Hei.
Olemme avoliitossa asuva pariskunta (nainen20-v ja mies 24-v). Ensimmäinen lapsi meille syntyi tammikuussa, eli tyttö on nyt vajaa yhdeksän kuukautta. Olemme onnellisia lapsesta ja haluaisimme olla onnellinen perhe. Mutta se on osoittautunut kovin vaikeaksi.
Riitelemme hyvin paljon ja siitä kärsii kaikki. Riitelyn syitä on monia!
Esimerkiksi minun kyllästymiseni täällä asumiseen. Asumme jyväskylässä miehen opiskeluiden takia(vielä pitäisi kestää ehkä 3 vuotta). Inhoan asua kerrostalossa, ei voi olla rauhassa pihalla, ei tehdä mitä "huvittaa".Kummallakaan ei ole tuttuja tai ystäviä täällä. Eli olemme vain perheen kesken.Emme ole hyviä ystävystymään (olen esim. netissä hakenut ystävää,mutta se kaatui siihen että oli niin vaikea ja tylsä jutella vieraalle ihmiselle..tai jotain..).Emme harrasta mitään,ei jaksa tai huvita.
Sitten usein tulee riitaa kun vauva on tosi sitova ja rupeaa ahdistamaan.Siis kun ei ole muuta elämää.Ja kun minä(nainen)en osaa jättää lasta hoitoon.En vain pysty!Siittä on ihan turha puhuakkaan.Emme ole käyneet lapsen syntymän jälkeen missään kahdestaan. Kumpikin olemme niin turtuneita ja väsyneitä.
Usein myös riitelemme siittä kun kumpikaan ei oikein ymmärrä toistaan.Minä pidän miestä liian"nössönä" ja hän minua pomottavana.Keskustelemme kyllä paljon,mutta ikinä ei päästä tekoihin asti!!Siis keskustelemme,keskustelemme ja kaikki jää auki....sitten hetken päästä asia on taas esillä ja entistä vaikeampana.
Yritimme olla tossa kuukausi sitten erossa viikon verran, jos vaikka ajatukset selviäisi mutta riitelimme vain pahemmin sen jälkeen.
Kummankin lapsuudenkoti tilanteista sen verran, että mies on maatilalta pohjanmaalta(ainoa poika ja tulee perimään maat).Ja nainen on satakunnasta(hieman alkoholistisesta ja väkivaltaisesta perheestä).
Eli tulevaisuuteen (jos kaikki menisi hyvin), kuuluisi rauhallista elämää maalla. Tuntuu vain että ei jaksa odottaa kolmea vuotta tälläisen tappelun ja tympeyden keskellä. Jollain tavalla tuntuu että on vain jollain väli pysäkillä ja odottaa ja odottaa vain pois pääsyä...En tarkoita,että kaikki paranee kun muuttaa sinne pohjanmaalle,mutta siellä voisi alkaa elämään sitä lopullista elämää ja rakentamaan meidän kotia.Mies taas haluaisi ehdottomasti käydä koulun loppuun ja toivoisi minun jaksavan odottaa.Mutta entä jos odotankin ja vaikka vuoden päästä tulee niin paha tilanne,että ei yksinkertaisesti vain enää voida olla yhdessä,niin harmittaako sitten että ei yritetty muuttaa sinne maalle ja pelastaa meidän liittoa??Vai pitäisikö laittaa koulu edelle ja mielenterveys sivummalle??Kumpikaan ei tunnu hyvälle ratkaisulle!!!
Seksi ei kuulu suhteeseemme nykyään.Ja syy ei ole vauvassa.Siis kyllähän se vähän voi vaikuttaa,mutta suurin syy on minun haluttomuuteni.En vain halua miestäni(voiko sitä nätimmin sanoa?).Joskus parin kaljan jälkeen kuukauden välein voimme jotain tehdä,mutta siihen se jää.Olemme yrittäneet puhua ja miettiä ratkaisua,mutta vaikea minunkin on vain ruveta haluamaan.Ja kuitenkin seksikin on osa parisuhdetta,vaikka ei tärkein osa olisikaan,niin kyllä se kuntoon pitäisi saada!
Olemme niin väsyneitä vatvomaan näitä asioita.Erostakin on ollut puhetta, mutta lapsenkaan takia emme sitä haluaisi.
