Useat avioeropäätökseen päätyneet ihmiset perustelevat eroaan siilä, että tuntevat itsensä vangiksi avioliitossaan. Minulle jää monesta kirjoituksesta sellainen kuva, että maagisella "vapaudella" ei tarkoiteta pelkästään vapautta uusiin suhteisiin vaan vapautta ylipäätään tehdä, mitä haluaa.
Onko ihmiset ihan oikeasti ex-puolisonne kieltänyt teitä tekemästä jotakin? En nyt tarkoita vieraissa käymisen kieltämistä. Onko oikeasti totta ja varmasti tapahtunut, että puolisonne ei ole päästänyt teitä harrastuksiin, sukulaisten luo, yksin lomalle tms?
Että kahlitaanko teitä ihan oikeasti vai voiko tämä kahle olla meidän ihmisten päässä? Voiko ihminen olla esimerkiksi niin velvollisuuden tuntoinen, että hänen omat itselleen asettamat perheenhoitamiseen liittyvät velvollisuudet muuttuvat kahleiksi hänen omassa mielessään. Onko arkirutiineista tullut se kahle? Ja niitä rutiineita ei saada muutettua.
Kysyn siksi, että entisessä liitossani kannustin vaimoani harrastuksiin, näkemään ystäviään ja vierailemaan oman perheensä luona. Olin valmis hoitamaan lapsia ja kotia sen aikaa, kun hän on poissa. Olin valmis maksamaan, ja maksoinkin, hänen harrastuksensa, matkansa ja jopa hänen perheensä vierailut meillä (asuimme kaukana hänen perheestään).
Minulle jäi se kuva, että ex-vaimollani oli kaksi syytä pysytellä kotona: a)hän ei saanut organisoitua omaa aikaansa. Lapsiperheen äiti ei kertakaikkiaan voi hävitä kotoa ex-tempore aina kun huvittaa. Hänelle oli helpompi jököttää kotona, kuin miettiä, miten itseleen järjestää aikaa b) hän sittenkin aina halusi, että minä olisin ollut hänen mukanaan. Lomilla, hänen vanhempiensa luona ja hänen ystäviensä luona vierailuilla.
Omasta mielestäni en koskaan ex-vaimoani kahlinnut. Päinvastoin. Se on tietenkin selvä, että kun naimisiin mennään ja lapsia hankitaan, ja töissäkin on pakko leivän takia käydä, niin vapausasteita ei elämässä niin hirveästi ole. Näitä kahleita ei kuitenkaan aseta puoliso. Ne kahleet asettaa päätös mennä naimisiin ja tarve pitää se perhe hengissä.
Tuntuuko kenestäkään samalta?
Onko ihmiset ihan oikeasti ex-puolisonne kieltänyt teitä tekemästä jotakin? En nyt tarkoita vieraissa käymisen kieltämistä. Onko oikeasti totta ja varmasti tapahtunut, että puolisonne ei ole päästänyt teitä harrastuksiin, sukulaisten luo, yksin lomalle tms?
Että kahlitaanko teitä ihan oikeasti vai voiko tämä kahle olla meidän ihmisten päässä? Voiko ihminen olla esimerkiksi niin velvollisuuden tuntoinen, että hänen omat itselleen asettamat perheenhoitamiseen liittyvät velvollisuudet muuttuvat kahleiksi hänen omassa mielessään. Onko arkirutiineista tullut se kahle? Ja niitä rutiineita ei saada muutettua.
Kysyn siksi, että entisessä liitossani kannustin vaimoani harrastuksiin, näkemään ystäviään ja vierailemaan oman perheensä luona. Olin valmis hoitamaan lapsia ja kotia sen aikaa, kun hän on poissa. Olin valmis maksamaan, ja maksoinkin, hänen harrastuksensa, matkansa ja jopa hänen perheensä vierailut meillä (asuimme kaukana hänen perheestään).
Minulle jäi se kuva, että ex-vaimollani oli kaksi syytä pysytellä kotona: a)hän ei saanut organisoitua omaa aikaansa. Lapsiperheen äiti ei kertakaikkiaan voi hävitä kotoa ex-tempore aina kun huvittaa. Hänelle oli helpompi jököttää kotona, kuin miettiä, miten itseleen järjestää aikaa b) hän sittenkin aina halusi, että minä olisin ollut hänen mukanaan. Lomilla, hänen vanhempiensa luona ja hänen ystäviensä luona vierailuilla.
Omasta mielestäni en koskaan ex-vaimoani kahlinnut. Päinvastoin. Se on tietenkin selvä, että kun naimisiin mennään ja lapsia hankitaan, ja töissäkin on pakko leivän takia käydä, niin vapausasteita ei elämässä niin hirveästi ole. Näitä kahleita ei kuitenkaan aseta puoliso. Ne kahleet asettaa päätös mennä naimisiin ja tarve pitää se perhe hengissä.
Tuntuuko kenestäkään samalta?
Vastaukset 45
Vanhimmat
...ostamassa uutta autoa tai kutsunut entisiä työkavereitani kylään kotiimme. Olen myös jäänyt muutaman kerran kiinni salajuoppoudesta.
Ei nyt kuitenkaan avioero ole sen takia juohtunut mieleen, mutta kuitenkin.
