Minulla on avomies, ja me rakastamme toisiamme. Mutta minulla ei ole yhtäkään ystävää. Paremminkin kavereita. Avoni on ainoa jolle pystyn uskoutumaan asioissa, muttei hänelle pysty tyttöjenjuttuja puhumaan!
En osaa enää luottaa ihmisiin, luotin ennen liikaakin, ja sain maksaa siitä. Entiset ystäväni käyttivät minua henkisesti ja rahallisesti hyväkseen enkä minä tajunnut sitä. Halusin aina auttaa ystäviäni kun he olivat pulassa. Usein oli niin, etteivät he edes olleet avun tarpeessa mitä annoin. Olen katkera, myönnän sen. Jälkeen päin olen tajunnut miten minä uhrasin aikaani ystävilleni, mutteivat he minulle. Eikös ystävien pitäisi olla toistensa tukena?
Pelkään kertoa salaisuuksiani, arkoja asioita, kenellekään. En vain osaa enää luottaa. Varsinkaan naisiin. Jos joku on minua joskus auttanut, se on ollut joku mies. Entiset ystäväni, naiset, puukottivat vain selkään. En tahtoisi asian olevan näin, tahtoisin luottaa ihmisiin, mutten vain voi. Yksinäisyys on välillä todella painostava. Avomieheni yrittää parhaansa piristääkseen minua, mutta en tahdo sysätä hänelle kaikkea suruani. En jaksa tätä raskasta olotilaa. Onko kukaan tuntenut samoin?
En osaa enää luottaa ihmisiin, luotin ennen liikaakin, ja sain maksaa siitä. Entiset ystäväni käyttivät minua henkisesti ja rahallisesti hyväkseen enkä minä tajunnut sitä. Halusin aina auttaa ystäviäni kun he olivat pulassa. Usein oli niin, etteivät he edes olleet avun tarpeessa mitä annoin. Olen katkera, myönnän sen. Jälkeen päin olen tajunnut miten minä uhrasin aikaani ystävilleni, mutteivat he minulle. Eikös ystävien pitäisi olla toistensa tukena?
Pelkään kertoa salaisuuksiani, arkoja asioita, kenellekään. En vain osaa enää luottaa. Varsinkaan naisiin. Jos joku on minua joskus auttanut, se on ollut joku mies. Entiset ystäväni, naiset, puukottivat vain selkään. En tahtoisi asian olevan näin, tahtoisin luottaa ihmisiin, mutten vain voi. Yksinäisyys on välillä todella painostava. Avomieheni yrittää parhaansa piristääkseen minua, mutta en tahdo sysätä hänelle kaikkea suruani. En jaksa tätä raskasta olotilaa. Onko kukaan tuntenut samoin?
Vastaukset 17
Vanhimmat
mulla on just pari ystävää, ja tuntuu siltä ku ne käyttävät mua vain hyväkseen. en mä haluu luopua niistä silti kerta ollaan tunnettu niin kauan, ja sittenhän mä oisin ihan yksin.
ja mä tiedän etten pysty hankkiin uusia ysstäviä, ku olen niin monesti yrittäny.
on kyllä tosi raskasta..
mulla on just pari ystävää, ja tuntuu siltä ku ne käyttävät mua vain hyväkseen. en mä haluu luopua niistä silti kerta ollaan tunnettu niin kauan, ja sittenhän mä oisin ihan yksin.
ja mä tiedän etten pysty hankkiin uusia ysstäviä, ku olen niin monesti yrittäny.
on kyllä tosi raskasta..
Tuntuu tosi naurettavalta sanoa edes, että "mua käytetään hyväksi". Se 9oli mullekin vaikeaa, mutta kun se piste tuli iin päälle, niin.....
Niin, siitä ystävyydestä mäkin muutaman kommentin.
kun lakkasin ottamasta niin vakavasti eräiden ystävieni tai pikemminkin tuttujeni jutut niin sain vähän etäisyyttä nähdä heitä uudessa valossa.
Lopulta uskalsin jopa suuttua eräällekin ja sanoin, että musta ei ole oikein , että se käyttää ystävyyttämme väärin. No, tämä " ystävä" ei sen koommin ole ottanut yhteyttä mutta tää mun raivari sai aikaan sen, että suhde taas erääseen toiseen tuttuun sai luottamuksellisempia siteitä.