Miten saamme jonkin ratkaisun??Mistä voimme pyytää apua?Kun tätä menoa lähtee kummaltakin järki.
Olemme avoliitossa asuva pariskunta (nainen20-v ja mies 24-v). Ensimmäinen lapsi meille syntyi tammikuussa, eli tyttö on nyt vajaa yhdeksän kuukautta. Olemme onnellisia lapsesta ja haluaisimme olla onnellinen perhe. Mutta se on osoittautunut kovin vaikeaksi.
Riitelemme hyvin paljon ja siitä kärsii kaikki. Riitelyn syitä on monia!
Esimerkiksi minun kyllästymiseni täällä asumiseen. Asumme jyväskylässä miehen opiskeluiden takia(vielä pitäisi kestää ehkä 3 vuotta). Inhoan asua kerrostalossa, ei voi olla rauhassa pihalla, ei tehdä mitä "huvittaa".Kummallakaan ei ole tuttuja tai ystäviä täällä. Eli olemme vain perheen kesken.Emme ole hyviä ystävystymään (olen esim. netissä hakenut ystävää,mutta se kaatui siihen että oli niin vaikea ja tylsä jutella vieraalle ihmiselle..tai jotain..).Emme harrasta mitään,ei jaksa tai huvita.
Sitten usein tulee riitaa kun vauva on tosi sitova ja rupeaa ahdistamaan.Siis kun ei ole muuta elämää.Ja kun minä(nainen)en osaa jättää lasta hoitoon.En vain pysty!Siittä on ihan turha puhuakkaan.Emme ole käyneet lapsen syntymän jälkeen missään kahdestaan. Kumpikin olemme niin turtuneita ja väsyneitä.
Usein myös riitelemme siittä kun kumpikaan ei oikein ymmärrä toistaan.Minä pidän miestä liian"nössönä" ja hän minua pomottavana.Keskustelemme kyllä paljon,mutta ikinä ei päästä tekoihin asti!!Siis keskustelemme,keskustelemme ja kaikki jää auki....sitten hetken päästä asia on taas esillä ja entistä vaikeampana.
Yritimme olla tossa kuukausi sitten erossa viikon verran, jos vaikka ajatukset selviäisi mutta riitelimme vain pahemmin sen jälkeen.
Kummankin lapsuudenkoti tilanteista sen verran, että mies on maatilalta pohjanmaalta(ainoa poika ja tulee perimään maat).Ja nainen on satakunnasta(hieman alkoholistisesta ja väkivaltaisesta perheestä).
Eli tulevaisuuteen (jos kaikki menisi hyvin), kuuluisi rauhallista elämää maalla. Tuntuu vain että ei jaksa odottaa kolmea vuotta tälläisen tappelun ja tympeyden keskellä. Jollain tavalla tuntuu että on vain jollain väli pysäkillä ja odottaa ja odottaa vain pois pääsyä...En tarkoita,että kaikki paranee kun muuttaa sinne pohjanmaalle,mutta siellä voisi alkaa elämään sitä lopullista elämää ja rakentamaan meidän kotia.Mies taas haluaisi ehdottomasti käydä koulun loppuun ja toivoisi minun jaksavan odottaa.Mutta entä jos odotankin ja vaikka vuoden päästä tulee niin paha tilanne,että ei yksinkertaisesti vain enää voida olla yhdessä,niin harmittaako sitten että ei yritetty muuttaa sinne maalle ja pelastaa meidän liittoa??Vai pitäisikö laittaa koulu edelle ja mielenterveys sivummalle??Kumpikaan ei tunnu hyvälle ratkaisulle!!!
Seksi ei kuulu suhteeseemme nykyään.Ja syy ei ole vauvassa.Siis kyllähän se vähän voi vaikuttaa,mutta suurin syy on minun haluttomuuteni.En vain halua miestäni(voiko sitä nätimmin sanoa?).Joskus parin kaljan jälkeen kuukauden välein voimme jotain tehdä,mutta siihen se jää.Olemme yrittäneet puhua ja miettiä ratkaisua,mutta vaikea minunkin on vain ruveta haluamaan.Ja kuitenkin seksikin on osa parisuhdetta,vaikka ei tärkein osa olisikaan,niin kyllä se kuntoon pitäisi saada!
Olemme niin väsyneitä vatvomaan näitä asioita.Erostakin on ollut puhetta, mutta lapsenkaan takia emme sitä haluaisi.