Monilla naisilla on niin aurinkoinen kuva avio-liitosta, ja siihen mennessä jo eletään "miehen kautta" Eli omia menoja ei ole paljon, ja avioiduttua oletetaan että vapaa-ajan menot ovat yhteisiä, (jos ei kaikki niin 85%menoista kuitenkin)
Heti jos miehellä/puolisolla on omia harrastuksia/vaativa aikaa vievä työ, alkaa jurputus, ja mustasukkaisuus sen puolison osalta jolla ei ole "omaa elämää"
Kuitenkin molemmille puolisoille kuuluu oma elämä.
oma yksityisyys, oma mahdollisuus kehittää itseään. Avioliitto voi todellakin tuntua vankilalta, / tai siiten alkaa pettämis rumba.
Mitään avioliitto-koulua ei ole, vaikka sitä kaivattaisiinkin. Olishan se hauska ajatus että päästötodistuksen saaneet menisivät vain päästötodistuksen saaneiden kanssa naimisiin ja sitten voitaisiin laskea eroprosentti???
No jokainenhan valitsee itselleen puolison, eli saa mitä haluaa, tai on ansainnut. Jokainen on Oman Onnensa seppä, sitä ei mikään muuta.
Mielestäni satujen lukeminen tytöille, prinsseistä ja prinsessoista on haitallista kasvatusta....ja he elivät onnellisina elämänsä loppuun asti- tarinoineen.
Naisia pitäisi rohkaista luomaan omaa uraa, ja muutakin maailmaa, ennen naimisiin menoa jo. Ja naisen pitäisi olla "riippumattomassa" tilassa silloin kun naimisiin menee.(rahallisesti)=pystyä perheensä elättämään ilman miestä. Silloin ei tulisi otettua ketä sattuu,(sitä jolla on kiva hymy) Ja tiedettäisiin itsekkin jo jotain elämästä.
tämän kirjoittaja on nainen 42v, kahden lapsen äiti, yrittäjä, kahdesti naimisissa.
.. ole kyse kuin siitä että haluaa jotain muuta kuin mitä sillä hetkellä on. Harva osaa sanoa mitä se konkreettisesti on, mutta sillä ei toisaalta ole mitään merkitystä. Vapauden kaipuu ei tosiaankaan tarkoita sitä että olisi joku uusi valmiiksi katsottuna. Vapauden kaipuu on tunne ihmisessä ja on ihan sama mitä toinen osapuoli tekee. Ne ketkä kuuntelevat enemmän tunteitaan yleensä eroavat tuossa vaiheessa ja ne ketkä sotkevat asiaan järkeä saattavat pysyä liitossa.
Tuntuu olevan enemmän naisten juttu tuo...
samoin vaimolleni omaa aikaa harrastuksiin, opiskeluun, mennä matkoille, maksoin ja rahoitin hänelle kaiken, siitä en koskaan nurissut.
Tunsin asiat niin; ettei hänenkään ole hyvä olla ainoastaan sidottuna kotiin ja lapsiin, kun itse olin työssä, ja silloin en tietenkään voinut olla päivisin perheeni kanssa.
Illat elin mukana lasten harrastuksissa ja teimme vaimonikin kanssa monenlaista yhdessä, ei elämä siihen kaatunut.
Ei viinaan tai väkivaltaaan...
Monet reissut teimme yhdessä perheen kanssa talvisin lappiin, tai etelään, kesäisin matkailuautolla keski-eurooppaan, ahvenanmaalle, Norjaan jne..
Mutta kun annat pikkusormen, se vie koko käden.
Mikään ei lopulta enää riittänyt, pikkuhiljaa se muuttui kiristykseksi ja vedättämiseksi, jos ei sitä tai tätä, turha vongata sänkyyn...
Eli elämä meni tietyllä tavalla solmuun ja parisuhde muuttui valtataisteluksi, jossa käytettiin henkistä väkivaltaa. Ehkä rakastelulla kiristäminen on sen pahin muoto #1, jonka valitettavasti nainen osaa tai ainakin vaimoni osasi.
Sitä turhautuu monin tavoin ja antaa periksi.
Ihan sama koko parisuhde, jos sänkyhommat ei toimi, ei toimi mikään muukaan...
Erosimme pari vuotta sitten, ja mielestäni elämäni on parempaa, onnellisuuskin on jälleen palannut kehooni.
Ainoastaan siitä tunnen murheellisuutta, että perhe, jonka eteen elin on hajonnut, tuleeko lapsistani riitaisan eromme jälkeen "terveitä" ihmissuhde taidoiltaan?
Isä olen lapsilleni edelleen, ja välini ovat heihin tosi hyvät.
Exvaimostani en tiedä, hän pakeni kaikkea uuteen ns. salarakassuhteeseen ja elää omaa, vapautta vaalivaa elämäntapaansa.
Kaikella on kääntöpuolensa, sanoisin nyt lopuksi niin...
perustin firman ja sanoin jo heti aviopuolisolle, että voi käydä niin että koti on vaan vaatteiden vaihtopaikka ja niin kävikin. Aika riensi ja mies sanoi kerran, että otetaanpa ero"parempi olla yksin yksin kuin kasin yksin".
