Terveiset Kuopiosta! Olen seurustellut eronneen miehen kanssa vajaan vuoden. Mies käy edelleen läpi eroaan, entistä elämäänsä, jne. Heillä on yhteinen ala-asteikäinen poikalapsi, joka asuu pääosin äidillään. Tulemme hyvin toimeen keskenään, kaikki kolme.
Ymmärrän sen, että elettyä elämää ei voi yhtäkkiä taakseenjättää, eikä edes tarvitse. Mutta jotenkin koen sen eroasian vaikuttavan meidän parisuhteeseen ihan liikaa. Emme pääse eteenpäin omassa elämässämme, kun suunnilleen joka toinen vk-loppu menee kiukussa ja pohtiessa toisen tekojen syitä ja seuraamuksia. Olen yrittänyt ymmärtää, kuunnella ja tukea. Ja yritän tietysti edelleen. Mutta joskus tuntuu, että olisi kiva pohjustaa meidän yhteistä elämää, nollatilanteesta ikäänkuin. Nooh, eihän sitä nollatilannetta koskaan tule, molemmilla on reilu 30 v elämää elettynä.
Olisi mukava, jos voisimme kaikki elää rauhallista, sopusointuista elämää, ilman kiukkua ja riitoja. Olen jopa ajatellut, että tapaisin mielelläni hänen exänsä ja juttelisin hänen kanssaan. Mitä menetettävää siinä olisi. Minusta olisi päin vastoin mukavaa tutustua, vietänhän silti paljon aikaa hänenkin poikansa kanssa.
Tiedän että sanotte, anna ajan mennä, kyllä aika parantaa haavat... Kyllä, mutta silti...
Hyvää syksyä kaikille!!!
Ymmärrän sen, että elettyä elämää ei voi yhtäkkiä taakseenjättää, eikä edes tarvitse. Mutta jotenkin koen sen eroasian vaikuttavan meidän parisuhteeseen ihan liikaa. Emme pääse eteenpäin omassa elämässämme, kun suunnilleen joka toinen vk-loppu menee kiukussa ja pohtiessa toisen tekojen syitä ja seuraamuksia. Olen yrittänyt ymmärtää, kuunnella ja tukea. Ja yritän tietysti edelleen. Mutta joskus tuntuu, että olisi kiva pohjustaa meidän yhteistä elämää, nollatilanteesta ikäänkuin. Nooh, eihän sitä nollatilannetta koskaan tule, molemmilla on reilu 30 v elämää elettynä.
Olisi mukava, jos voisimme kaikki elää rauhallista, sopusointuista elämää, ilman kiukkua ja riitoja. Olen jopa ajatellut, että tapaisin mielelläni hänen exänsä ja juttelisin hänen kanssaan. Mitä menetettävää siinä olisi. Minusta olisi päin vastoin mukavaa tutustua, vietänhän silti paljon aikaa hänenkin poikansa kanssa.
Tiedän että sanotte, anna ajan mennä, kyllä aika parantaa haavat... Kyllä, mutta silti...
Hyvää syksyä kaikille!!!
Vastaukset 17
Vanhimmat
Oletko puhunutmiehellesi, että sinulla ei ole hyvä olla suhteessa missä jatkuvasti vatvotaan menneitä asioita ... joihin et ole olut osallisena etkä voi vaikuttaa. Hän varmasti kokee että tuet häntä (missä ei mitään väärää, eikä sitä pidä lopettaakaan) ... mutta tajuaako hän että sinua asiaa alkaa nyppimään?
Oletko kertonut hänelle sitä?
Ei huutaen tai vaatien, ei marttyyriasenteella, tai ilkeämielisesti ... vaan keskustellen, kiihkottomasti mutta aidosti tuntemuksista puhuen... MYÖS sinun.
Sitä kutsutaan parisuhteeksi ... ja ilman tuota yhteyttä parisuhde minusta ei voi jatkua... vaan loppuu "laastarisuhteena" (minkä jotkut eronneet tarvitsevat, ja laastasrit siihen tyytyvät ... jonkin aikaa)
Kiitos vastauksestasi. Olen puhunutkin, mutta en ehkä ole tuonut tarpeeksi sitä ilmi, että minua alkaa tuo asia liikaa painamaan. Siitä olen sanonut useastikin, että en halua olla mikään välivaiheen hoito, joka on turvana nyt kun sitä tarvitaan. Vaan että itse olen asiassa vakavissani.
Täytyy jutella siis myös minun tuntemuksistani. Kiitos!
Aikansa kutakin vaihetta, ja erosta toipumista.
Toisilla menee pidempään kuin toisilla ... joskus olisi parempi prosessoida "yksin", mutta ei minusta ero ole myöskään syy olla tarttumatta ihmissuhteeseen / rakkauteen jos sellainen tulee kohdalle vaikka kuukausi avioerosta.
