Olen avoliitossa elävä nuori nainen, jolla on pieni lapsi. Parisuhde on mennyt pitkään päin mäntyä. Seksi ja pikkuhiljaa sen myötä myös sellainen miehen ja naisen välinen rakkaus loppuivat lähes kokonaan lapsen syntymään. Itse olin ahdistunut seksittömyydestä ja sen lieveilmiöistä, ja yritin ennen pahoja ongelmia puhua mieheni kanssa: kerroin, että haluan seksiä, hellyyttä, keskustelua. Mies ei nähnyt suhteessamme tuolloin mitään ongelmaa eikä ottanut pahaa mieltäni vakavasti. Sitten tuli isoja riitoja, jotka nekin vähitellen loppuivat lähes täydelliseen kylmyyteen. Minusta tuli nalkuttava, kiukkuinen, tyytymätön ämmä. Möllötimme jatkuvasti hiljaa kireässä tunnelmassa kotona. Muutaman kerran tuli tosi pahoja riitoja, välillä taas hiukan parempia aikoja, jolloin oli ihan mukavaa yhdessä ja vähän romantiikkaakin.
Minä olen oikeastaan ajan myötä luovuttanut yrittämisen suhteen eteen, ja mieheni ei ole mielestäni koskaan yrittänytkään. Hän kuvittelee, että asiat saavat mennä omalla painollaan eikä millekään seikkalle mahda mitään. Hän ei toistuvien riitojen yhteydessä ole koskaan mennyt itseensä eikä ole suostunut näkemään eikä tietenkään myöskään korjaamaan omia vikojaan. Hän syyttää aina minua.
Rakkauteni häntä kohtaan on kuollut aikojen saatossa lähes kokonaan, mutta lähinnä lapsen vuoksi olemme yhdessä. Sen kummemmin selittelemättä sanottakoon, että huoltajuus olisi todella vaikea järjestää kaikkia tyydyttävästi.
Pari viikkoa sitten tapahtui iso asia elämässäni, kun ihastuin erääseen tuttuun mieheen. Hänkin on minusta hyvin kiinnostunut. Nyt käyn kamalaa taistelua pääni sisällä: kaipaan kuollakseni tuon miehen rakkautta, huomiota ja hellyyttä. Olen taistellut tunnetta vastaan, mutta tiedän, että joku päivä annan ehkä periksi ja antaudun tunteen vietäväksi. Samalla minussa on kuitenkin noussut hyvin vahva käsitys oikeasta ja väärästä: en hyväksy pettämistä itseltäni. Olen myös alkanut ajatella nykyisestä miehestäni hyvin lempeästi, vaikka aiemmin minun teki vain mieli satuttaa häntä: koen hänet kuitenkin elämänkumppanikseni, jonka kanssa olen kokenut paljon ja välitän hänestä ikään kuin hyvänä ystävänä, mutta nornaaliin parisuhteeseen kuuluvaa rakkautta en häntä kohtaan tunne. En silti tahdo missään tapauksessa loukata häntä.
En kerta kaikkiaan tiedä, mitä tehdä. En tahdo loukata ketään, mutta kauan minun pitää kärsiä sen vuoksi, etten pahoittaisi muiden mieltä??? Olen ahdistunut rakkaudettomuudesta ja siitä, että olen menettänyt itsetuntoni ja terveen itsekkyyden. Pettämällä rikkoisin ehkä lopullisesti lapseni perheen, ja se on pahin mahdollinen kauhukuva. Mutta joudunko lapseni vuoksi olemaan huonossa suhteessa loppuelämäni, unohtamaan omat tarpeeni?
Olen pohtinut, voisinko tavata salaa tuota miestä, johon olen ihastunut. Toinen puoli minussa pistää lujaa vastaan, toinen puoli haluaa antaa periksi. Jos en jäisi kiinni, mieheni ei loukkaantuisi, mutta en tiedä, pystyisinkö elämään loppuelämäni tekoni kanssa.
Tulipa pitkä ja sekava viesti... En hae täältä hyväksyntää pettämiselle, ja tuskinpa kukaan osaa sanoa, mitä minun kannattaisi tehdä. Mutta helpottaa vähän, kun saa kirjoitettua tunteensa tänne. Joa jollakulla on ollut vastaava tilanne, kuulisin mielelläni kokemuksia. Hyviä neuvoja otetaan myös vastaan, mutta huorittelu ei auta ketään. Jos ette vielä huomanneet, en nimittäin suhtaudu kevyesti tähän asiaan...
