Onko kenelläkään kokemuksia parisuhteesta
luonnehäiriöisen kanssa?
Olen ihmetellyt kauan kumppanini epävakaisuutta-
äkillisiä mielialanvaihteluja, esim. iloisesta
ärtyistään 5 minuutissa ilman ulkoista ärsykettä,
epäsosiaalisuutta ja eristäytyvyyttä,äkkipikaisuutta,
jne. Hänestä ei koskaan voi tietää millaisella
tuulella hän milloinkin on, ja saatan joutua vihanpurkauksen
kohteeksi mitä ihmeellisimmistä syistä.Saatan ärsyttää
häntä jollain tavalla, vaikka olisin aivan normaailisti.
Olen alkanut ajatella, että ehkä hänellä on jonkinlainen luonnehäiriö,
mitä niitä nyt onkaan, rajatilapersoonallisuus, epävakaa
persoonallisuus jne.Kaipaisin kommentteja ihmisiltä,
jotka elävät/ ovat eläneet luonnehäiriöisen kanssa?
Miten oppia ymmärtämään toisen epävakautta, tai onko hyvä parisuhde
yleensäkään edes mahdollinen luonnehäiriöisen kanssa?
luonnehäiriöisen kanssa?
Olen ihmetellyt kauan kumppanini epävakaisuutta-
äkillisiä mielialanvaihteluja, esim. iloisesta
ärtyistään 5 minuutissa ilman ulkoista ärsykettä,
epäsosiaalisuutta ja eristäytyvyyttä,äkkipikaisuutta,
jne. Hänestä ei koskaan voi tietää millaisella
tuulella hän milloinkin on, ja saatan joutua vihanpurkauksen
kohteeksi mitä ihmeellisimmistä syistä.Saatan ärsyttää
häntä jollain tavalla, vaikka olisin aivan normaailisti.
Olen alkanut ajatella, että ehkä hänellä on jonkinlainen luonnehäiriö,
mitä niitä nyt onkaan, rajatilapersoonallisuus, epävakaa
persoonallisuus jne.Kaipaisin kommentteja ihmisiltä,
jotka elävät/ ovat eläneet luonnehäiriöisen kanssa?
Miten oppia ymmärtämään toisen epävakautta, tai onko hyvä parisuhde
yleensäkään edes mahdollinen luonnehäiriöisen kanssa?
Vastaukset 25
Vanhimmat
Tuollaisia miehiä ei ole tullut vastaan.
Olisko homo ?
Todellakin, siinähän Jonna kuvasi tyypillistä naisihmistä. Pahenevatko nämä käsittämättömät raivokohtaukset aina tiettyyn aikaan kuukaudessa ?
Ainoa, että mieheni sanoo ettei ole minulle vihainen, vaan on esim. huono olo tms. mitä se sitten tarkoittaakaan. Mieliala kuitenkin vaihtuu yks kaks, kuin sormia napsauttamalla, ja aivan missä tahansa (kaupassa, kotona, tv:tä katsellessa, ja nimenomaan ilman mitään ärsykettä). Minuun hän harvemmin purkaa olotilaansa, sen tein ensimmäisillä kerroilla hyvin selväksi, että jollei syy pätevällä selityksellä ole minussa, kiukutelkoot yksinään. Suosittelen tekemään aivan samaa, olet varmaan huomannut, ettei riitelemisestä ole mitään hyötyä, eikä ainakaan oma mieheni kerro/osaa kertoa mistä on kysymys. Kun näen, että "kohtaus" alkaa, vaihdan yleensä huonetta ja annan hänen olla rauhassa, kun "kohtaus" on ohi, on hän vähän aikaa vaisu ja sen jälkeen taas "oma" itsensä ja rauha maassa. "Kohtauksia" on aika kausittaisesti, välillä menee pitkän aikaa, ettei ole yhtään, ja välillä niin, että kun edellisestä on yli päästy, niin seuraava alkaa.
Parisuhde on mahdollinen, mutta vaatii joustavuutta ja ymmärrystä asiaan jota ei kuitenkaan ymmärrä (ainakaan en itse ymmärrä). Ainoa mitä voit tehdä, on asettaa rajat sille, miten hän sinua kohtaan kiukutellessaan käyttäytyy.