MUTTA, molemmilla pitäisi olla "tuntosarvet herkkinä" riskeistä mitä silloin uuteen parisuhteeseen liittyy (vähän aikaa avioerosta)... ja tehdä hartiavoimin töitä suhteen eteen, joka voi olla rankkaa kun samalla prosessoi omaa eroaan.
Keskustelkaa, kerro mitä elämältä odotat ... mitä et... jaksatko olla jatkuvati "leelian lepotuoli" miehelle, vai toivoisitko jo hieman sinunkin ymmärtämistä. Kuuntele mitä mies kertoo, kuinka kokee tilanteen ... onko hän tullut ajatelleeksi miltä sinusta tuntuu, tai onko edes tiennyt sitä (oikeesti). Joskus miesten kanssa tarvitaan rautalankaa, luullun arvaamisessa olemme huonoja.
Varo ahdistamasta kaveria nurkaan keskustelussa (koeta jättää hänelle kunniallinen takaportti esim. kysymyksiisi... ei liian ehdottomia) -- hyväksy vastaukseksi "en tiedä" ... mutta pyydä että asiaan voit palata joidenkin päivien päästä. Rauhallisesti, ei provosoiden...
Ellei miesystäväsi ole käsitellyt kunnolla eroaan, hän kantaa sen uuteenkin suhteeseen. Siksi olisi hyväksi mennä eroseminaariin (http://www.kiianmaa.com/Info/Ajankohtaista) käsittelemään entinen suhde pois uuden alta.
taidat olla tälle miehelle "laastarisuhde".
Sellainenkin suhde pelaa mutta molempien on se tiedettävä, eli älä pety jos mies eron loppuun käytyään, lopettaa teidän parisuhteen.
Näin käy usein "laastarisuhteessa", ja jos olet itse vakavissasi, tulet pettymään.
Avioeron läpi käyminen vien ihmisestä riipuen 2-3 vuotta, sanotaan. Tekstistä ei käy selville kauanko hänen erosta on aikaa.
Mutta tsemppiä Sinulle ja keskustele miehen kanssa, ja tee omat ratkaisusi.
Olen juuri eronnut, enkä varmasti pystyisi suhteeseen, jossa voisin aloittaa "puhtaalta pöydältä". Vatvon eroani varmasti tosi pitkään. Jotkut sanovat että erosta selviäminen vie viisi vuotta. Helvetti siinä ajassahan voi vaikka jo kuolo tulla korjaamaan!
Laastarisuhteissa ei ole mitään vikaa. Ihminen tarvitsee toista. Jos haava on auki ja sattuu kovasti, laastari auttaa.
Suosittelen (ja itsekin etsin) sellaista laastaria, joka myös tarvitsee hoitoa haavoilleen. Silloin suhde on "molemminpuolinen" ja toivottavasti vastavuoroinen. Avoin keskustelu ja tilanteen tiedostaminen molemminpuolisesti on lähtökohta. Tietysti perkeleellistä, jos käy niin, että toisen haava paranee nopeammin kuin oma: sitten laastari irtoaa ja olet taas tuskasi kanssa yksin. Mutta ehkä ehidit kuitenkin saada tukea, ymmärrystä, läheisyyttä - sitä mitä moni kaipaa
Ei minustakaan voida sanoa montako kuukautta tai vuotta eron prosessointi kestää... niin yksilöllistä, ja riippuu myös millainen ero ja avioliitto oli takana. Valitettavasti usein se ero on tullut prosessoitua alitajunnassa jo sen liiton aikana...
Helposti myös suhde voidaan leimata tai nimetä esim. "laastariksi", ilman että karsinoinnin tehnyt tietää ko. ihmisistä tai heidän suhteestaan yhtään mitään.
Silti, jos vakavaa suhdetta ryhtyy rakentamaan tapaamansa "elämän miehen/naisen" kanssa... niin kannattaa pitää mielessä riskit, pohtia kiihkottomasti olenko todella rakastunut tuohon ihmiseen... vai tarvitsenko hänen läheisyyttään ja tukea pelkästään helpottmaan omaa pahaa oloani. Joskus pohdinnan tulos voi olla epämieluisa...
erosin ukostani noin kaksi vuotta sitten ja se ero tuli vaan, yks, kaks. Sen enempiä loruilematta, ihmettelen exääni, muutti yks , kaks asumaan naisen kanssa joka vastikään oli myös eronnut miehestään. Onkohan siinä kaksi laastaria yhdessä vai mitä. Aika näyttää. Minä asun yksin ja en tasan tarkkaan vielä ainakaan sitoudu yhtikäs mihinkään.
