En tiedä mitä tehdä. Minusta tuntuu että poikaystäväni laskettelee luikuria eli valehtelee aina vähän missäkin asiassa, käyttää siis valkoisia valheita tehdäkseen oman puolensa helpommaksi (=itserakkaus). Mielestäni hän sellainen tyyppi ettei tahdo pahoittaa toisen mieltä ja ehkä siksi turvautuu valeeseen, jos tietäisi että pahoittaisin mieleni asiasta eikä jaksaisi itse selvitellä asiaa sen tarkemmin.
Mutta mitäs aitoa kohtaamista se sellainen on jos toinen ei tuo asioita toiselle sellaisena kuin ne on? Mistä sitä sitten tietää jos toinen valehtelee vaikka vähän isommassakin jutussa?
Minä kannatan ehdotonta rehellisyyttä, oli asia millainen sitten vaan. Se mahdollistaa aidon parisuhteen kehittymisen, mikä ei ole mahdollista epäilyjen ja valheiden viidakossa.
Minulla on paha olla tästä ja olen valmis eroamaan jos nämä pikkuvaleet (valkoiset valeet) eivät lopu. Minä en niitä tarvitse. Muille niitä voi esittää, mutta parisuhteessa se ei vaan ole yhtään hyväksi. Mielestäni toinen on se, johon tulisi aina voida luottaa ja turvautua. Miten se onnistuu kun ei tiedä mihin kohtaan sen valkoisen valeen suuruden rajankaan voi vetää? Kuka sen määrittelee kun näistä asioista ei voida keskustella, kun toinen ei myönnä valehtelevansa mutta on jäänyt kiinni kolmannen kautta ja myöskin tunteeni kertovat asian olevan näin (oheisviestintä, äänenpainot ym..)
P.S. Jorma Ollila sanoi vuonna 2001 Nokia uusien puhelimien julkistamistilaisuudessa seuraavaa: tärkeintä elämässä on tunteet.
Mutta mitäs aitoa kohtaamista se sellainen on jos toinen ei tuo asioita toiselle sellaisena kuin ne on? Mistä sitä sitten tietää jos toinen valehtelee vaikka vähän isommassakin jutussa?
Minä kannatan ehdotonta rehellisyyttä, oli asia millainen sitten vaan. Se mahdollistaa aidon parisuhteen kehittymisen, mikä ei ole mahdollista epäilyjen ja valheiden viidakossa.
Minulla on paha olla tästä ja olen valmis eroamaan jos nämä pikkuvaleet (valkoiset valeet) eivät lopu. Minä en niitä tarvitse. Muille niitä voi esittää, mutta parisuhteessa se ei vaan ole yhtään hyväksi. Mielestäni toinen on se, johon tulisi aina voida luottaa ja turvautua. Miten se onnistuu kun ei tiedä mihin kohtaan sen valkoisen valeen suuruden rajankaan voi vetää? Kuka sen määrittelee kun näistä asioista ei voida keskustella, kun toinen ei myönnä valehtelevansa mutta on jäänyt kiinni kolmannen kautta ja myöskin tunteeni kertovat asian olevan näin (oheisviestintä, äänenpainot ym..)
P.S. Jorma Ollila sanoi vuonna 2001 Nokia uusien puhelimien julkistamistilaisuudessa seuraavaa: tärkeintä elämässä on tunteet.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Sanot sitten nämä sanat myös hänelle. Että sä et enää kauaa jaksa kuunnella sen valheita ja muuta paskaa. Että itsepähän sitä kerjäsi jos hänet lähiaikoina jätät. Ei kai vanha koira tavoistaan pääse.
Minulla on ihan sama juttu omani kanssa. Mitä voi tehdä? Ei suhde kehity, eikä asioista voi valehtelijan kanssa puhua, kun ei edes myönnä valehdelleensa, vaikka kaikki on niin päivänselvää. Pitäisi laittaa suhde kai poikki, en minäkään jaksa enää. Tosin, meillä on ollut muitakin ongelmia, mutta luulen, että tämä on vaikuttanut suhteeseemme niin paljon myös.
Eihän tuollaisiin voi edes luottaa. Luottamushan tavallaan on suhteen koko perusta.
Valkoiset valheet ovat tiettyyn rajaan asti normaalia. Ehdoton rehellisyys on aika karua, eikä kenenkään pidä siihen pyrkiä ellei ole todella hyvä itsetunto. En tiedä kuinka paljon puoliskosi valehtelee ja minkä suuruusluokan asioissa. Mutta sopivasti valehtelemalla asiat saa toimimaan paljon juoheemmin.
Elämä on karua, valehtelemalla sitä ei voi muuttaa paremmaksi. "Tiettyyn rajaan normaalia" on vaarallinen käsite, ei kukaan voi tuntea toisen rajoja.
Miten luottamusta voisi syntyä,jos ei tiedä milloin toinen valehtelee?
Olin kaksi vuotta suhteessa, jossa toinen valehteli. Myös asioista joilla ei ole merkitystä. Aluksi uskoin tietysti. Ei ollut syytä olla uskomatta. Pikkuhiljaa aloin kuunnella tarkemmin ja opin tuntemaan hänet niin hyvin, että tiesin lähes aina milloin minulle valehdeltiin. Muutaman kerran sanoin asiasta ja silloin oli vastauksena mieletön raivokohtaus ja mökötys.
Lopulta en enää kuunnellut häntä. Oli aivan sama mitä puhui, Ja kun sanat, joita hän puhui eivät enää merkinneet mitään päätin lopettaa koko suhteen.
Hämmästyttävintä asiassa on se, että välitin hänestä ihan loppuun saakka.
Meillä kaikille on vain yksi elämä, kannattaako sitä tuhlata sellaisen ihmisen kanssa, joka valehtelee koko ajan eikä voi tulevaisuudelle rakentaa ollenkaan?
Kannattaa muistaa että ihmisillä on niin erilaiset käsitykset asioista. Se mikä yhdelle voi olla tahaton pieni yritys parantaa jonkun kertomuksen voi olla toiselle valkoinen valhe.
En kannata valkoisia valheita, mutta täytyy kyllä myöntää että minäkin joskus käytän niitä. Pystyn tietyllä tavalla hyväksymään jonkinlaisia pieniä valkoisia valheita jotka ovat jollain tavalla omasta mielestäni ymmärrettäviä, siis tähän tyyliin: en muistanut soittaa isöäidille mutta väitän että olen kyllä yrittänyt tavoittaa häntä jos äidin kysymykset alkavata ärsyttää minua.Se ei ole hyvä asia, mutta niin voi JOSKUS käydä. En tietysti kannata sitä että valehtelee suurimmista asioista tai että heittää niitä valkoisia valheita koko ajan.
En kuitenkaan ymmärrä valheita jotka perustuvat siihen että haluaa antaa itsestään paremman kuvan tai haluaa olla kertomatta jonkun asian ilman että on edes esitetty kysymyskään.Kaikkihan kaunistelevat tietysti asioita jollain tavalla, mutta miksi toinen ei voi olla oma itsensä? Jos on asia josta ei voi puhua niin eikö koko asia voisi jättää sikseen?Miksi siis käyttää valkoisia valheita asioista joilla ei ole mitään merkitystä kenellekään?Tämä viimeinen asia pelottaa minua paljon enemmän kun valhe joka perustuu johonkin inhimilliseen suojeluvaistoon.