulkonäöltään, käytökseltään, luonteeltaan tai kovin monelta muultakaan ominaisuudelta mutta tunnen jotain haikeutta, sillä monen vuoden kipinä tuntuu saaneen päätöksen: itse tekemämme päätöksen jättää se tähän, pitkän keskustelun jälkeen. Tunnen suuttumusta siitä, että hän halusi myös jarruttaa, vaikka itse olin se jämäkämpi osapuoli joka piti tiukempaa linjaa alusta saakka. Ehkä jotenkin toivoin, että hän silti pitäisi jotenkin tilannetta yllä...
Joku vetää minua hänen puoleensa. Ehkä se ihailu jota hän tuntee minua kohtaan, se himo kuinka hän haluaa minua, toimii kuin magneetti. Pidän tunteesta, jonka hän minussa laukaisee.
Mutta nyt olen päättänyt vetää jäistä linjaa. Aloin miettimään teenkö sen siksi, että haluan "kostaa" hänelle yhdessä tekemämme päätöksen ja annan hänen maistaa "arkea", josta hänellä puuttuu minun hymyni ja minun "läheisyyteni".
Vastaukset 10
Vanhimmat
se on, siis henkisellä tasolla. Ei kait siinä ole mitään pahaa jos tuntee... Eikä varmaan tartte potea mitään syyllisyyttä eikä huonoa omaa tuntoa, koska mitään ei ole tapahtunut. Et sillee, se on minun mielipiteeni asiasta. Työn iloa ja iloa myös tunne puolelle!!
Kirjoitit, että 'elämme molemmat käsittääkseni onnellista ja täyttä parisuhdetta'. Tämä lienee vain sinun käsityksesi asiasta. Kysypä mieheltäsi, mitä mieltä hän on tilanteesta. Varsinkin kun 'Joku vetää minua hänen puoleensa. Ehkä se ihailu jota hän tuntee minua kohtaan, se himo kuinka hän haluaa minua, toimii kuin magneetti. Pidän tunteesta, jonka hän minussa laukaisee'.
On toisaalta rehellistä eritellä tunteitaan, mutta miten rehellinen olet puolisollesi? Vuosia jatkunut säpinänne on varmasti jossain määrin puolisosi tiedossa, vaikka ei olisi siitä maininnut. Mitä luulet hänen ajattelevan tilanteesta? Mielestäni voisit avoimesti kertoa tilanteesta hänelle (varsinkin jos elätte täyttä parisuhdetta) tai sitten tehdä lopullisen valinnan.
Onnea valitsemallasi tiellä ja . . . työn iloa!
Kerro tämä omalle miehellesi siis sama jonka kirjoitit.
Mielestäni teet väärin jos salaat tämän mieheltäsi.
Jotain elämästäsi puuttuu ei kaikki ole hyvin.
Hyvää jatkoa kuitenkin sinulle.
Teet väärin sekä puolisoasi, lapsiasi että työtoverisi perhettä kohtaan. Jos haluat puhtaan omantunnon kerro miehellesi. Itseasiassahan jatkat henkistä pettämistä yhä tavalla tai toisella. Mikä ihme työmoraalianne vaivaa kun varattuna kiksailee avioliitossa olevia työkavereita? Ensiksi vanha suhde pois alta ennenkuin tulella leikkii.
Jokaisella ihmisellä on oikeus/jopa velvollisuus yksityiseen elämään.
Puolison/kumppanin loukkaaminen turhilla asiolla on moukkamaista, itsekästä, mautonta, ja kumppanin ja suhteen aliarvostamista./ ja turhaa loukkaavalle saakin olla vihainen/hänestä saa erota. Koska turhaa loukkaava ei osoita rakkautta, eikä kunnioitusta, vaan haluaa vain keventää omaa itsekästä mieltään.
Jos omallatunnolla sattuisikin olemaan jotain, niin itse ne on sinne hankittuja, itse ne on korrektia kantaa ja kärsiä. Niin tekee todella puolisoaan rakastava henkilö.