No jooo, miehellä oli menevä tuo, ulkomaan matkoja ja hoksasi, että alkaapa vielä iltaisin opiskelmaan. Tuumasin, että kukahan tässä nyt on kaksin yksin. Annappas olla muutama vuosi vierähti ja tuli ero, syynä rakkaus on hävinnyt.
Ja nyt mies elää kolmen lapsen yksinhuoltajaäidin kanssa??? Jääkö matkustelu, harrastukset....ei ainakaan ole yksin,ja en kyllä minäkään , löysin sopivan kaverin. Kai me oltiin tuon entisen miehen kanssa väärä pari. Minä en kyllä missään ulkoilmateatterissä käynyt katsomassa mitää esitystä tahi pakosta lähtenyt johonkin konserttiin kuuntelemaan esiintyjää josta en pitänyt... Aika tekee tehtävänsä.. muistelin eilen menneitä ja alkaa taas olla niin, että olen omillani. Tuo entinen episodi on takanapäin, kirkkain mielin katson eteen.Ymmärtäkööt ken taitaa.
Kun kävin kaupassa, kävin vieraissa.
Kun kävin töissä, puhuin pahaa ja mustamaalasin miestäni ja työkaverini olivat epämääräisiä.
Kun puhuin puhelimessa, miehen piti olla kuulolla ja katkaisi "tarvittaessa" puhelu.
Harrastuksia ei saanut olla. En edes lenkillä saanut käydä kun olisin kuitenkin tavannut jonkun miehen
Sukulaisiin en saanut pitää yhteyttä. Heidän kanssaan vaan haukuttiin miestäni.
Minua estettiin käyttämästä puhelinta ja lukittiin makuuhuoneeseen.
En saanut koskea tietokoneeseen eivätkä minun lapsenikaan.
Olin huono äiti.
Ulkonäköäni arvosteltiin.
Tavaroitani rikottiin.
Lista on loputon.
Että se siitä vapaudenkaipuusta.
Kyllä niihin eroihin useinmiten löytyy varmasti syy. Eroaminen ei ole mitään huvia, vaan erittäin raskas prosessi, vaikka liitto olisi täysin ala-arvoinenkin.
Vai kuvittelinkohan minäkin kaiken vain omassa päässäni??
Kyllähän se exä usein kertoi, miten hullu minä olen.
minun nykyinen vaimoni on edellisessä avioliitossaan joutunut kokemaan kaikkea tuota samaa,myös sairaalloista mustasukkaisuutta ja syyllistämistä, oliko exmiehesi vielä ns. kaiken varmistelevaa tyyppiä?
Ottiko kännit syystä kuin syystä, mutta ei juonut omasta mielestään?
Niin, mielenvikaisuus on hieman eri asia, kuin mistä minä kirjoitin. Olen kyllä kuullut kauhutarinoita tuollaisista ihmisisistä, jotka kaikin keinoin pyrkivät kontroloimaan toista.
Sehän on selvä, että silloin terveyden rajat on ylitetty, kun toisen tekstiviestit luetaan ja työmatkoista podetaan mustasukkaisuutta.
Sellaistahan ei terve ihminen harrasta. Eihän...
tänäkinpäivänä alkoholisti, mutta ei koskaan myöntänyt sitä.
Minä olin täys juoppo, kun joskus otin lasillisen viiniä ihan vaan kotona.
Aina kaikkeen hänen käyttäytymiseensä löytyi minusta syy. Eihän hän muuten, mutta kun minä sitä ja tätä..
Huh! Mutta onneksi osasin lähteä siitä liitosta ja säilytin mielenterveyteni.
todellakin olla kopioita toisistaan, nämä alkoholin taakse piiloutuvat ja muita alistavat, ympäristöään varmistelevat, samalla läheisiään tuhoavat ihmisraukat.
Kai yhteiskunnalla olisi vielä monessa asiassa paljon paljon tekemistä..
Hyvä että selviydyit vapaaksi...
Olen nyt asumuserossa miehestäni, elän kolmen lapsemme kanssa. Mies alkoi jo viime syksynä puhua vapaudenkaipuustaan. Minä olin niin naiivi, etten ymmärtänyt, mistä oli kysymys.
Minä luulin, että meillä on hyvä liitto (tosin elämä oli vähän ilotonta ainaisen kiireen vuoksi). Mieheni vapautta en ollut rajoittanut. Meillä oli molemminpuolinen "luottamus ja lupa" mennä omia menojamme.
Joulun jälkeen mieheni käytös selvästi muuttui. Hän oli yhä enemmän poissa kotoa ja kun oli kotona, hän oli poissa kuitenkin. Kaikenlainen läheisyys väliltämme hiipui, ja kun yritin ottaa asiaa puheeksi, mies syyllisti minua. Hän alkoi laskea iltoja, jotka oli ollut poissa ja jolloin oli tullut "jo niin aikaisin töistä kotiin". Hän alkoi suorittaa kotonaoloa.
Olin aivan ymmälläni ja yritin keskustellen selvittää, mistä oikein oli kyse (silloin kun hän kotona). Kerran sitten tartuin hänen kännykkäänsä, koska olin epätoivoinen. En olisi koskaan moiseen tekoon alentunut, mutta tiesin 25 vuoden yhdessäolon jälkeen, että kaikki on oudosti.