Sen voin sanoa, että exäni väitti ettei hän semmosta eroakipua tuntenut kuin minä tai elämän epäjärjestystä. Kaipa tuo oli hautonut eroa jo pitkään kunnes se oli valmis minulle läsäytettäväksi. En tiedä, turha tuota on miettiä, eteepäin elävän mieli.
Siis onko näin, että entinen miehesi ja tämä nainen tapasivat eronne jälkeen noin kaksi vuotta sitten? Voiko tuota suhdetta pitää laastarina enää? Minä näkisin laastarisuhteen väliaikaisempana lyhyehkönä suhteena. Tietysti kaksi vuotta voi tuntia lyhyeltä ajalta verrattuna 20 vuoteen, mutta kyllä kahdessa vuodessa jo opitaan elämään arkeakin.
yhteen kun minä häivyin kuvioista. Ensin nainen majaili samassa asunnossa kuin me exän kanssa oltiin asuneet. #Vieraili# Sitten ne muutti yhteen. Eli suhde on vissiin ollut jo olemassa, kuka tietää oliko laastari vaiko ei, sillä se nainen, sanon näin, oli eronnut samana keväänä kun me erosimme exän kanssa syksyllä. Outoa vain minusta oli se, että exä toitotti kokoajan ettei se nainen merkitse mitään jne. Ja hän ei ole niiden eron syyn. Ja varmasti oli! luulen ainakin niin. Minä se vaan keräsin rojuni ja lähdin mutta tuskat koin. Selventääkö yhtään? Minulla ei laastari suhdetta ole.
Itse 25-vuotisen yhdessäolon jälkeen yllättäin eron keskelle joutuneena, voin todeta oppineeni, että "rakkaussilmälasit" päässä estävät näkemästä asioita siten kun ne kenties "oikeasti" ovat. Tiedä sitten siitäkään "oikeasta totuudesta" - onko sitä. Millainen kunkin totuus on, ja onko toisen kokemus väärempi tai huonompi kuin toisen, joka pitää omaa totuuttaan tietysti oikeampana...
Sama kai pätee uusissakin suhteissa. Tosin nyt voi olla päässä "varuillaanolotuntosarvet", joiden myötä tulkitsee liikaa toista.
Summa summarum: Avoin keskustelu, riskinottokyky ja toisen (ja oman) epävarmuuden ja heikkouden ja väärässäolomahdollisuuden myöntäminen ovat avaimia paitsi laastarisuhteissa, myös kaikissa parisuhteissa.
Joku viisas joskus vertasi rakastumista "mielisairauteen" (ei negatiivisesa merkityksessä) ... joka menee ohi itsestään, jalostuen rakkaudeksi ja kumppanuudeksi.
Kai luonto on tuollaisen rakastumisen "hormoonipommin" meihin ihmisiin rakentanut (kun olemme hieman haastavampi nisäkäslaji kuin puput, kai) jotta suvunjatkaminen varmistetaan.
Eikähän tuossa tunteessa ole mitään hävettävää iästä riippumatta, ihana olohan tuo on ... MUTTA, vähän aikaa sitten eronnut aikuinen ja jo rakastunut (rakkauden kohde myös) toivottavasti malttavat edes hetkeksi ottaa ne lasit pois ... ja pohtia mistä oikeesti kyse, JA toimia päätelmän mukaisesti ... oletko sinä ja minä nyt ME, vai eikö olla? Tietenkin ympäristö ja eletty elämä huomioiden -- lapsetkin (tai etenkin he).
Koska, mielestäni aidosti rakastunut ihminen EI setvi illasta toiseen rakastettunsa kanssa edellistä päättynyttä suhdettaan ... uudestaan, ja uudestaan, ja uudestaan, ja uudestaan, ja uudestaan, ja uudestaan...
Jos tietoisesti hakee "laastarisuhdetta" tai mitä vain oman eroprosessinsa tueksi ja lievitykseksi kipuun, suhde on varmasti erilainen kuin "rakkaudesta yhteen menevien".
Kyse on varmasti enemmänkin ystävyydestä, tuen saamisesta ja antamisesta toiselle. Minä ainakin kaipaan vimmatusti aikuista keskusteluseuraa.
Toki eron jälkeisessä suhteessa (jos sellainen kohdalle tulee), pitää uskaltaa olla rehellinen toiselle ja itselleen. Luulen että haavat levällään oleva ihmispolo ei hirveästi arkaile ja salaile. Eri asia sitten, jaksaako toinen kiinnostua sellaisesta ihmisestä.
Sitten kun tämä "minulla on tarve saada apua" -vaihe on ohi, ja jos suhde on vielä olemassa, on Silmälasian ja tuntosarvien kanssa varmasti paljon tekemistä.