Todellakin, jos tätä joku, joka näitä kohtauksia saa, lukee, haluaisin tietää mistä voi olla kysymys, ja onko sille tehtävissä mitään. Mutta...kuten sanottu, Jonna, et ole yksin asian kanssa.
On joskus hyvin vaikeaa olla riitelemättä, kun joutuu kohdelluksi epäoikeudenmukaisesti.Mutta olen jo pikkuhiljaa alkanut oppia.
Mieheni ollessa sillä tuulellaan, hän usien etsii vikoja minusta saadakseen kiukutella, joko olen ollut liian hiljainen, liian puhelias,
liian välinpitämätön häntä kohtaan, liian riippuvainen, tai mitä se nyt ikinä voi milloinkin ollakaan.Sitten ollessaan "normaali" hän sanoo että minussa ei
ole mitään vikaa.
Miehelläni nuo vaisut kaudet "kohtauksen" jälkeen voivat kestää parikin päivää, sen jälkeen hän on normaali jonkin aikaa, ja
pyytelee aina kovasti anteeksi että on kiukutellut minulle.Mitään järkevää syytä kiukutteluun hän ei kuitenkaan osaa kertoa koskaan.
Gigi, sinun miehesi kuulostaa aika samanlaiselta kuin minun mieheni.Onko hänellä todettu jokin persoonallisuushäiriö?
Minä en ole saanut miestäni minnekään juttelemaan, kun hänessä omasta mielestään ei ole mitään vikaa.Tunnen kuitenkin yhden,
jolla on todettu rajatilapersoonallisus, ja hänessä on aika paljon samoja juttuja kuin miehessänikin.
Täytyy vaan yrittää jaksaa, ellen sitten väsy jossain vaiheessa...
Ei ole todettu ja minnekään ei ihan varmasti ole menossa puhumaankaan..heh. Ja aivan sama juttu, mitään "vikaa" ei ole, yhdessä vaihessa ei edes itse "huomannut" kiukuttelevansa ilman mitään syytä. Toista ei oikein voi hoitoon pakottaa.
On itsellesi aika rankkaa kuunnella noita "vikoja" silloin kun kohtaus on menossa, ja varmasti vaikea yrittää sanoja unohtaa myöhemmin kun kaikki on ohi. Pystytte kuitenkin asiasta jonkin verran juttelemaan, niin ehdottaisin, että kysyisit mieheltäsi mikä olisi hänelle keino päästä "kohtauksen" yli, sekoittamatta sinua asiaan, mihin et ole millään tavalla syyllinen.
Meillä homma menee nopeiten ohi sillä, että tosiaan vaihdan huonetta, tai sitten mieheni itse oma-aloitteisesti lähtee ajelemaan, kävelylle, koneelle...mitä tahansa, mutta sen "kohtauksen" ajan tosiaan olemme kaukana toisistamme. "Jälkitilat" kestivät ennen pitkäänkin, parista päivästä viikkoon, mutta niiden venymisen tein mahdottomaksi sillä, että olen itse seuraavana päivänä kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan, ja elämä jatkuu normaalisti ( en yksinkertaisesti jaksa mökötystä ja puhumattomuutta, ja minkä mieheni sille voi, kun käyttäydyn normaalisti, muuta kuin käyttäytyä itsekin ). Muistelen kyllä, että alkuun oli asiasta keskusteluja ja tosiaan näitä karmeita jälkitiloja... tulin vain itse siihen tulokseen, että rajat ovat siinä mitä sulatan ja mitä en. Koska kuitenkin rakastan miestäni, mietin silloin pitkään ja harkiten mitä itse voin asialle tehdä, vaiko mitään.