Miehelläni oli kännykässään eroottinen tekstiviesti joltain naiselta. Kun kerroin lukemastani, hän kielsi kaiken ja syytti minua vainoharhaiseksi hulluksi.
Asiat ovat nyt edenneet siihen pisteeseen, että ero on tullut. Tuntuu tosi pahalta, kun rakkaus ei itseltä lopukaan kädenkäänteessä. Ymmärrän että liittomme kaatui miehen keski-iän kriisiin, jota hän ei osannut muuten hoitaa kuin pakenemalla. Ikävää, että vapaudenkaipuusta ja vaikeiden asioiden kohtaamis- ja selvittelykyvyttömyydestä kärsivät myös lapset. Tosiasia on, että mieheni jätti minut, koska hän ei enää rakasta minua, mutta samalla hän jätti myös lapsensa.
Rakkaus voi tietysti kuolla. Ikävää on, että sen eteen, että liittomme olisi kenties voitu "pelastaa ja korjata", jos hän vain olisi uskaltanut avata suunsa - hän ei kyennyt tekemään mitään. Hänen mielestään olin liian pelottava. Aika sääli, että ihminen elää 25 vuotta naisen kanssa, jota pelkää.
Hyvä siis hänen kannaltaan, että pääsi uuteen vapaaseen elämään - elämään ilman pelottavaa kumppania.
Luulen tosin, että mieheni ei pelännyt minua, vaan itseään ja omia tunteitaan, joita hän ei osannut kohdata. Minä oman terapiani myötä jouduin väkisin kaivelemaan itseäni ja tutustumaan myös ikäviin puoliin omassa itsessäni. Minun oli pakko tehdä niin, koska elämäni itseni kanssa oli sietämätöntä (olin romahtanut 2 vuotta sitten).
Ymmärrän, että mieheni väsyi odottamaan, koska oikein "toivun". Minkä minä sille voin, että sairastuin. Sääli vain, että hän ei enää jaksanut. Pitkä liitto loppui; nyt yritän koota huteria jalkojani, jotta pystyisin huolehtimaan itsestäni ja lapsistani.
Vapaudenkaipuuta on varmasti monenlaista. Uskon siihen, että kuitenkin se oma sisäinen vankila on meidän liitossamme ollut pahempi kuin minun rajoitukseni tai "manipuloiva vallankäyttöni". Mieheni "todellisuus" on tietysti toisenlainen. Siitä on vaikea tietää mitään, jos toinen pitää kaiken sisällään.
Siitä ole iloinen ex-mieheni puolesta, että hän haukkui minut monissa tekstiviesteissään. Hän sentään uskalsi kirjoittaa, mitä ajatteli. Miesparka taisi riidellä ensimmäistä kertaa elämässään!
Niin, minusta se on aivan luonnollista, että pitkä suhde välillä tuntuu tylsältä. Se voi tuntua ahdistavaltakin. Jopa vankilalta.
Minusta nämä tunteet ovat siinä ihmisessä, jota asia ahdistaa. Ne ovat sen ihmisen ongelmia, joka mielestään on vankilassa ja tylsistynyt. Ne eivät ratkea parisuhteen nurkkaan heittämisellä.
Tylsyydestä pääsee sillä, että tekee elämällään jotain mielenkiintoista. Se on itsestä kiinni. Ei "parisuhde" ole sillä tavalla toimija, että se automaattisesti saisi ihmisen tekemään jotain mielenkiintoista. Parisuhteen mielenkiinto hiipuu siinä, missä minkä muun asian tahansa. Se kuluu loppuun. Tämä on luonnollista, eikä mitenkään parisuhteen, tai kumppanin vika!
Minusta tuo oli totta, mitä sanoit pelkäämisestä. Että miehesi pelkäsi kertoa, mikä hänen mielestään parisuhteessa (oikeasti hänen omassa elämässään) oli vikana. Näinhän ihmisillä usein on. Kumppanille, pomolle, työkaverille ei ystävällisesti, mutta tiukasti ensin kerrota, kuinka toivoisi asioiden olevan. Vasta kun on kerrottu ja yritetty on aika aloitta radikaalimmat toimet. Kuten ero. Oli se sitten töistä, kaveriporukasta tai parisuhteesta.
Ihmiset laittavat tämän vapauden puutteen ja tylsyyden ikään kuin yhtäläisyysmerkkeihin. Kannattaa ensin tehdäoman elämänsä tylsyydelle jotain, ennen lkuin alkaa puhumaan vapauden puutteesta.
hän jätti myös lapsenne
Tapasin kolmisen viikkoa sitten miehen, joka kiinnosti minua ensisilmäykseltä. Sitä ei tapahdu usein. Pienessä hiprakassa, firman risteilyllä flirttasin hänen kanssaan ja mies vastasi samoin. Päädyimme sänkyyn, mitä en kadu. Hän kertoi olevansa pitkässä suhteessa, lapsiakin on. Viehättävä ihminen. Ei lainkaan sängystä sänkyyn hyppivää tyyppiä.
Mitä pitäisi tehdä, kun kiinnostus on molemmin puolista. Olemme olleet lähes päivittäin yhteydessä. Tiedän, että on olemassa avioliittoja, joissa erotiikka on kuollut. Eletään kuin sisarukset. Olen ollut sellaisessa itsekin. Aikani kärsittyäni, sain voimia ja lähdin.