Itsetuntoni jopa vähän koheni. Mullakin maailman ihanin mies, jota pidän parhaana kaverina.
Ei sitä ihan huonosti ole asiat, kun on sellainen.
Hyvää melkein kevättä.
Itse olen samassa tilanteessa. Muutin uuteen kaupunkiin ja avomieheni on ainoa ystäväni. Hänkin on välillä huolestunut siitä, ettei minulla ole ketään naispuolista ystävää, jonka kanssa voisin jutella, harrastaa, shoppailla jne.
Olen avoin ja sosiaalinen ihminen, mutta minkäs teet kun paikallisiin on niin hemmetin vaikea tutustua. Tämä yksinäisyys on todella turhauttavaa...
Tsemppiä kaikille samassa tilanteessa oleville !
Siis oho! Tuntui kuin olisin itse kirjoittanut tuon! Piti oikein alkaa miettimään olenko unissani käynyt täällä seikkailemassa... ;)
Ikinä ennen ei ole näin ollut, en ole hiljainen enkä ujo, mutten ylisosiaalinenkaan, mutta aina ennen on ystävyyssuhteet muodostuneet kuin itsestään. Ei heitä ole tarvinnut metsästää.
Nyt, uudella paikkakunnalla, kaikki ovat jotain tuppisuita ja miten sitä nyt noin vain änkeää joihinkin inside-ryhmiin! Kotipaikkakunnallani (pieni paikkakunta) uudet tulokkaat otettiin iloisesti ja uteliaasti vastaan. Tämä on todella outoa.
Ja siitä selkään puukottamisesta kun oli juttua... Tuttu tunne. Minäkin autan aina vilpittömästi, mutta mitä saan takaisin? Kommentin syntymäpäiväkutsuuni, että "mulla on siivouspäivä, sori". Sitten vietettiin kaksistaan avomiehen kans synttäritkin... Juuri tämä kyseinen ns.ystäväni on loistava keskustelukumppani, mutta kummasti hän osaa aina tilanteen tullen puukottaa kertomillani asioilla minua selkään. En ole vielä "pimahtanut", mutta kyllästynyt. Enkä enää puhu niin paljon.
Tänään sitten sai itkut itkeä, kun täällä uudella paikkakunnalla ainoa ystäväksi muodostunut henkilö, meidän yhteinen (minun ja mieheni), miespuolinen, nyt sitten jätti jäähyväiset kun lähtee huomenna toiselle puolelle Suomea. Great. Nyt ollaan taas sitten ihan kahdestaan.
Onneksi tosiaan on sentään se rakas avomies....
Juu..aivan...kerroit pikaisesti synttäreistä joihin yritit kutsua "ystäviä". Noh, omat synttärini ovat aina saman joukon kanssa, veljieni ja heidän tyttöystäviensä sekä muutaman tavalla tai toisella sukuun liittyvän kanssa. Kivaa on ollut, mutta alkaa totta vie tympiä kun joka ikiset juhlat on samojen ihmisten kanssa joiden kanssa ei sitten ole kuitenkaan juuri mitään puhuttavaa tai yhteistä. Muutamat synttärit ollaan vietetty avon kanssa ihan kahden kesken kun minua ei ole kertakaikkiaan huvittanut kutsua ketään, kun tiedän, ketkä tulevat ja ne muut on turha edes pyytää...huoh...tulipahan taas vuodatettua...
Moikka. Mulle kävi kanssa niin et pyysin "ystäviä" viettämään synttäreitäni, kaikki neljä lupautui tulemaan..mutta kuinka kävikään, kolme näistä perui viime tingassa. Kahdestaan sitten tän yhen ystävän kanssa niitä vietettiin..ja tämänkin kyseisen ystävän kanssa on välit hieman viilenneet..ennen puhuttiin ihan kaikesta ja meillä oli tosi hauskaa aina. nykyään hän puhuu vain itsestään ja poikaystävästään..ja tuntuu että se olisi jotain pätemisen tarvetta?
Enkä mäkään kokoajan jauha avomiehestäni.. siitä puheen ollen, kun kerroin tälle ystävälleni että mentiin kihloihin niin hän vain kysyi että miksi näin pian..ei tuntunut olevan yhtään onnellinen puolestani,masentavaa.
