Olen avoliitossa elävä nuori nainen, jolla on pieni lapsi. Parisuhde on mennyt pitkään päin mäntyä. Seksi ja pikkuhiljaa sen myötä myös sellainen miehen ja naisen välinen rakkaus loppuivat lähes kokonaan lapsen syntymään. Itse olin ahdistunut seksittömyydestä ja sen lieveilmiöistä, ja yritin ennen pahoja ongelmia puhua mieheni kanssa: kerroin, että haluan seksiä, hellyyttä, keskustelua. Mies ei nähnyt suhteessamme tuolloin mitään ongelmaa eikä ottanut pahaa mieltäni vakavasti. Sitten tuli isoja riitoja, jotka nekin vähitellen loppuivat lähes täydelliseen kylmyyteen. Minusta tuli nalkuttava, kiukkuinen, tyytymätön ämmä. Möllötimme jatkuvasti hiljaa kireässä tunnelmassa kotona. Muutaman kerran tuli tosi pahoja riitoja, välillä taas hiukan parempia aikoja, jolloin oli ihan mukavaa yhdessä ja vähän romantiikkaakin.
Minä olen oikeastaan ajan myötä luovuttanut yrittämisen suhteen eteen, ja mieheni ei ole mielestäni koskaan yrittänytkään. Hän kuvittelee, että asiat saavat mennä omalla painollaan eikä millekään seikkalle mahda mitään. Hän ei toistuvien riitojen yhteydessä ole koskaan mennyt itseensä eikä ole suostunut näkemään eikä tietenkään myöskään korjaamaan omia vikojaan. Hän syyttää aina minua.
Rakkauteni häntä kohtaan on kuollut aikojen saatossa lähes kokonaan, mutta lähinnä lapsen vuoksi olemme yhdessä. Sen kummemmin selittelemättä sanottakoon, että huoltajuus olisi todella vaikea järjestää kaikkia tyydyttävästi.
Pari viikkoa sitten tapahtui iso asia elämässäni, kun ihastuin erääseen tuttuun mieheen. Hänkin on minusta hyvin kiinnostunut. Nyt käyn kamalaa taistelua pääni sisällä: kaipaan kuollakseni tuon miehen rakkautta, huomiota ja hellyyttä. Olen taistellut tunnetta vastaan, mutta tiedän, että joku päivä annan ehkä periksi ja antaudun tunteen vietäväksi. Samalla minussa on kuitenkin noussut hyvin vahva käsitys oikeasta ja väärästä: en hyväksy pettämistä itseltäni. Olen myös alkanut ajatella nykyisestä miehestäni hyvin lempeästi, vaikka aiemmin minun teki vain mieli satuttaa häntä: koen hänet kuitenkin elämänkumppanikseni, jonka kanssa olen kokenut paljon ja välitän hänestä ikään kuin hyvänä ystävänä, mutta nornaaliin parisuhteeseen kuuluvaa rakkautta en häntä kohtaan tunne. En silti tahdo missään tapauksessa loukata häntä.
En kerta kaikkiaan tiedä, mitä tehdä. En tahdo loukata ketään, mutta kauan minun pitää kärsiä sen vuoksi, etten pahoittaisi muiden mieltä??? Olen ahdistunut rakkaudettomuudesta ja siitä, että olen menettänyt itsetuntoni ja terveen itsekkyyden. Pettämällä rikkoisin ehkä lopullisesti lapseni perheen, ja se on pahin mahdollinen kauhukuva. Mutta joudunko lapseni vuoksi olemaan huonossa suhteessa loppuelämäni, unohtamaan omat tarpeeni?
Olen pohtinut, voisinko tavata salaa tuota miestä, johon olen ihastunut. Toinen puoli minussa pistää lujaa vastaan, toinen puoli haluaa antaa periksi. Jos en jäisi kiinni, mieheni ei loukkaantuisi, mutta en tiedä, pystyisinkö elämään loppuelämäni tekoni kanssa.
Tulipa pitkä ja sekava viesti... En hae täältä hyväksyntää pettämiselle, ja tuskinpa kukaan osaa sanoa, mitä minun kannattaisi tehdä. Mutta helpottaa vähän, kun saa kirjoitettua tunteensa tänne. Joa jollakulla on ollut vastaava tilanne, kuulisin mielelläni kokemuksia. Hyviä neuvoja otetaan myös vastaan, mutta huorittelu ei auta ketään. Jos ette vielä huomanneet, en nimittäin suhtaudu kevyesti tähän asiaan...