Meillä asia toimii hyvin näin, mutta aika tiukkana sain alkuun olla, että asiat tosiaan ohjautuivat tähän tilaan. Nykyisin itse asiassa yhä harvemmin enään edes kiinnitän huomiota näihin kohtauksiin....ja harvemmin niitä nykyisin enään onkaan, kai sitä itse toimii jo "automaattisesti" :D
Jos ei miehesi itse ole halukas hakemaan apua asialle, ehdottaisin, että sinä teet sen mikä on paras vaihtoehto teille molemmille noissa tilanteissa. Parasta on, ettet joudu kuuntelemaan nälvimisiä missään tilanteessa, niitä on tosiaan vaikea unohtaa sitten niinä hyvinäkään päivinä...
Oletko kysynyt muuten mieheltäsi, mitä hän toivoisi sinun tekevän kun "kohtaus" tulee? Mitä hän odottaa? Selvästi hän tällä hetkellä purkaa oloaan sinuun, minkä tietää itsekin vääräksi, muttei ilmeisesti voi sille tilanteen ollessa kohdalla, mitään.
Mietipä joskus, mitä hyötyä kuuntelemisesta ja vastaamisesta silloin oikeastaan on? Voi vaatia pitkää pinnaa, mutta kokeile joskus, että tosiaan et sano mitään, vaan lähdet tilanteesta, ja kun oletat että kohtaus on ohi, menet ja sanot muina naisina jotakin tyyliin "mitä kuuluu hani" tms.
Itse joskus alkuaikoina, kun olin kohtauksen aikana häipynyt toiseen huoneeseen, ja kohtaus oli ohi, sanoin ukolleni, että homma menee niin, että minuun et oloasi pura, koska siitä ei ole mitään hyötyä, seurauksena ainoastaan se, että molemmilla on pian paha olo ja sitten ei ole kivaa kenelläkään.
Mökötyksiä en katsele, koska niistäkään ei seuraa mitään muuta kuin epäluottamusta parisuhteeseen. Eli jos paha olo tulee, olet sen ajan omissa oloissasi, seuraavana päivänä juttu kuuluu historiaan ja elämä jatkuu normaalisti. Eipä siinä jäänyt paljon vaihtoehtoja, ja molempien olo on yhdessä hyvä, kohtaustenkin aikana ja jälkeen.
Ja ihan varmasti muuten miehesikin tuntee epävarmuutta siitä kauanko jaksat. Mutta se, ettei jaksa, ei välttämättä tarkoita sitä, että pitäisi erota.
Älä turhaan väännä itseäsi loppuun, kun pienillä muutoksilla voit parantaa omaa oloasi :)
Pitkää pinnaa, voimia ja hymyä sinulle suhteeseen :)
Neuvosi olivat minulle kullan arvoisia, kiitos niistä.
Miehelläsi on käynyt tuuri kun on löytänyt noin viisaan ja
ymmärtäväisen kumppanin. Hyvää jatkoa sinulle ja miehellesi!
Ensinnäkin. Kyse ei ole mistään luonnehäiriöstä. Jos se viiltelisi kurkkusi auki tai menisi yhtäkkiä potkimaan naapurin mummon, niin silloin olisi kyse luonnehäiriöstä. Miehesi vaikuttaa kertomasi perusteella ihan normaalilta.
Mies elää kahta eri maailmaa luonnostaan, kuten kaikki miehet. On se parisuhdemaailma, jossa hellitään ja lällitään ja eletään tasapainoista parisuhteessa, hieman kallistuneina sinne naisen suuntaan, ettei asiat menisi vinoon... monella tämä tapahtuu ehkä miellyttääkseen. Koitetaan luoda puitteet sille naisen toivomalle pumpuliunelmalle. Sitten on se reaalimaailma, jossa pohditaan tärkeitä ja vaikeita asioita. Murehditaan rahasta ja ollaan moraalintuntemisen äärirajoilla. Mietitään tulevia ja kohdataan vaikeuksia. Tällöin ei mikään naisen hörhöily ole tervetullutta, koska mies hanskaa nämä pohtimiset parhaiten yksin. Tämä ilmenee siten, että jos nainen "hössöttelee" kesken miehen vaikeiden pohdintojen, tämä vakava keskeytys on sama kuin herättäisi nukkuvan karhun keskenkaiken.