Mikä oli minun tarpeeni, mikä sinun? Ovatko ne täyttyneet vai ollaanko nyt täysin tarpeettomassa tilassa?
Mun mies oli juuri eronnut kun tutustuin häneen.
Hän oli aluksi kovin kaunopuheinen ja mukamas rakastunut ja minä taisin rakastua siitä takaisin. No kerkesimme jo naimisiinkin kun hän huomasi että ei olekkaan enää rakastunut tai siis sanoi että en rakasta sinua enää ja luulen että on parasta erota. Olet tainnut olla minulle laastari. Siihen Sitten loppui Suhteeme kaikkeen tähän kului reilut 2.5 vuotta ja minulle jäi pahasti särkynyt sydän.
Minä eronnut viisi vuotta sitten ja miesystäväni samoin.
Itse kävin eroseminaarit sun muut ja naisena prosessoin eroa kovasti ystävien ja kohtalotovereideni kanssa.
Kirjoitin ja surin.
Tavattuani nykyisen kumppanini olin mielestäni
eroni ohittanut. Ja se olikin tavallaan totta.
Niin paljon olin asiaa vatvonut.
Miesystäväni kohdalla asia ei ollut ihan niin.
Miesmäisesti hän oli käynyt eron kipuja lävitse
yksinään, pakenemalla tilannetta ulkomaille ym. Ilmaan oli jäänyt lukemattomia käsittelemättömiä asioita ja tunteita.
Kohdattuamme toisemme mies kertoi minulle erostaan ja tunteistaan.
Olin kuulemma esimmäinen ihminen jonka kanssa hän pystyi avoimesti käymään näitä asioita lävitse.
Myöntämään oman osuutensa eroon ym.
Miehellä oli viiden vuoden aikana riittänyt näitä
laastarisuhteita ja ymmärrystä tarjoavia naisia.
Kuitenkin on tosiasia että oikea ihminen luo
riittävän turvallisen ilmapiirin asioiden käsittelyyn.
Minä olen kokenut sen lahjana ja suurena luottamuksen osoituksena.
On hienoa että mies voi olla kanssani oma itsensä.
Meillä on molemmilla tietekin yhteistä nämä kipeät
erot ja e on varmasti yksi yhdistävä tekijä.
Olen nykyisen mieheni kautta oppinut vielä enemmän
ymmärtämään myös ex miestäni.
Antamaan anteeksi itselleni ja exälle.
Katkeruus on näin jäänyt pois ja eteenpäin meneminen on helpompaa.
Nykyinen mieheni on kauttani oppinut enemmän ymmärtämään naisen tunne-elämää ja me molemmat
olemme oppineet ymmärtämään kuinka tärkeää asioista puhuminen on.
Kaikkea ei välttämättä ole kiva kuulla mutta
auttaa kun ajattelee että jokainen tunne on kuitenkin todellinen eikä sitä pidä piilottaa.
Se ei katoa puhumattomuuteen.
Miehesi kokemus on tosi-asia ja on hyvä jos
hän jakaa sen kanssasi.
Kuitenkin on totta että teidän hetkenne tässä ja nyt on tätä päivää ja eilinen on eilistä.
Sinun tunteesi eivät ole yhtään sen vähempiarvoisia.
Rakkaus voittaa. Rakkaus syntyy luottamuksesta ja rehellisyydestä.
positiivisesta viestistänne! Olen minäkin eronnut pitkästä parisuhteesta, mutta emme olleet naimisissa eikä lapsia, joten itselleni se oli helpompaa.
Luulen, että meillä on samoin kuin teillä: itse kävin eroani läpi puhuen ystävieni kanssa, mieheni taas yksikseen ajattelemalla ja pohtimalla. Toki tuo lapsiasia tekee tilanteesta vaikeamman.
Olen myös ajattellut kuin sinä: olen luottamuksen arvoinen, kun minulle voi avautua. Sanon asioita suoraan, välillä exsäänsäkin puolustaen. Naisnäkökulmasta nimenomaan asioita huomioonottaen. Yleensä seuraavana päivänä mieheni on sanonutkin, että olin varmaan oikeassa kun sanoin niin ja niin.
En koe olevani laastarisuhteessa, mutta voinhan erehtyä.
Joka tapauksessa, kiitos vastauksestanne ja hyvää jatkoa!
Vaimo haki eroa,mikä oli mulle tosi paukku. Multa
meni kaksi vuotta käsitellä ja hyväksyä tosiasiat.
Nyt olen valmis rakentamaan uutta suhdetta.
Sinulle sanoisin,että jätä tuo mies jos ei osaa
hermoilematta analysoda menneitä ja hyväksyä tapahtuneita tosiasioita. Ette voi koskaan rakentaa suhdetta kunnolla.