Minä olen oikeastaan ajan myötä luovuttanut yrittämisen suhteen eteen, ja mieheni ei ole mielestäni koskaan yrittänytkään. Hän kuvittelee, että asiat saavat mennä omalla painollaan eikä millekään seikkalle mahda mitään. Hän ei toistuvien riitojen yhteydessä ole koskaan mennyt itseensä eikä ole suostunut näkemään eikä tietenkään myöskään korjaamaan omia vikojaan. Hän syyttää aina minua.
Rakkauteni häntä kohtaan on kuollut aikojen saatossa lähes kokonaan, mutta lähinnä lapsen vuoksi olemme yhdessä. Sen kummemmin selittelemättä sanottakoon, että huoltajuus olisi todella vaikea järjestää kaikkia tyydyttävästi.
Pari viikkoa sitten tapahtui iso asia elämässäni, kun ihastuin erääseen tuttuun mieheen. Hänkin on minusta hyvin kiinnostunut. Nyt käyn kamalaa taistelua pääni sisällä: kaipaan kuollakseni tuon miehen rakkautta, huomiota ja hellyyttä. Olen taistellut tunnetta vastaan, mutta tiedän, että joku päivä annan ehkä periksi ja antaudun tunteen vietäväksi. Samalla minussa on kuitenkin noussut hyvin vahva käsitys oikeasta ja väärästä: en hyväksy pettämistä itseltäni. Olen myös alkanut ajatella nykyisestä miehestäni hyvin lempeästi, vaikka aiemmin minun teki vain mieli satuttaa häntä: koen hänet kuitenkin elämänkumppanikseni, jonka kanssa olen kokenut paljon ja välitän hänestä ikään kuin hyvänä ystävänä, mutta nornaaliin parisuhteeseen kuuluvaa rakkautta en häntä kohtaan tunne. En silti tahdo missään tapauksessa loukata häntä.
En kerta kaikkiaan tiedä, mitä tehdä. En tahdo loukata ketään, mutta kauan minun pitää kärsiä sen vuoksi, etten pahoittaisi muiden mieltä??? Olen ahdistunut rakkaudettomuudesta ja siitä, että olen menettänyt itsetuntoni ja terveen itsekkyyden. Pettämällä rikkoisin ehkä lopullisesti lapseni perheen, ja se on pahin mahdollinen kauhukuva. Mutta joudunko lapseni vuoksi olemaan huonossa suhteessa loppuelämäni, unohtamaan omat tarpeeni?
Olen pohtinut, voisinko tavata salaa tuota miestä, johon olen ihastunut. Toinen puoli minussa pistää lujaa vastaan, toinen puoli haluaa antaa periksi. Jos en jäisi kiinni, mieheni ei loukkaantuisi, mutta en tiedä, pystyisinkö elämään loppuelämäni tekoni kanssa.
Tulipa pitkä ja sekava viesti... En hae täältä hyväksyntää pettämiselle, ja tuskinpa kukaan osaa sanoa, mitä minun kannattaisi tehdä. Mutta helpottaa vähän, kun saa kirjoitettua tunteensa tänne. Joa jollakulla on ollut vastaava tilanne, kuulisin mielelläni kokemuksia. Hyviä neuvoja otetaan myös vastaan, mutta huorittelu ei auta ketään. Jos ette vielä huomanneet, en nimittäin suhtaudu kevyesti tähän asiaan...
Vastaukset 4
Vanhimmat
min mielestä rakkaus kuuluu suhteeseen ja jos se on kuollut niin kaikki on mennyttä, ainakin jos molemmilla ei ole halua korjata asiaa.
mä olen aika nuori ite ja tuntuu että mikä mä olen sua neuvomaan, mutta mun mielipide on että lapsen takia ei kannata suhteeseen jäädä.
se lapsi huomaa että kaikki ei ole kohdallaan ja siitä voi jäädä arvet.
haluutko että sun lapsi luulee sitten isona että normaalissa miehen ja naisen välisessä suhteessa ei tarvitse hellyyttä?
ilman hellyyttä ja rakkautta ei voi elää, en ainakaan minä.
jos olisin sinä niin koittaisin vielä puhua miehen kanssa asioiden oikeilla nimillä, kerrot vielä mitä kaipaan ja miksi ja että ellet niitä saa niin haluat erota, ehkä se herättää miehesi.
ja jos puhuminen ei auta niin ehkä olisi aika luovuttaa ja etsiä suhde jossa saat mitä haluat.