Tässä kohdassa on se konfliktin paikka. Nimittäin. Jos nainen ei ymmärrä tätä seikkaa, vaan aloittaa sitten sen mäkätyksen, että "miks sä oot tollanen aina" tai "sä et rakasta mua..." jne, niin seurauksena on suuttumus miehen taholta. Mies on kokenut tärkeäksi pohdiskella yhteisen tulevaisuuden teknisiä seikkoja itsekseen (kunnes on ne mielessään pohtint valmiiksi ja sitten paljastaa naisellekin) mutta asiasta tietämätön nainen vastaa tähän jäkätyksellä. Ymmärtäähän sen, että se satuttaa ja suututtaa.
Suosittelisin naisille vaan vetäytymistä tuollaisina hetkinä. Kyllä se mies sieltä taas tulee entisenlaisena kiehnäämään kainaloon ja nuuhkimaan pumpulintuoksuisia parisuhdeunelmia. Joskus jonkun vaan täytyy olla ajantasalla käytännönkin asioista, että pilvilinna pysyisi haihtumattomana kasassa.
Täältä tähän.
jeps, huh, huh. Millä vuosisadalla sinä oikein elät, Faktamies? Kyllä naisetkin nykypäivänä pohdiskelevat samalla tavalla kuin miehetkin, mistä saadaan ruokaa ja rahaa.
niin harkitse vakavasti, että haluatko elää loppuelämääsi tuollaisen kanssa!
Ihan kuin minusta puhut mutta minkäs teet kun on tempperamenttinen luonne heh..Toimii suhde kun osaa pyytää anteeksi..Mies monesti alkaa nauraa kun suutun ja siihen se loppuu..tai sit ei.. ;)
Olen joskus seurustellut persoonallisuushäiriöisen kanssa ja yhden muista tunne-elämän häiriöistä kärsivän kanssa, ei se herkkua ollut. Muuta en sano kuin, että kaikki tapaukset ovat tapauskohtaisia, mutta luonne yms. häiriöisiä kaikkia yhdistää yksi asia: se että he ovat itseensä ja omaan häiriöiseen maailmaansa enemmän tai vähemmän käpertyneitä ja siksi heidän kanssaa on vaikea muodostaa tasapuolista kumppanuutta. Tietty rakkaus voittaa monia esteitä.
Lähde, ja pian!
Olen yli 30 -ikäinen nainen ja mainitsemasi piirteet kuuluivat entiselle miesystävälleni. Välillä mietin, kumpi tässä oikein on kahjo minä vai hän.
Kun työtoverini kuulivat millaisia raivareita hän sai, eristi minut muusta maailmasta, väitti oman näkemyksensä ainoaksi oikeaksi ja teki muutenkin elämästäni helvettiä mustasukkaisuutensa kanssa, he käskivät aukaista silmät ja lähteä ilman tunnontuskia.
Jälkeenpäin ajatellen olisi pitänyt tutustua mieheen ensin muutaman vuoden,että olisi nähnyt, mikä otus olisi ollut.
Älä jatka, sen neuvon annan. Suhteesta lähtö tekee aina kipeää, mutta vuoden päästä olet iloinen että lähdit. Kunnollisia ja "normaalejakin" miehiä on.
Jälkikäteen huomasin senkin, että olen aiemmin tutustunut liian lyhyen aikaa ja mennyt asumaan yhteen liian nopeasti. Mieluummin katsella kuin katua, näin jälkiviisaana...
Jokaisella naisella on oikeus kunnioitukseen ja fyysiseen koskemattomuuteen.
Vieläkään en ole täysin "selvinnyt" aiemmista suhteistani(väkivaltaa yms.) sillä säikyn tosi helposti ja pelkään miehiä jonkin verran.
Sietänee pelätäkin...;)
Tsemppiä, pidä huolta itsestäsi!
lähtöä aika paljon, ja itse asiassa olen jo kerran lähtenytkin, mutta tulin
takaisin, mieheni sitä anellessa.Kyllä tosiaan välillä pelottaa, kun ajattelee
tulevaisuutta hänen kanssaan.