Minä olen oikeastaan ajan myötä luovuttanut yrittämisen suhteen eteen, ja mieheni ei ole mielestäni koskaan yrittänytkään. Hän kuvittelee, että asiat saavat mennä omalla painollaan eikä millekään seikkalle mahda mitään. Hän ei toistuvien riitojen yhteydessä ole koskaan mennyt itseensä eikä ole suostunut näkemään eikä tietenkään myöskään korjaamaan omia vikojaan. Hän syyttää aina minua.
Rakkauteni häntä kohtaan on kuollut aikojen saatossa lähes kokonaan, mutta lähinnä lapsen vuoksi olemme yhdessä. Sen kummemmin selittelemättä sanottakoon, että huoltajuus olisi todella vaikea järjestää kaikkia tyydyttävästi.
Pari viikkoa sitten tapahtui iso asia elämässäni, kun ihastuin erääseen tuttuun mieheen. Hänkin on minusta hyvin kiinnostunut. Nyt käyn kamalaa taistelua pääni sisällä: kaipaan kuollakseni tuon miehen rakkautta, huomiota ja hellyyttä. Olen taistellut tunnetta vastaan, mutta tiedän, että joku päivä annan ehkä periksi ja antaudun tunteen vietäväksi. Samalla minussa on kuitenkin noussut hyvin vahva käsitys oikeasta ja väärästä: en hyväksy pettämistä itseltäni. Olen myös alkanut ajatella nykyisestä miehestäni hyvin lempeästi, vaikka aiemmin minun teki vain mieli satuttaa häntä: koen hänet kuitenkin elämänkumppanikseni, jonka kanssa olen kokenut paljon ja välitän hänestä ikään kuin hyvänä ystävänä, mutta nornaaliin parisuhteeseen kuuluvaa rakkautta en häntä kohtaan tunne. En silti tahdo missään tapauksessa loukata häntä.
En kerta kaikkiaan tiedä, mitä tehdä. En tahdo loukata ketään, mutta kauan minun pitää kärsiä sen vuoksi, etten pahoittaisi muiden mieltä??? Olen ahdistunut rakkaudettomuudesta ja siitä, että olen menettänyt itsetuntoni ja terveen itsekkyyden. Pettämällä rikkoisin ehkä lopullisesti lapseni perheen, ja se on pahin mahdollinen kauhukuva. Mutta joudunko lapseni vuoksi olemaan huonossa suhteessa loppuelämäni, unohtamaan omat tarpeeni?
Olen pohtinut, voisinko tavata salaa tuota miestä, johon olen ihastunut. Toinen puoli minussa pistää lujaa vastaan, toinen puoli haluaa antaa periksi. Jos en jäisi kiinni, mieheni ei loukkaantuisi, mutta en tiedä, pystyisinkö elämään loppuelämäni tekoni kanssa.
Tulipa pitkä ja sekava viesti... En hae täältä hyväksyntää pettämiselle, ja tuskinpa kukaan osaa sanoa, mitä minun kannattaisi tehdä. Mutta helpottaa vähän, kun saa kirjoitettua tunteensa tänne. Joa jollakulla on ollut vastaava tilanne, kuulisin mielelläni kokemuksia. Hyviä neuvoja otetaan myös vastaan, mutta huorittelu ei auta ketään. Jos ette vielä huomanneet, en nimittäin suhtaudu kevyesti tähän asiaan...
Vastaukset 6
Vanhimmat
... on useimmiten ilmaus pettäjän pelkuruudesta ja halusta päästä helpolla.
Jos pettää, se tarkoittaa, että varsinaissuhteessa on jotain pielessä. Jos näin on, eikä huonosti olevia asioita voi muuttaa, on syytä lopettaa suhde. Sen jälkeen on vapaa tekemään mitä tahtoo.
Usein ihmiset kuitenkin jäävät huonoon suhteeseen, koska eivät uskalla tehdä ratkaisua. Tai sitten ei mukavuussyistä haluta muuttaa vallitsevia vakiintuneita kuvioita. Sitten nussia huiskitaan siellä täällä. Tämä on väärin. Ihminen, jolla on moraalia, ei tee näin.
Sinä sanot, että huoltajuuden järjestäminen erotapauksessa olisi mahdotonta. En usko tätä. Perustelusi kuuluvat sarjaan "en eroa mukavuussyistä".
Sinun tulisi nyt kertoa miehellesi, että liitto on nyt loppu. Sen jälkeen voit ehdottaa uudelle tuttavallesi suhdetta. Älä ihmeessä ryhdy mihinkään sivusuhdejärjestelyihin, niistä ei ole kuin haittaa.