Miten saamme jonkin ratkaisun??Mistä voimme pyytää apua?Kun tätä menoa lähtee kummaltakin järki.
Vastaukset 13
Vanhimmat
Ensin: olette menneet n 10 v liian aikaisin yhteen.
Ja sitten.
-lapsi hoitoon
Kyllä vähäksi aikaa ja käytte lomalla vaikka kahdestaan yhden viikon ja elätte vain toisillenne.
No sitä nyt on varmaan myöhäistä miettiä,että väärään aikaan yhteen oltais menty.Tilanne on nyt tämä.Ja vaikea olisi aikaa taakse päin kääntää ja mikä takaisi, että kaikki olisi niin hyvin joa myöhemmin oltais menty yhteen.
Ja hoitoon laitto.Kun mä en siihen pysty.Ajattelisin ja murehtisin vain koko ajan ja en takuulla eläisi vain miehelleni.Tytölle tulee tällä hetkellä hampaita ja muutenkin vierastaa niin en halua sitä vieraalle antaa.Äitini on hieman taipuvainen viinaan joten hän ei käy,miehen äiti seittemänkymppinen ja ei kykene hoitamaan.Lapsen kummeilla ei lastenhoidosta kokemusta.Ja ihan oikeesti vieraalle EN anna.Eli tämä ratkaisu ei onnistu.
En pysty parempiakaan ohjeita juuri antamaan kun olen itse elänyt vähän vastaavat virheet vaikka olenkin mies 50
Vähän surkuttelen sinun YH-tulevaisuuttasi :(
Miehesi sinällään on oikeassa että suorittaa opinnot loppuun.
Pystyisitkös sinä kehittämään itseäsi harrastusten tai opiskelun kautta?
Jäät aivan tyhjän päälle.Oletteko oikeasti aviossa?
Avioehto?
Teillä on mahdollisuus saada sieltä (maksutonta) apua parisuhteeseenne. Tietenkin sillä edellytyksellä, että molemmat haluatte sitä. Vaikuttaisi siltä, että olette niin käpertyneitä nykyiseen tilanteeseenne, että ette oikein löydä eteenpäin. Yrittäkää edes.
Joku ne riidat aiheuttaa? Täytyy pitää suunsa kiinni. Riitojen rakentamisesta tulee vain tapa elää.
Täytyy pyytä Rauhanruhtinasta sydämeensä!
kysymys,miksi olette tehneet lapsen,kun tilanteesi on noin vaikea?
Vai kärsitkö mahdollisesti raskauden jälkeisestä masennuksesta?
Oletko kuullut mannerheimin lastensuojeluliiton palveluista? Sieltä saa varsin kohtuulliseen hintaan koulutettua lastenhoito apua esim.illaksi jotta voitte mennä yhdessä johonkin.
Meillä oli sieltä aivan ihana eläkkeellä oleva vanha opettaja nainen,liiton puolesta vielä koulutettu vauvan hoitoon.Lapsemme joka vierastaa tosi paljon ei vierastanut häntä omassa kodissaan ollenkaan.
Ymmärrän hyvin ajatuksesi lapsen antamisesta vieraan hoidettavaksi,sillä itselläni on 10kk vanha lapsi.
Mutta jos pidemmälle ajattelee tilannetta,on se monin kerroin parempi vaihtoehto lapselle,kuin huono parisuhde,erosta puhumattakaan.
Ajattele asiaa niin että rentoutunut piristynyt äiti on parempi lapselle,kuin aina kotona oleva huonontuulinen äiti.
Jos lapsesi voisi päätää,hän valitsisi varmaan Mannerheimista tädin ja virkistyneet,toimeentulevat vanhemmat.Olisi hoidossa ilomielin vaikka kuinka jotta saa pitää molemmat vanhempansa isoksi asti.
Mielestäni uhraudut ihan väärässä kohtaa.
Pyrkisin sinuna pois ajatuksesta et tää on väliaikaista ja joskus alkaa elämä,sillä se juuri tekee sinut passiiviseksi odottajaksi,etkä osaa luoda mitään elämää itsellesi.
Lisäksi kukaan ei saa takeita siitä et uhrautuu toisen opiskelujen takia ja jos tulee ero tms.
Siksi sinun tulisikin elää täyttä elämää myös nyt,tavallasi eikä ikäänkuin odottaa.