Haluan tavata hänet, mutta pitäisikö sittenkin jättää tapaamatta. Vai kuunnella omia tunteitaani, katsoa mitä tästä tulee?
En halua, että joku eroaa minun vuokseni. Mutta entä jos hän eroaa minusta huolimatta?
Tai eroaa tai ei, olenko roisto jos vain nautin tästä. Itse en pettämistä kestäisi, joten ristiriita on kova. Onko minun vastuullani, millaisiin ratkaisuihin he päätyvät?
Luulen, että pitkissä suhteissa ihmiset välissä ihastuvat toisiin. Jos liitto kuitenkin pelaa, mitään vakavaa ei tapahdu, ellei suhde ole jo muutenkin karilla.
Maailmassa on miehiä. Älä sotke toisten elämää. Jos mies haluaa erota vaimostaan, anna sen tapahtua ilman sinua.
Mies voi selittää ihan mitä paskaa hyvänsä liitostaan, älä sinä sotkeudu siihen. Se on neuvoni.
Ero koskee myös lapsia. Vaikka he tapaavat isäänsä, onneksi, isä ei ole enää lasten arjessa mukana.
Kaikissa pitkissä suhteissa on vaiheita, jotka eivät ole kovin "eroottisia ja ihanan romanttisia". Elämä arjen keskellä on monesti ikävää. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että liiton pitäisi päättyä!
Romansseja voi toki olla, kuten teillä, mutta avioero on tosi rankka juttu kaikille osapuolille. Älä sinä riko kenenkään perhettä. Joudut elämään loppuelämäsi "rikoksesi" kanssa.
Minä en ainakaan koske kepilläkään miehiin, joiden tiedän olevan varattuja. Sen verran kovan tuskan olen itse läpikäynyt lasteni kanssa. Exäni lähti itseään huomattavasti nuoremman tytön perään. Tietysti on niinkin, että en voi tätä typyä tapahtuneesta syyttää, varmaan mies olisi lähtenyt muutenkin. Silti itse en alkaisi sotkea muiden elämää.
Osa ihmisistä on tosiaankin 'ulkoapäin ohjautuvia', kuten taisi olla ex-vaimosi; heille 'annetaan' vapaus, eli jonkun toisen ihmisen, käytännössä puolison, on sanottava heille että he saavat mennä, tai jos ei sanottava, niin osoitettava heille, että saavat mennä.
Minä olen nainen. Ex-mieheni oli menevää tyyppiä, ja koska itse olen itsenäinen luonne, minulle sopi mainiosti, että mieheni meni miten lystää. En kahlinnut häntä, päinvastoin. No, miten sitten kävikään; vapautta olikin tälle miehelle liikaa - alkoivat katoilut ja ryyppyputket.
Edellinen vaimo oli ollut huomattavasti tiukkapipoisempi, ja koska loi itse uraa, niin mies pysyi kiltisti kotona. Eli pysyi kotona, kun TOINEN pyysi, päätti (hänen puolestaan).
Eli olet oikeassa. Vapaus on monelle ongelma. Se on ongelma silloin, kun ei tajuta, että vapaus on omassa harkinnassa.
erossa kaikista naimisiin mahdollisesti vieviin suhteista. Pysyy taatusti vapaana!
Vielä parempi on pitää näppinsä erossa varatuista, varsinkin sellaisista, joilla on lapsia. Oma 43-v. mieheni heitti minut roskiin 25v. yhdessäolon jälkeen. Meillä on kolme lasta. Hän nauttii nyt vapaudestaan 23-vuotiaan "naisen" kanssa. Uusi tyttöystävä voisi olla melkein oma lapsemme.
Ymmärrän, ettei 23-vuotias tyttö ymmärrä, mitä vahinkoa hänen ja mieheni välinen suhde sai aikaan. Ei tyttöstä voi syyttää tapahtuneesta, mutta luulisi aikuisella miehellä olevan jonkin verran suhteellisuuden tajua.
Neuvo: älä koske varattuihin, selitti hän mitä hyvänsä. Olit sitten minkä ikäinen itse hyvänsä. Minä en ainakaan koskaan luottaisi mieheen, joka alkaisi suhteeseen suhteessa olevan kanssa. Eron jälkeen on sitten asia erikseen.
miehesi lähti menemään? Oletko jo katsonut peiliin?
Peiliin ja peilin taakse olen katsonut monta kertaa. Oman totuuteni asiassa tiedän. Hän ei kestänyt minun sairastumistani ja sitä, että toipuminen vie aikaa, jotta voisi päästä eteenpäin. Hän menetti halunsa olla perheessämme, koska ei enää rakastanut minua. Hän kyllästyi lihovaan vaimoon, joka söi mielialalääkkeitä ja kävi terapiassa.
Luulen, että minun ongelmani paitsi uuvuttivat hänet, myös nostivat esiin hänen ihan omia asioita, joita hän ei olisi halunnut käsitellä. Minä olin niin naiivi, että luulin meidän voivan puhua kaikesta. Hän halusi paeta: minua ja itseään. Ikävä kyllä kokonaisuutena myös koko perhettä.