Nykymaailmassa kenenkään ei ole pakko elää huonossa suhteessa. Tosin yleensä vain toinen parisuhteen osapuoli pitää suhdetta huonona ja toinen ei. Näinhän on alkuperäisenkin tapauksessa. Kuitenkin hänellä, jonka mielestä menee huonosti, on oikeus lähteä. Jos on pelkuri ja odottaa uutta suhdetta ennen lähtemistä, siitä seuraa ikävä välien selvittely ja erityisesti lasten osana on kärsiä asiasta. Jos suhteessa menee huonosti, miksi pitää odottaa sitä kolmatta pyörää todistamaan, että tosiaan huonosti menee omassa suhteessa? Eikö sen tiedä jo ennen uutta rakkautta.
Tuttu tilanne tavallaan. Itse olen elänyt vastaavan tilanteen jo aikoja sitten, mutta muistanpa sen melko hyvin.
Jos tosiaan ole menettänyt rakkautesi mieheesi ja hän ajattelee, että:"kaikkihan on hyvin, mitä sinä nyt?", niin
ei voit muuta sanoa kuin ota se toinen mies ja tarkkaile tunteitas. Se saattaa auttaa hyppäämään elämässä eteenpäin.Pääsemään vaikeittesi tilanteiden yli. Älä kuitenkaan odota tästä toisesta suhteesta mitään, vaan pidäv se välietappina. Joskus kumminikin löydät mukavaa seuraa.
Tosi asiahan on ettei teidän parisuhteesta tule yhtään mitään, vaan siitä on lähdettävä pois. Loukkaamatta tätä ei tietenkään voi tehdä, mutta halutatko elää onnettomassa suhteessa seuraavat 50v? Älä ihmeessä. Tee asia itsellesi selväksi ja
tee ratkaisusi järkevästi. Harkitse määrätietoisesti.
Pitemmän päälle et voi tavata salaa tuota miestä. Jos (ja niin kuin vaikuttaa) moraalisi on korkealla, et voi yksinkertaiseti elää kaksoiselämää, siis joko tai.
Se mitä lapsiin tulee, niin he yllättävän hyvin suhtautavat ja omaksuvat asiat. Kannattaa pitää mielessä, että eronkin voi tehdä siten, että lapset eivät kärsi. Molempien vanhempien on saata pitää suhde lapsiin ilmaan minkäänlaista riitaa (raha, tapaamiset,yms.) Jos lapsi tuntee, että molemmat vanhemmat välittävät, vaikkakin asuvat erillään, niin se luo lapselle turvallisuuden tunteen.
En puutu mitä kolmannen osapuolen tuleminen ,myöhemmässä vaiheessa, voi vaikuuttaa lapseen/ uuteen parisuhteeseen, senpä
tulet sitten näkemään.
Toki voin rohkasita sinua pysymään yhdessä miehesi kanssa löytää rakkaus uudestaan, mutta olisinpa optimistinen
Koita kestää, elämä ei tosiaankaan ole helppoa, mutta eihän meille kukaan niin luvannutkaan.
... vielä, että jos pistät miehesi totuuden eteen ja sanot haluavasi erota, voi olla, että se herättää tämän miehen horroksesta. Hän ehkä tajuaa, että jos hän haluaa pitää sinut, hänen tulee tosissaan panostaa sinuun ja teidän suhteeseenne. Tämä voi johtaa johonkin hyvään, ei sitä koskaan tiedä.
Sen sijaan jos hoidat asian nussimalla muita, voi olla, että lopullinen ero jää ainoaksi vaihtoehdoksi. Petos on monille mahdotonta hyväksyä. Menetät sen mahdollisuuden, että yhdessä parantaisitte suhdettanne.
oma liittosi pääökseen ja mene vasta sitten hakemaan sitä lämpöä muualta ... :). Silloin tekisit asiat oikein, rehellisesti ja pelaisit avoimin kortein. Se osoittaisi myös kunnioitusta omaa puolisoasi kohtaan, sekä koko perhettäsi. Pettäjähän on aina ensisijaisesti vastuussa perheensä rikkoutumisesta.
Istukaa ja puhukaa asioista ihan niin kuin ne on.
Kerro hänelle että et saa tältä suhteelta sitä mitä haluaisit/sulle kuuluu, ja pientä ihastumista on ollut huomattavissa. Pitäis herättää miehesi.
Meillä kävi ehkä vastaava tilanne, ja vaimo petti. Voi tauti mikä tuska mulla on ollut sen jälkeen, varsinkin kun tunnen osaksi olevani itse osasyyllinen tapahtuneeseen passiivisuudellani.
Vielä teillä ei ole mitään peruuttamatonta tapahtunut, kuten meillä on. Sen kanssa on vaikea elää, mutta silti on päätetty yrittää, ja nyt reilu kuukausi asian julki tulon jälkeen ensimmäistä kertaa tunnen olevani jaloillani... Sen verran kovasti se muhun otti.
Älä siis tee sitä!