Saman kokenut, tuo eristäminen, vain omien ajatusten oikeana pitäminen,
ja mustasukkaisuus josta kerroit, miehelläni ilmenee myös näitä
piirteitä, mutta ne ovat nyt jonkin aikaa olleet poissa, kun olen uhannut lähteä
jos eivät ne lopu.Lisäksi alkoholi on kuvassa mukana, mutta sitäkin nyt vähemmän, koska
hän yrittää tosissaan skarpata.Väkivaltaa ei ole ollut koskaan, ainakaan fyysistä, henkistä kylläkin.
Niin, se miksi olen yhä hänen luonaan- hän on kuitenkin suurimmaksi osaksi unelmamieheni.Siis hyvinä päivinään.Huonoina päivinä en edes pidä hänestä, enkä ymmärrä.
Aikamoinen ristiriita siis.Tunteeni häneen ovat kuin vuoristorataa.Aina huonon päivän jälkeen suunnittelen lähtöä,mutta sitten taas monen hyvän päivän aikana tavallaan rakastun häneen
aina uudelleen.Olen oppinut aika paljon suhteemme aikana, osaan pitää jo matalaa profiilia silloin kun hän on sillä päällä että ihan kaikki minussa ottaa
päähän, enkä osaa tehdä mitään oikein.Joskus silti tulee riitaa, kun hän aikaa valittaa minulle jostain aivan järjettömästä asiasta, esim. jonkun ystävän tai sukulaisen kanssa yhteydenpidosta tms. Silloin
suutun, koska en todellakaan hyväksy että minua yritetään kieltää pitämästä yhteyttä ystäviini tai sukulaisiini.Onneksi olen aika vahva henkisesti, enkä alistu.Heikompi olisi jo saanut hermoromahduksen, ellei olisi tajunnut lähteä.
En tiedä tuleeko taas jonain päivänä mitta täyteen, enkä jaksa enää yrittää ymmärtää.Olemme keskustelleet paljon, ihan kaikesta, näistäkin asioista.(Hyvinä päivinä voimme puhua tosiaan kaikesta.)Tiedän mielestäni aika hyvin hänen henkisistä ongelmistaan, mistä ne johtuvat tms.
Kaikesta huolimatta rakastan häntä.Luulenpa kuitenkin että lasteni isää hänestä tuskin tulee. En mieti sitä vielä, olen vielä nuori, ja minulla on vielä vuosia aikaa miettiä.Ehkä kehityn ihmisenä tämän hänen kanssaan eletyn ajanjakson aikana.:-)Päivä kerrallaan.
Sanon sinulle suoraan: älä ole tyhmä ja sinisilmäinen, tuollainen ihminen tarvitsee hoitoa. Me naiset uhraamme oman elämämme toisen puolesta turhaan ja siksi tulee monesti myös turpaan.
Joten ala laputtaa ulos sieltä ja katsele kauempaa, minutkin itkettiin aikoinaan takaisin, mutta tajusin sentään kaikenlaisten koukuttelujen jälkeen lähteä mahdollisimman kauas!
Miehiä on maailma täynnä, ei se yhteen kaadu!!!
Itselle vain parasta, muista se!
Olen seurannut jo kymmenen vuotta työkaverini avoliittoa. Ja siinä jos missä ,on muutettu. Se on joka vuotinen juttu. Erottu ja yhteen. Mies juuri kuvaamasi tyylinen kaveri. Mutta nyt on "sairastunut" tää nainenkin. Läheisriippuvuuteen.
Ei hänkään saa pitää yhteyttä lapsiinsa, lapsenlapsiinsa, muihin sukulaisiinsa.Ystäviin pitää yhteyttä vain silloin kun on ero meneillään. Pitää varoa sanomisiaan ja tekemisiään. Ja vuosi vuodelta pahenee tilanne.Kohta ei varmaan saa käydä edes työssä.
Ihmettelen vaan, miten kukaan voi tyytyä sellaisen, ettei kotonaan voi olla oma itsensä.Mikä koti sellainen on,jossa joutuu olemaan aina varpaillaan, ettei toinen vaan räjähdä.Ja vielä syyttä.