Niin minä lähdin ja pelastin näin itseni ja lapseni väkivaltaisen miehen kynsistä. Hän hakkaa nyt ihan toista naista.
Näetkö sen jotenkin jollain laitteella?
Kun yhteiset lapset olivat sattumalta paikalla.
Aluesairaalan päivystys....
minä vaikka maksan!
Vaimosi luultavasti haluaa SINUT mukaan.
että näin ei ole!!!
edellinen kirjoittaja tässä.
kiinnostaa mikä ei ole näin?
sitten halusi mennä yksin. Sille tielle jäikin.
Oletko ajatellut, että aina ei ole niinkään kysymys siitä konkreettisesta menemisestä ja kodin ulkopuolisista harrastuksista, vaan ennemminkin vapaudesta olla se mikä on. Tulla hyväksytyksi ja rakastetuksi sellaisena kuin on, ei roolihahmona. On erittäin yleistä, että niin miehet kuin naisetkin luovat alun alkaen siitä puolisosta jonkinlaisen oman mielikuvansa ja odottavat, että puoliso myös esiintyy ja käyttäytyy tämän mielikuvan mukaisesti. Ihminen jaksaa tiettyyn pisteeseen täyttää nämä odotukset, mutta sitten raja tulee vastaan. Näin kävi minulle, naiselle ja ex-vaimolle.
Suhteessa on aina kaksi omine toiveineen ja mielikuvineen. Eikö avoin keskustelu ihmisen kanssa, joka on läheisin, auttaisi.
Miksi ihmeessä kummankaan täytyy käyttäytyä jonkin ihme roolin mukaisesti. Toinen voi olla aivan kuutamolla, kun toinen sanoo, ettei enää jaksa tätä "kulissia", varsinkin jos se toinen on ollut ihan rehellinen oma itsensä.
omaan kysymykseesi.
Tarkoitin tuotakin. Ainakaan minä en ole vaatinut koskaan naisiltani mitään roolia. Naisilla on oma voimakas mielikuva siitä, minkälainen on hyvä rakastajatar, vaimo, äiti ja kodin hengetär. Koti pidetään tietyssä järjestyksessä, yli-siistinä kaapit täynnä kaiken maailman tyhjänpäiväisiä design kuppeja. Tottakai tuollaisen tyhjänpäiväisen soopan pyörittämiseen väsyy ihminen kuin ihminen.
Ei kukaan mies tuollaista vaadi. Tuo on kaikki naisen omassa mielessä. Siitä vapautumiseen riittää, kun katsoo peiliin ja tunnustaa arvomaailmansa olleen pielessä. Asiasta voi jutella miehjen kanssa ihan vapaasti. Jokainen puoliso ymmärtää, että kumppani voi kaivata radikaaliakin muutosta elämäänsä jossain vaiheessa. ei siihen muutokseen silti tarvitse koko liittoa hajoittaa.
Ja vaikka hajoittaisitkin: Älä syytä puolisosasi siitä, että sinulla täysin epärealistiset odotukset parisuhteesta, äitiydesta ja normaalista, tylsästä elämästä muutenkin.
...roolin mukaisesti. Jos käyttäytyy, niin silloin ei ole vapaa.
Ei ihan mennyt jakeluun. Tarkoitan sitä, että eikö kaksi ihmistä voisi osata puhua toisilleen. Esimerkiksi, jos jokin asia ärsyttää (vaikkapa nyt verhojen ostelu tms.) Ei toinen ihminen mene rikki siitä, jos sille kertoo omista toiveistaan ja ärsytyksistään. Minusta ainakin kannattaisi yrittää, ennen kuin suin päin syöksyy eroon. Siinä jää toinen vähän ihmettelemään, että mikä meille oikein tuli.
Mieheni ei pidä siitä, että käyn sukulaisissa, he eivät saa käydä meillä.
En saa mennä harrastuksiin, en edes lenkille.
Heti epäilykset kenen luokse olen menossa.
Jos jossain kuitenkin, kun tuota itsepäisyyttä vielä löytyy, menen käymään, niin mies juo päänsä täyteen ja sittenpä se onkin piru irti.
Vapaudenkaipuu tulee väkisinkin.
Kannattiko kinuta naimisiin sairaan ihmisen kanssa?
Sairaus paljastetaan puolisolle vasta liittoon vihkimisen jälkeen. Vasta kun olet nalkissa ihminen paljastaa itsensä, hirveytensä ja kataluutensa.
Kyse on siitä kauanko ihmiseltä menee myöntää itselleen millaisen hirviön vierellä elää.
Kun myöntää ero on helpoin ratkaisu, jollei halua kitua kuolemaansa saakka.
Minä olisin kitunut, koska olen tyhmä.. vasta kun lapsiani alettiin kiduttaa tajusin että lähdettävä on.
"Sairaus paljastetaan puolisolle vasta liittoon vihkimisen jälkeen." Kuinka paljon jälkeen? Ehdit tehdä jokusen lapsenkin ennenkuin huomasit? Tuskin teit tietoisesti lapsia "hirviön" kanssa?
Nyt varmaan olet saanut elämäsi raiteilleen? Toivottavasti.