Riitaa tulee vaikka mistä pikku ja isoista jutuista jos jompikumpi kokee olonsa noin tyytymättömäksi kuin sinä,mut vain sinä voit muuttaa omaa asennettasi,ei muut!
Olen jo varsin iäkäs äiti ja ensimmäiseni on jo lähes aikuinen joten kokemuksella voin sanoa et lapsi on tässä vaiheessa tosi sitova mut helpottaa ja muuttuu tosi nopeasti,jo puolessa vuodessa on taas uudet kuviot,joten jaksat varmasti kun otat ihan uuden asenteen koko touhuun,relaa vähän,ota omaa aikaa ihmeessä jotta kykenet olemaan hyvä äiti ja vaimo.
Elämä ei ole kaikki tässä ja nyt vaan muuttuu vinhaa vauhtia.
Jälkikäteen nämä vaikeudet voivat tuntua sinusta ihan erilaisilta.
Jaksamista ja vielä puhu ihmeessä vaikka neuvolassa tilaneestasi niin saat asiantuntia apua moneen ongelmaasi.
Jyväskylästä löytyy varmaankin äiti-lapsi-kerhoja, joissa voi päivällä tavata muita äitejä eikä lastaan tartte jättää vieraille. Siinä varmaan löytyis juttukavereita, kun puhutte lapsistanne. Ainakin ois aika helppo aloittaa tota kautta.
Toi sun tilanne on aika normaali pienen lapsen vanhemmille. Vaikka nyt kolme vuotta tuntuu pitkältä ajalta, se menee oikeasti nopeasti. Haluttomuuteen syyt voivat johtua monestakin asiasta ja luultavasti menee ohi, kun muu tilanne rauhottuu.
Tee jotain kivaa miehellesi, tee vaikka hänen lemppariruokaansa ja siivoa koti. Siitä saa jo jotain pientä iloa elämään. Mutta suosittelen noita äiti-lapsipiirejä. Löytyy varmaan seurakunnan tai mannerheimin lastensuojeluliiton kautta. Samoin molemmista löytynee apua myös parisuhteelle.
Heipä hei :)
Kysynpä sinulta muutamaa juttua:
- Minkälaisia tulevaisuudensuunnitelmia sinulla on itsesi varalle? -> Onko sinulla jo esim. ammatillinen koulutus alalle, jolla haluaisit tulevaisuudessa työskennellä tai haaveiletko lähteväsi vielä opiskelemaan, kunhan tyttö kasvaa? Mitä siinä tapauksessa haluaisit opiskella? Mikä tulee olemaan sinun roolisi perheessä, kun muutatte maalle ja miehesi ottaa tilan hoitaakseen?
- Miten aiot käyttää nämä kolme vuotta, jotka miehesi vielä opiskelee? -> Oletko kotiäitinä kotihoidontuen päättymiseen asti? Miten aiot siinä tapauksessa täyttää nuo vuodet elämällä? :) Mistä siis haluaisit päivien koostuvan? ... Entä kotihoidontuen päättymisen jälkeen?
- Millaista toivoisit perhe-elämänne olevan? Mitä voisitte esimerkiksi tehdä yhdessä lapsen kanssa? Eihän sen tarvitse olla mitään erikoisempaa, kuin vaikkapa puolen tunnin kävelylenkki vaunujen kanssa tai leikkipuistokeikka, kunhan tyttö vähän kasvaa. Piristäisi varmasti teitä kaikkia.
Noista kolmesta vuodesta tulee pitkiä ja vaikeita, jos ajattelet niiden olevan vain välivaihe maallemuuttoa odotellessa, johon ei tarvitsee panostaa lainkaan. Niiden vuosien aikana kuitenkin olisi mahdollista nauttia lapsiperheen elämästä, parisuhteesta ja tehdä asioita tulevaisuuden hyväksi.
Omaan turhautumiseesi saattaa vaikuttaa päämäärättömyys. Muista, ettet ole ainoastaan äiti ja avovaimo, vaan sinulla voi olla myös omia, henkilökohtaisia tavoitteita ja tulevaisuudensuunnitelmia. Mieti, mitä haluaisit tehdä elämälläsi.