Heippa rikkinäinen. Oma tilanteeni on kuin kopio kirjoituksestasi. Itse olen myös "kylmettynyt" ajan saatossa ja ajautunut jopa pettämään. Olen kamppaillut asian kanssa, välillä koitan hakea hyväksyntääni ja anteeksiantoa itselleni. Olen samanlaisessa pattitilanteessa, puntaroin eri vaihtoehtoja ja niiden seuraamuksia. Tiedän että näin ei voi jatkua. Odotan vain milloin tämä kaikki saa jonkinlaisen päätöksen ja luulen että silloin me molemmat huokaamme helpotuksesta. Voimia sulle, et ole ainoa.
Miksi teit lapsen miehesi kanssa jos et pidä hänestä oikeasti?
Miksi miehesi tulisi muutua?
Toista kun on vaikea muutaa , paljon vaikeampaa kuin itseään.
Kun on perhe ja lapsia niin rakkaus on tahdon asia.
Millä lailla olet muuuttanut itseäsi että teidän parisuhde toimisi paremmin?
Tutustuin pari kuukautta sitten sinun asemassasi olevaan naiseen. Tämä nainen, olkoon tässä nimeltään vaikka Gia, elää avioliitossa suomalaisen juntin kanssa, joka ei puhu eikä pussaa, ei vie koskaan vaimoaan mihinkään, haluaa seksiä kerran taikka kaksi kuukaudessa (seksistä ei ehkä voi puhua, paremminkin itsekkäästä panemisesta).
Gia haluaisi läheisyyttä, hellyyttä, huomioiduksi tulemista, keskusteluja, jakaa arkikelämän kokemuksia puolisonsa kanssa, rakkautta...
Mitään näistä hän ei saa ja on ahdistunut.
Heillä on yhteinen lapsi, jonka kanssa mies kyllä puuhastelee ja juttelee.
Gia on miettinyt usein avioeroa.
Kun tapasin Gian aloimme välittömästi juttelemaan
kaiken maailman asioista ja hyvin pian hän halusi myös kertoa pahoinvoinnistaan suhteessaan.
Tapasimme toisiamme kerran pari viikossa muutaman tunnin ajan kerrallaan ja nautimme molemmat toistemme seurasta todella paljon. Hyvin pian huomasin myös, että hän olisi halunnut hypätä syliini, mutta minä halusin jarrutella, koska tiesin kuinka siinä tulisi käymään, enkä olisi halunut sekoittaa hänen elämäänsä.
Niinhän siinä sitten kuitenkin kävi, että hyvä kemiamme muuttui myös hyväksi fysiikaksi. Meillä on nyt siis myös erittäin hyvä läheisyysseksisuhde.
Olemmme rakastuneet toisiimme.
Tällä hetkellä Gia on hyvin hämmentynyt ja epätietoinen ja kokee myös syyllisyyttä ja miettii mitä tekisi - hän tietää mitä hän haluaisi, mutta ratkaisun tekeminen on vaikeaa.
Hän haluaisi nyt erota miehestään, ei olisi suinkaan muuttamassa suoraan minun luokseni, mutta
mikäli suhteemme jatkuu yhtä upeana kun mitä se nyt on ollut, niin varmaan siten kävisi myöhemmin.
Itse olen eronnut huonolla kemialla toimineesta avioliitosta vuosia sitten. Olen tavannut eroni jälkeen monia naisia, mutta yhdenkään kanssa ei ole syntynyt mitään vastaavaa tunneyhteyttä kun mitä nyt Gian kanssa.
Olemme keskustelleet tästä tilanteesta tietenkin paljon, ja yritämme edetä rauhallisesti.
Minä toivon, että voisimme jonain päivänä elää yhdessä, mutta en voi lisätä Gian taakkaa omilla toiveillani.
Seuraavan kerran näemme vasta viikon päästä ja siihen on tosi pitkä aika.