Viisaammat huomaavat toisen hirveyden vuodessa, toiset parissa, jotkut jo muutamassa kuukaudessa.
minä onneton kun olin, en tiennyt mitään itsetunnosta alkaessani hirviön vaimoksi. Olin karkumatkalla holisti perheestä ja eksyin narsistin käsiin?!
liki parikymmentä vuotta?!
Äärettömän pitkä aika olla tyhmä, mutta sanottakoon kaikille avioeroa vastustaville että minä tosiaan YRITIN ihan ja KAIKKENI ennen kuin totuus valkeni verkkokalvoilleni ja ymmärsin ettei mikään määrä yrittämistä muuta tosiasiaa että puoliso on sairas.
Itse olisin kestänyt mitä tahansa miten pitkään tahansa, enkä kai eroaisi vieläkään, mutta tuon hirviön kääntäessä hirveytensä, väkivaltaisuutensa lapsiani kohtaan, silmäni viimein aukenivat näkemään totuuden kaikessa karmeudessaan.
ei se mitä minulle tehtiin ollut paha, raiskattiin, piestiin, juotettiin tai potkittiin.. vasta kun väkivalta alkoi siirtyä minusta lapsiin (en enää välittänyt joten sairas ei saanut nautintoaan rääkkäämisestäni?!)
Kun huusin hirviötä jättämään lapseni rauhaan, en enää epäröinyt hetkeäkään.
Tulevaisuus on minun ja lasteni.
Olin äärettömän tyhmä, mutta miettikää mitä ihminen on liki kahdenkymmenen vuoden aivopesun jälkeen joka aloitetaan murrosiässä, jossa ihmisellä ei sen enempää ole tahtoa, kuin tervettä itsetuntoa?
Se että olen edelleen vailla lääkitystä ja pakkohoitoa on ihme, ehkä jumala armahtaa ne jotka armahtavat itse itsensä.
se mitä voin on yrittää korjata lasten osalta mitä korjattavissa on.. hakea apua sieltä ja täältä ja tuolta, vaatia oikeuksiaan, pitää puoliaan... ja yrittää tuon kaiken keskellä opetella elämään, kuten elää kuuluisi, itseensä ja tunteisiinsa luottaen, rohkeasti ja valppaana jottei kukaan enää koskaan pääse noin vahingoittamaan.
Minä olen uhri, toisaalta uhri olin vain niin kauan kuin ymmärsin mitä kaikkea tämä on.
Helvetti keskellä elämää.
Enkä ole edes katkera, lähinnä hämilläni siitä, miten ihminen voidaan saada niin ahtaalle ehdollistamalla...
Vaikka en olekaan elänyt hirviön kanssa (mieheni väittää, että minä olen hirviö), tuska ja epävarmuus, jota tunnet nyt uudessa tilanteessa, on tuttua.
Yli 20 vuotta kestänyt liitto päättyi yllättäin. Kun suhde on alkanut murrosikäisenä, sitä on kasvanut toisen kanssa melkoisen matkan elämässä. Kun toinen lähtee, ei oikeastaan tiedä, miten ollaan olemassa ilman sitä toista. On aivan tyhjän päällä, eikä tekisi oikeastaan mieli olla ollenkaan olemassa. Kipu on hirveä, eikä sitä voi kukaan ottaa pois. Lasten vuoksi on pakko sinnitellä.
Onneksi tukea saa, jos sitä uskaltaa ja jaksaa hakea. Kohtalotoverit ovat korvaamattoman arvokkaita; näkee, että toisetkin ovat selvinneet.
Välillä tulee jopa ei-niin-pimeitä hetkiä. Ehkä elämä muuttuu painajaisen jälkeen tasaisemmaksi. Ehkä lasten hämmennys ja kipuilu hellittää, kun he näkevät, että isä on silti olemassa heille, vaikka hän jättikin vaimonsa. Ehkä elämällä on vielä tulevaisuudessa jotain tarjottavaa minullekin. Ehkä löydän uuden ihmissuhteen, ehkä en.
Tärkeintä olisi kuitenkin pysyä jotenkin tässä arjessa kiinni. Jossain vaiheessa kuulema aika alkaa hoitaa.
Minä olin naimisissa alistajan kanssa. Ihan vapaaehtoisesti. Kaikkeni yritin, vaan maanrakoon mollattiin yhä vain pahemmin. Lopulta päätimme erota.
Nyt ex onkin päättänyt kostaa, ja tietenkin lasten kautta. Mikään muu kun ei koske.
Nyt voin sanoa olevani onnellinen hirviö, sillä olen oppinut VIHAAMAAN niin, että ajattelen ex:n kuolemaa päivittäin. Vähän pelästyn, että toivonko minä sitä?
Pelottava tuo uusi tunne!
Kyllä ja voi, puoliso vähinerin viedä vapauden, kyse on vain siitä kuinka häjy toinen osapuoli jaksaa olla, kuinka vähin erin elämä on kaventunut niin ettei mitään ole jäljellä, kuin seinät joiden sisällä elää. Eikä tuollakaan oman tahtonsa vaan puolison tahdon mukaisesti.
Kyse ei ole siitä että ihminen valitsisi vankeutensa, vaan siitä ettei joka asiasta viitsi tapella?! Vähitellen asiat joista viitsii tapella katoavat, ihmisen tahto katoaa, jäljelle jää vain aavekuva siitä ihmisestä joka toinen oli ennen suhdetta.