Sitäpaitsi ihmisellä on lupa rakastaa useampaa henkilöä, ja pitäisikin rakastaa kaikkia.
Rakastamisen sinällään ei pitäisi olla tuomittavaa.
Herääkin tässä sellainen ajatus, että ei sitten Sinulla oikeita ongelmia ollut? Pitää sitten tekemällä tehdä?
Puhut juuri kuin olisit Sinä, meidän K.... Tämän olemme kokeneet kumpikin. Sua mä himoitsen tumma nainen. En usko kyllä, että sinä tänne kirjoitat ja tuohon aikaan vielä... Sullahan piti olla kiireitä.
Näkyy olevan, että olet saanut tosi huonoja neuvoja ja syyllistäviä kommentteja täällä. Minä olen ollut puolisoni kanssa jo enemmän kuin 15 vuotta ja ihan kaikkea en ole kertonut siltikään hänelle. Silti meillä on täysi luottamus toisiimme. Ei saa vetää nöyriä liian kireälle, muuten se katkeaa.
Keskustellaan vaan uudelleen tilanteesta ja tehdään ratkaisu, jota ei tarvi enää sit miettiä??? Sinä et kyllä pysty olemaan hymyilemättä hetkeäkään, joten jääksi muuttuminen on turhaa..
Seuraavia bileitä odotellessa! Pikkujoulut!
Mitä ihmettä sinä kuljet ympäriinsä puhue mitä sattuu? Mikset vain keskity elämään asiallisesti ja ihmiseksi?
Älä anna pirulle pikkusormea.
se tumma nainen työpaikaltasi, mutta onpa erikoista, että olemme samassa tilanteessa. Ja sitä paitsi...minä voin muuttua jääksi...:-)
No eipä tullut neuvoja, jota kaipasin. Keskustelin uudestaan asiasta hänen kanssaan ja totesimme, että ei ole muuta vaihtoehtoa, kuin lyödä jäitä hattuun, kuten olemme tähänkin asti tehneet. Emme tunne toisiamme kohtaan mitään elämää suurempaa rakkautta, vaan kyse on mitä ilmeisemmin raa´sta fyysisestä vetovoimasta. Tiedämme kumpikin, mitä haluaisimme tehdä ja olisimme sen jo tehneetkin, mikäli antaisimme pirulle pikkusormen...jännä...tätä lausahdusta käytimme itsekin todetessamme miten kävisi, jos antautuisimme edes hetkeksi sen himon vietäväksi.
Aargh!!! Tää tilanne on ihan perseestä! Tiedän, että ne seuraavat bileet, kuten just ne mainitut pikkujoulut vie taas samaan tilanteeseen: ensin pientä (eikä niin pientäkään) flirttiä koko illan ajan, sitten pikkuhiljaa hivutellen toistemme seuraan niin, ettei muut huomaisi. Ja sitten joko tanssilattian kautta tai keskustelun lomassa kosketusetäisyydelle ja sitten alkaa se saman asian vatvominen...ne viettelevät hymyt, ne pienet eleet, jotka kertovat kaiken, ne katseet jotka riisuvat ja ne puheet, jotka tekevät hulluksi!
Ja sitten töissä, arkisessa aherruksessa, vedämme taas kylmää linjaa joka tuntuu niin paljon vaikeammalta minulle, kuin hänelle. Tai siltä ainakin tuntuu...miehet ajattelevat asioita aina niin paljon yksinkertaisemmin, kuin naiset. Tekisi mieli olla vihainen hänelle, suuttua hänelle ikihyviksi, jotta en ajattelisi häntä niin paljon!! Tahtoisin vihata häntä!!!
kuvan, että mielelläsi annat sen flirtin viedä, ikäänkuin kiusaat miehiä(miestä). Ja toisaalta annoit kuvan, että miehet(mies) käyttää sua vain hyväkseen, kun ei arkena silmäile sua. Ja, mä oon kans nainen..