Sitten kun pyydän että mun ystväni lähtis mun kanssa viettämään iltaa, niin ei.sitten "joudun" lähtemään avomieheni ja hänen kavereidensa kanssa. en mäkään aina jaksa niitteen kanssa roikkua ja pelata biljardia.Ois kiva olla tyttöporukallakin joskus.
Eli mulla myös ystävät hakusessa.. =)
...oon asunu uudella paikkakunnalla eli Kouvolassa n.1,5v enkä tunne täältä miesystäväni lisäksi kuin yhden ihmisen. Nyt alkaa pikkuhiljaa ahdistaa minua ja huolestuttamaan "miestäni". Hänellä on meiän yhteisten juttujen lisäksi omat kuvionsa, mutta mulla ei koulun ja harrastusten lisäksi ole mitään. Asia on surettanu jo kauan ja nyt vihdoin ajattelin kokeilla tehdä asialle jotain, sillä kaipaan ja tarvitsen suunnilleen ikäistäni ystävää (20v-), jonka kanssa viettää aikaa vaikkapa jutellen, shoppaillen, hassutellen, kahvitellen, partyillen, pelaillen..ihan mitä tahansa, vaikka olla tekemättä mitään :)
Jos jollakulla täällä Kouvolan suunnassa on sama tilanne ja vaikkei oliskaan sähköpostia mulle voipi laittaa os. [email protected]
Ei minullakaan ole ollut ystävää sitten kouluaikojen. Silloin tuli pettymyksiä kun tyttökaverit pettivät luottamukseni kun kerroin omista asioistani. En ole oikeastaan enää vuosiin edes hankkia ystävää, tuskin osaisin kenellekkään puhua edes sydämmeni tärkeimpiä asioita. Jotain toki puhun avomiehelleni ja tyttärelleni mutta sydäntäni koskettavista asioista puhun oikeastaan vain keskustelukanavilla ns. virtuaaliystävien kanssa.
Totta kai haluaisin että minulla olisi sellainen ystävä jolle voisi kertoa kaiken, mutta en usko että sellaista koskaan tulee minulla olemaan ja siihen on tyytyminen. Itsessänikin on vikaa sillä en helposti paljasta omia tuntemuksiani. Työkavereita en välitä kutsua kotiini enkä muutoinkaan työpaikalla jutella omista asioistani heille. Pintapuolinen jutustelu sujuu kenen kanssa tahansa mutta syvällisempään keskusteluun vain harva pystyy.
varsinkaan vähän vanhempana niitä ystäviä ei niin enää missään tule, kaikki on samassa hommelissa, mistä lie johtuukin.
"Halusin aina auttaa ystäviäni kun he olivat pulassa. Usein oli niin, etteivät he edes olleet avun tarpeessa mitä annoin. Olen katkera, myönnän sen. Jälkeen päin olen tajunnut miten minä uhrasin aikaani ystävilleni, mutteivat"
mä olen miespuolinen,
mua kusetti eräs nainen (mihin tota vois verrata, kun ei se mikään ystäväkään ollut, semmoseen kun joku kadulla alkaa ampuun tuntemattomia, varmaan ois paras vertailukohta) pahemman kerran ja siitä pitäen olen ollut pakosta, en luottamuspulasta, yhtä tyhmä mä yhä olen muttei ole mahdollisuuksia tavata naisia missään, yksin, muutama tuttava/kaveri on jäljellä eikä uusia tule kun pikkukaupungissa asuu eikä töitä ole eikä tule joten ei ole työkavereitakaan, en mä silti noin aattele ja asiaa surkuttele, kun en sille mitään mahda, joulut ja juhannukset tietty vituttaa yksin olla mutta muulloin ajattelen muuta. ymmärrän jollei onnistu mutta itse en kestäisi surkutella, paljon pahempihan se olisi.
Välillä minua itseänikin ottaa päähän se, etten osaa olla onnellinen siitä, että minulla on oma rakas. Tai siis olen onnellinen, todella onnellinen, mutta ystävyyssuhde ja rakkaussuhde ovat kaksi eri asiaa.