Älä sinäkään enää aikaile, ettet sairastu sinäkin. Läheisriippuvuus iskee salakavalasti.
kuinka kauan haluat elää tuollaisessa olotilassa. Valitettavasti luulen, että erään kerran koittaa päivä, jolloin sinulle tulee mitta täyteen.
Kannattaako tuhlata elämäänsä?
Ratkaisu on sinun.
Onnea elämääsi!
...iloisesta
ärtyistään 5 minuutissa ilman ulkoista ärsykettä,
epäsosiaalisuutta ja eristäytyvyyttä,äkkipikaisuutta, jne. Hänestä ei koskaan voi tietää millaisella
tuulella hän milloinkin on, ja saatan joutua vihanpurkauksen kohteeksi mitä ihmeellisimmistä syistä.Saatan ärsyttää häntä jollain tavalla, vaikka olisin aivan normaailisti... Todellakin tutun kuuloista!
Ehdittiin miehen kanssa asumaankin yhdessä jonkun aikaa, kunnes stoppi tuli. ajattelin, että en minä jaksa tämmöstä loppuikääni! Ei sitä kotona saisi kokoajan olla varpaillaan, ettei vaan millään tavalla ärsytä toista. Minä lähdin ja nyt on kyllä helpottunut olo =)
Hei!
Kokemusta on ja mitä kauemmin suhde jatkuu, sitä enemmän sinä tulet tarvitsemaan apua, jos et lähde suhteesta nyt heti!!! Voit tietysti sinnitellä luomalla oma elämä ja käymällä sinua tukevassa terapiassa, mutta kun olen itse päässyt eroon tuollaisesta suhteesta ja harmitellut miksi en tajunnut tehdä sitä aikaisemmin. Luonnehäiriöinen ei muutu, vaan yrittää aina kääntää syyn siihen toiseen. Ja hän nauttii kun saa toisen pois tolaltaan. Lopuksi rupeat itsekin uskomaan olevasi syypää ja jotenkin huonompi ihminen. Pahinta on se, jos lapsetkin saadaan uskomaan, että luonnehäiriöinen on oikeassa syyttäessään toista osapuolta mielenvikaiseksi. Sitä paitsi lapset joutuvat elämään ainaisessa pelossa, että mitä mahtaa seuraavaksi tapahtua.
Jos et muuta keksi tai uskalla tehdä, niin hakeudu esim. perheneuvolaan saamaan apua, sillä tavalla saat neuvoja itsesi hengissäpitämiseen. Mutta mitä nopeammin pääset luonnehäiriöisestä eroon, sitä nopeammin pääset taas rakentamaan elämää jonkun ihmisen kanssa joka rakastaa sinua juuri sellaisena kuin olet, jonkun tasapainoisen ihmisen kanssa, sillä sellaisiakin on sinua varten tarjolla. USKO TAI ÄLÄ! OLE PLIIS ROHKEA!
Niin, olenhan minä jo aika hajalla, vaikka aina vaan yritän ymmärtää
ja jaksaa. Viime kesänä sain hermoromahduksen, ja jouduin olemaan
muutaman päivän psykiatrisella osastolla, koska suunnittelin itsemurhaa.
Sen jälkeen olen käyttänyt masennuslääkkeitä, ja käynyt terapiassa.Aina vaan jotenkin uskon että rakkaus voi hänet parantaa.'
En enää usko että vika on aina minussa, ja että olen niin mahdoton kuin hän sanoo.Aina kun keskustelemme siitä, miksi hän kohtelee
minua niinkuin kohtelee, hänellä on kertoa joku asia minussa, josta tuo käytös johtuu.
Viime viikonloppuna sanoin että haluan muuttaa erilleen hänestä, kävin katsomassa asuntojakin.Mutta taas alkoi se hyvittely ja lirkuttelu, ja puolustelu, että täytyyhän minun ymmärtää
etträ hän on ollut ilkeä ja inhottava siksi, kun.. jne.Ja lupasi olla kiltimpi, jos muutan tapojani siinä ja siinä asiassa jne.