Minunkin mieheni patisti minua harrastamaan (mutta vain harrastuksia jotka hän hyväksyi)
Patisti kyläilemään (ihmisten luona jotka oli valinnut)
Antoi minun ajaa autoa (istuen vierellä neuvomassa)
Vapautta on montaa lajia, minä valitsen oman kodin vapauden jossa ei ole pakko harrastaa seksiä jotta puoliso olisi inhimillinen lapsia kohtaan??
Eikä tätä kestänyt kuin kaksikymmentä vuotta, alistamista, vähittäistä hivuttamista minua kohti hulluutta.
Ehkä olen hullu, onneksi en ole vielä valvonnan alla joten ero myönnetään ilman että minut katsotaan täyttäymmärrystä vailla olevaksi.
Ehkä olenkin, onhan mieheni taivaan lahja kaikille maailman naisille.. tai sitten vain satuin kompastumaan narsistiin risaisesta kodista paetessani. Päädyin keskihelvettiin, ilman että minulta kysyttiin? Kun ymmärsin missä elän, kirjoitin eropaperin, hain asunnon, tein huoltajuussopimuksen kolmessa viikossa.. neljäntenä viikkona muutan pois tästä.
Minulta ei viety vain vapautta, minulta vietiin minun elämäni.
Enkä ole katkera, olen helpottunut päästessäni kaikesta tästä.
Eroja on turha niputtaa minkään nimekkeen alle, jokainen niistä on omanlaisensa murhenäytelmä, luultavasti vain lööpeissä erot ovat helppoja.. paitsi jos sievisen pariskuntaa katsoo.. vaimo hehkuttaa rakkauttaan mieheen, mies muikistelee parin missin kanssa??
ehkä ero ei koskaan ole niin helppo kuin se katkera jätetty osapuoli kuvittelee.
Eihän toki exäni rajoittanut vapauttani mitenkään avioliitossa ollessamme..
Minä rajoitin oman vapauteni ja tein niini kuin helpoimmalla pääsin:
-käytin palkkani niin kuin halusin, kunhan ensin maksoin vastikkeet, vedet,vakuutukset, muut laskut ja ostin lopuilla ruokaa ja kunnollisia vaatteita itselleni ja lapsille ja puolisolle. Jos jotain ylimääräistä oli hankittu,hän alleviivasi tiliotteesta rivin, sain selvittää mitä ja mihin, samoin automaattinostot joista ei ollut kuittia
-en juuri tavannut sukulaisiani, koska kuitenkin haukuin puolisoa heidän kanssaan. Käymäni keskustelut tuli ehdottoman rehellisesti referoida puolisolle.
-pukeuduin työpaikalleni asiallisesti, koska ei tule antaa työtovereille kuvaa kevytmielisyydestä. Puoliso kertoi TV ja lehtiesimerkein, mikä on kevytmielistä (jopa huorahtavaa)
-työpaikan kahvipöydässä en kertonut kotiasioita, koska työpaikan kahvikeskustelut tuli ehdottoman rehellisesti referoida puolisolle
-en lukenut joutavanpäiväistä kirjallisuuutta, koska puoliso näki viimeiseltä sivulta mitä niissä tapahtuu. Kirjat vaikuttivat lisäksi liikaa tunnetiloihini.
-työpaikan ilta- ja muihin joutaviin tilaisuuksiin en juuri osallistunut, koska ne vievät ajatuksen pois kodista. Niistä piti ehd.reh. referoida kaikki keskustelut kotiin palatessa, lisäksi puhelimeen tai tekstariin oli vastattava välittömästi. Puoliso kertoi esimerkein joutavat tilaisuudet.
-lapsille en selitellyt joutavia. Joutavat asiat olivat kertomuksia lapsuudestani ja käymistäni paikoista. Puoliso saattoi pahoittaa mielensä niistä.
-en käyttänyt autoa kun pakkotilanteissa. Puoliso kertoi aina, kuinka miehet ovat parempia kuskeja. Ajetut kilometrit oli selvitettävä hänelle, lisäksi auto kuului palauttaa tankki täytenä.
Kaiken vapauteni rajoitin itse, koska en jaksanut jatkuvasti referoida käymiäni keskusteluja. Meidän suhteemme oli hyvin luottamuksellinen, siihen kuului täydellinen avautuminen puolin ja toisin. Mikäli avautumiseni/referointini ei ollut riittävää, puoliso alkuvuosina itki kovuuttani ja epärehellisyyttäni välillä parikin päivää sängyllä tyrskien. Ajan myötä itkeminen väheni ja alkoholi tuli avuksi. Alkoholin vaikutuksen alaisena hän, herkkä ihminen joutui pari kertaa ottamaan totuuden minusta väkisin, mutta hän tarkoitti parastani. Sitä paitsi, saan mustelmia helposti.
Loppujen lopuksi en enää kestänyt hänen herkkyyttään, vaan lähdin salaa, kerroin lähteväni lenkille. Kaikista pyynnöistä huolimatta en ole kertonut lähtöni syitä enkä ole avautunut puolisolle edes tekstiviestin vertaa avioerohakemuksen jätettyäni.
http://www.netmission.fi/streaming/index.php?p=6