Välillä masennus ihan tosissaan siitä, ettei minulla ole ystäviä, en tahdo kaataa kaikkea mieheni päälle. Ja tietyistä asioista on hankala jutella miehen kanssa, vaikka rakastaakin. Vaikka asia ei olisi "salainen" tai arka, ei se välttämättä kiinnosta miestäni, enkä tahdo kyllästyttää häntä loputtomiin.
En vain tiedä miten osaisin luottaa edes johonkin kaveriini sen verran, että pystyisin edes pohjustamaan ystävyyttä. En kai mistään voi tietää, onko kukaan luottamuksen arvoinen?
Luottamus lähtee ensin itsestä. Miten sinuun voi luottaa , jos et luota edes itseesi. Kuulostaa aika karulta, mutta joku pointti voi löytyä. En mä tarkota että pitäisi olla ylikorostetun korskea, itseriittoinen ( sen nyt luulisi karkottavan ihmiset luotaan vikkelästi ).Kun tuntuu, että vuodet vierähtää niin nopeasti, tulee kokoajan ikää lisää, alkaa hahmottaa , ettei kukaan muu kuin sinä itse ole vastuussa omasta elämästäsi.Tarkoitan, että olen huomannut olevani ihan samanlainen pulliainen kuin kaikki muutkin noiden pelkojeni ja toiveitteni suhteen.Niinkuin tämäkin keskustelupalsta kertoo meistä. Et sinäkään ole yksin noiden " ongelmiesi " kanssa. Ja niinkuin joku jo vastasi, ettei ole edes sitä kumppania. Ei ole enää minullakaan. Työpaikka toistaiseksi on.
Tiedän, että luottamus lähtee itsestä. Kuten alunperin kerroinkin, luottamuksen puute koskee lähinnä naisia. Jos en luottaisi kehenkään tuskin minulla olisi kumppaniani.
En vain voi kertoa mitään naiselle pelkäämättä että saan puukosta selkään, koska niin on aina käynyt. Olin ennen niin pirun sinisilmäinen, ja ilmeisen helppo huijattava.
Tahdon vain tietää, onko kukaan muu ollut vastaavassa tilassa (ilmeisen moni on) ja kuinka luottamus lähtee uuteen kasvuun. Meneekö kauan vai tarviiko vain tavata sellainen ihminen joka tuntuu alusta pitäen luotettavalta?
Luulen, että se riippuu hiukan siitä, miten on tullut petetyksi. Omassa tapauksessani voi mennä siis kauankin...mutta eikö hiljaa hyvä tule...vai?
Mulla on sama ongelma kuin sulla, Elisa. On työ,
avomies ja lapsikin, mutta sydänystävä puuttuu. Joskus on kyllä ollut, mutta juuri nyt ei. Mulla on kivoja työkavereitakin, mutta jostain syystä heistä kenestäkään ei ole kehkeytynyt sydänystävää.
Olen onnellinen kaikista hyvistä asioista elämässäni, mutta jos ystäviä ei ole, niin kyllä se iso puute on. Minusta hyvään elämään kuuluu ainakin yksi tosi hyvä ystävä, jonka kanssa voisi puhua aivan kaikesta, joka olisi luotettava, ei hyväksikäyttäjä eikä kateellinen.
Olen miettinyt jo pitkään mitä tekisin asialle - en halua näin jatkuvan ikuisesti. Vielä toistaiseksi kuitenkin näin on marjat...
Aivan sama tilanne ystävien osalla on minullakin. Itse olen sen luonteinen että autan ystäviä jis vain voin ja usein huomasin että eipä se muuta ollut kuin 'hyväksi käyttöä'. Nykyisin ei niitä tosi ystäviä ole. tuttuja kyllä on mutta ei sellaista ihmistä jonka kanssa voisi puhua aivan kaikesta. Tokihan rakkaani on mutta ei se ole sama kun ystävä. Joskus ahdistaa todella paljon se että ei sitä tosi ystävää ole.
Mikäli joku haluaa mailailla vaikka niin oso on [email protected] (itse olen Kouvolan alueelta)
meitä löytyy, ystävät ovat haussa...tai hukassa...
mullekin voi kirjoitella mailia. Asustelen tampereen kupeessa.
[email protected]