En tiedä mitä teen.Jätin taas kerran asunnonhaun sikseen, mutta ajatus on päässä edelleen.Olo on todella ahdistunut.Vaikea on olla kuin ei huomaisikaan hänen huonoja päiviään, kun sydän itkee joka hetki.En ole tehnyt hänelle mitään pahaa, omasta mielestäni en ole niin kamala kuin hän antaa
ymmärtää, vaan aika kiltti ja lempeä ihminen.Voimat alkaa olla taas vähissä.Ehkä jonain päivänä saan itseni hänestä irti.Se on nyt vakaa aikomukseni.
Niin, kuulostaa ihan minun edelliseltä elämältäni. Kuuleppa, minulle kävi sitten niin, että rupesin vain vahvistamaan itseäni liikunnalla, ystäviä tapaamalla. Niin ja olin myös ryhmäterapiassa, joka oli tarkoitettu burnoutin partaalla oleville ihmisille. Ja kuinka ollakaan yhtenä kirkkaana päivänä ilman mitään riitaa, minulle vain tuli mitta täyteen ja olin valmis tekemään sen, että kerroin kaiken olevan ohi, en kykene enää unohtamaan kaikkia menneitä, en pysty enää rakastamaan miestäni. Myös minun tunteeni ja ajatukseni ovat tärkeitä, eikä niitä tässä suhteessa kunnioitettu. Olin pari viikkoa todella ahdistunut ja todellakin sain hokea tätä asiaa moneen kertaan, ennen kuin mieheni vihdoin luovutti ja rupesi itsekin tajuamaan, että nyt tulee ero. Erossa auttoi se että yritin olla ajttelematta sitä kuinka vaikea asia ero on. Otin siis asenteen, että nyt vaan järjestän kylmän rauhallisesti itselleni asunnon ja kaikki muutkin asiat. Minkä sitten yllätyksekseni huomasin, niin tämä luonnehäiriöinen ihminen olikin loppujen lopuksi tässä tilanteessa todella heikko ihminen, kaikki se pelottava käytös rapisi johonkin ja huomasin, että olin pelännyt turhaan!!!! MINÄ selvisin erosta melko nopeasti. Ja mikä parasta, tuli hetki jolloin hän itse myönsi, että oli parempi että erottiin, koska en enää kyennyt häntä rakastamaan! Siis vapautin myös hänet! Ja nyt elämme todellakin omaa elämäämme, olen saanut olla rauhassa. Mutta mieheni uusi naisystävä oli heti kokenut saman kuin minä, ja ex-mieheni rupesi itsekin nyt ymmärtämään että hänessä se vika ehkä sittenkin on!! Ajattelepa, siihen tarvittiin toinen nainen! Kuinka monta vuotta (16 vuotta) olin yrittänyt hänelle selittää missä minun mielestäni mättää! Erosta on nyt vuosi aikaa ja olen elänyt jo lähes koko sen ajan onnellista elämää. Tai sanotaanko tunnerikasta ja omannäköistäni elämää ja olen löytänyt miehen joka puhuu tunteistaan ja antaa minunkin näyttää ne, mikä tuntuu pitkästä aikaa todella hyvältä. Ihanaa olla pidettynä juuri sellaisena kuin on.Uskon että saat rohkeuden, kun nyt rupeat ajattelemaan kaikkea sitä hyvää mitä saat kun luovut tästä suhteesta johon olet takertunut, kun et tiedä mitä siitä seuraa, että päästät irti. Tommi Hellstenin sanoin: Sen saat mistä luovut!!Edelleen toivon että rohkenet, itsesi takia. OLET TÄRKEÄ IHMINEN JUURI SELLAISENA KUIN OLET!
Niin, olen vihdoin tehnyt ratkaisuni.Olen ajatellut ja ajatellut, ja aina tullut siihen lopputulokseen että joku toinen saa yrittää sopeutua hänen mielialoihinsa, en minä.Minä olen onnellisempi yksin, kuin hänen kanssaan.
Voin tulla töistä väsyneenä ja rojahtaa sohvalle, ilman että saan kuulla olevani laiska.Voin nauraa kikattaa tyhmille vitseille ilman että saan kuulla siitäkin.Voin mennä tyttökaverini kanssa shoppailemaan tai kahville, tai voin käydä vanhempieni
luona, ja olla kauemminkin kuin puoli tuntia.