Lopuksi... Kuten joku jo sanoikin, lapsesi ottaisi varmasti mieluummin jonkun vieraan hoitamaan häntä hetkeksi kuin onnettomat vanhemmat. Teidän pitää ottaa välillä aikaa parisuhteellennekin, koska sen varassa lepää niin paljon.
Eipä se kuule mitään muuta vaika muuttaisitte mihin miehesi kanssa. Riidat seuraa aina perässä. Maalla on ehkä enemmän lääniä, niin molemmat voivat olla enemmän omissa oloissaan, ja vältätte näin riitatilanteita, mut muuten ongelmat on pohjalla... Onko sulla oikeesti niin kiire sinne maalle, missä saat sit viettää seuraavat 50 vuotta ainakin, jos ei enempääkin. Mikä siellä on niin erilaista ettet muka siihen kyllästyisi.
Otappa ittees niskasta kiinni ja tee jotain asioiden hyväksi, äläkä vain valita. Sillä ne ei ainakaan parane. Ja mitä jaksamiseen tulee, niin kyllä sitä jaksaa, jos todella haluaa.
Mun neuvo olis yrittää etsiä se onni tästä päivästä, eikä haikailla tulevaa.
Tosiasiahan on että aivan liian aikaisin olette lapsen hankkineet. Jos olisi helpompaa, niin varmaan molemmat pakkaisi kassinsa ja lähtis katteleen maailmaa erikseen... Mut se on sitä jälkiviisautta.
Äiti-lapsikerhoo suosittelen myös minä. Sieltä löydät aivan varmasti seuraa.
Jos mies kuitenkin tuntuu oikealta ja viihdyt hänen seurassaan, niin kyllä se elämä alkaa jossain vaiheessa taas hyvältä maistumaan. Nää on näitä nuoruusiänongelmia, mitkä on kai pakko kohdata ja kapinoida vastaan...
Oliko pakko tehdä pentu, oliko?? Katso peiliin.
Jos todella koit tuon viestin kirjoittamisen tarpeelliseksi, voisit itse katsoa peiliin ja miettiä, kuka se todellinen idiootti onkaan.
Tsemppiä sinullekin. Kenties kasvat joskus aikuiseksi.
Hei!Ota ihmeessä yhteyttä perheneuvolaan.On oikein hakea ajoissa apua. Kuulostaa olevan parisuhde jo niin tulehtunut, että ehkäpä asiantuntijan avulla vähän neuvoja miten jatkaa eteenpäin. Tuossa jotkut jo ehdottivatkin aikaisemmin että kannattaa hakeutua mukaan äiti-lapsitoimintaan. Siellä varmasti saa seuraa. Tsemppiä ja jaksamista sinulle ja koko perheelle! Kaikkea hyvää!Laita tänne vaikka viestiä myöhemmin miten sinulla menee.
Kuka tahansa tulee hulluksi, jos on vain lapsen kanssa kotona. Sinun on PAKKO antaa lapsi hoidettavaksi yhdeksi illaksi vieraalle. On olemassa lastenhoitopalveluita, jolloin lastenhoitaja tulee kotiin. Eivätkä ole edes kalliita.
Omalla sisarellani on samanikäinen tytär ja hän on monet monituiset kerrat jättänyt vauvansa hoitoon ja lähtenyt esim. elokuviin ja syömään miehensä kanssa. Laatuaikaa - sitä tarvitaan. On hoidettava myös parisuhdetta eikä vain vauvaa.
Tulet huomaamaan, että vauva kyllä selviytyy muutaman tunnin ilman, että olet siinä kiinni koko ajan. Ehkä se on pelottavaa, mutta tarpeellista.
Kannattaa myös ottaa yhteyttä oman kunnan mielenterveyspalveluihin. Sieltä saa apua ja juttuseuraa. Myös harrastuksia pitää ihmisellä olla. Vaikka sitten lenkkeily tai pitsinnypläys, mutta ulos on mökistä tultava. Käytte vaikka muskarissa yhdessä vauvan kanssa näin alkuun. Sekin on jo jotain.
En usko muuten, että suhteenne kestää kovin pitkään. Miehen ei ole järkeä lopettaa opiskelua tässä vaiheessa. Oletko muuten itse ajatellut omaa tulevaisuuttasi? Vauvakin kasvaa. Kait sinullakin on opiskelut vielä edessä tai jotain?
Nyt hakemaan apua. Soita heti maanantaina terveyskeskukseen ja pyydä apua.