Olemme keskustelleet päästöksestäni, mieheni antaa minun mennä, mutta ei millään tavalla ymmärrä syytä.Omien sanojensa mukaan hän ei ole tehnyt minulle mitään.Ei niin, ei ehkä konkreettisesti.Mutta en vain enää pysty antamaan anteeksi kaikkia niitä satoja kertoja kun
olen itkenyt tunteja hänen vuokseen, ja hän on sättinyt vain entistä enemmän.Olen vihdoin tajunnut että en minä olekaan niin huono kuin olin jo melkein alkanut itsekin uskoa.
Olen etsinyt itselleni oman asunnon, muutan piakkoin.Huomaan että alan jo pikkuhiljaa muuttua taas omaksi itsekseni, siksi mitä olin ennen suhdettamme, iloiseksi ja positiiviseksi ihmiseksi, jolla huumorin kukka kukkii ja on nauuuru herkässä.En ole enää se vaisu ja apaattinen nainen joka olin vielä
muutama kuukausi takaperin.Tiedän että tällä kertaa ajattelen itseän, enkä enää palaa takaisin.Luulin että rakkaus voisi hänet parantaa, mutta minun puolestani nyt jonkun muun rakkaus, ei minun.Ei enää.
Kaikesta huolimatta toivon hänelle hyvää.Ja toisinaan tulee itku, kun muistelee hyviä hetkiämme.Joskus heikkoina hetkinä mieleeni tulee jopa epäilys että olenko sittenkään tekemässä oikeaa ratkaisua, vai luovutanko liian helposti.Mutta.Minä en jaksa enää olla suhteessa jossa kärsin.Ei ole enää kauaa niin alan taas elää, ja pelkäämättä
joka päivä saanko vastaani raivonpuuskan vai halauksen.Elämä jatkuu.
Onnittelut järkevän ratkaisun johdosta! Kyllä sinä selviät! Älä tuhlaa energiaa enää sen pohtimiseen, että josko kenties suhteesta olisi jotain tullut. Tärkeintä on että voit elää taas!
Voit olla ylpeä itsestäsi! Kaikkea hyvää jatkossa!
Ei ne luonnehäiriköt parane vaikka kuinka haluisi.
Mäkin katselin yli 10 vuotta samanlaista miestä ja pelko oli sydämmessä aina.
Eron jälkeen meni kauan kun uskalsin tutustuu yhteenkään mieheen, mutta pääsin pelosta ja nyt olen ihanan tasapainosen miehen kanssa ollut jo 3 vuotta. Ainoa mitä kadun etten lähtenyt samantien kun huomasin ex:n luonnevian.
Eikä ole kuuleman parantanut tapojaan ,jatkaa samaan malliin ,kohde vaan eri nyt.
Olen kokenut ihan samaa oman kumppanin kohdalla. Ärtyinen, vihaisuus tulee kuin salama kirkkaalta taivaalta. Määrätynlaista halveksintaa ja mustasukkaaisuuta, joka menee mielestäni hänen kohdallaan överiksi. En itse tahdo jaksaa enää moista. Mustasukkaisuus ilman mitään syytä on raskainta.
Tai siis sellaiseksi olen ihan itse itseni diagnosoinut. Olen erittäin räiskyvä persoona, menen nollasta sataan sekunnissa, ja ehdin suuttua, mököttää ja sopia sillä aikaa, kun toinen vasta alkaa hiiltyä. No joo, vakka kun kantensa valitsee, puolisoni on sitten niin tasainen tallaaja kuin vain voi, hän ei suutu sitten mistään, eikä muutenkaan koe suunnattomia tunteita, hänelle kaikki on aina vaan yhtä tasaista. Meillä menee siis keskimäärin hyvin! Tasoitamme toinen toisiamme, vaikkakin se johtaa sitten siihen, että monestikin olemme ihan ulalla toistemme aivoituksista. Mutta ihan onnellisia ollaan.