Otin tuossa pari epäkohtaa esille yhteisen talouden hoitamisesta. Siinä sitten yritettiin miettiä ratkaisuja ym. Asia saattaisi edetäkin jotenkin mutta mitä ihmettä, nyt huomaan omaavani vastustamatonta halua tehdä kaikki asiat juuri päinvastoin kuin oli puhetta. Eli ensin esitän ongelman, tässä tapauksessa sen etten jaksa tehdä kaikkia kotitöitä yksin, ja nyt sitten tunnen tästä tasapainon horjuttamisesta hirveitä tunnontuskia ja korvaukseksi olen siivoamaisillani koko huushollin.
En kuitenkaan elä minkään tyrannin kanssa, kodissamme on mielipidevapaus ilman pahoinpitelyn uhkaa, ongelma on objektiivisestikin katsottuna todellinen ja asia oli hyvä ottaa puheeksi. Mutta onko minulla joku sisäinen poliisi joka kieltää pitämästä itsestäni minkäänlaista huolta, muista vain? Ei saisi sanoa mitään, kestää vain, vaikka välillä miettii kohta kaikkea kuoleman, sairasloman ja eron väliltä?
No, ennenkaikkea kuvittelisin että minun on nyt pidettävä ainakin pääni. Mitä hyötyä koko epidodista olisi jos nyt ryntäisin kaikin mahdollisin tavoin hyvittelemään miestäni anteeksipyytntönä siitä että avasin suuni? Luulen miehen logiikkaa tuntevani sen verran että koko ongelman esille tuominen unohdettaisiin samantien jonkinlaisena naisellisena oikkuna jonka jälkeen palvelut näemmä pelaa entistä paremmin, eli ei hätää...
Ja tosiaan, mies ei tätä pahoillaan oloa ja anteeksipyytelyä vaadi, vaan minä itse itseltäni. Pitäisikö mennä hoitoon? Onko edes kohtalontovereita?
En kuitenkaan elä minkään tyrannin kanssa, kodissamme on mielipidevapaus ilman pahoinpitelyn uhkaa, ongelma on objektiivisestikin katsottuna todellinen ja asia oli hyvä ottaa puheeksi. Mutta onko minulla joku sisäinen poliisi joka kieltää pitämästä itsestäni minkäänlaista huolta, muista vain? Ei saisi sanoa mitään, kestää vain, vaikka välillä miettii kohta kaikkea kuoleman, sairasloman ja eron väliltä?
No, ennenkaikkea kuvittelisin että minun on nyt pidettävä ainakin pääni. Mitä hyötyä koko epidodista olisi jos nyt ryntäisin kaikin mahdollisin tavoin hyvittelemään miestäni anteeksipyytntönä siitä että avasin suuni? Luulen miehen logiikkaa tuntevani sen verran että koko ongelman esille tuominen unohdettaisiin samantien jonkinlaisena naisellisena oikkuna jonka jälkeen palvelut näemmä pelaa entistä paremmin, eli ei hätää...
Ja tosiaan, mies ei tätä pahoillaan oloa ja anteeksipyytelyä vaadi, vaan minä itse itseltäni. Pitäisikö mennä hoitoon? Onko edes kohtalontovereita?
Vastaukset 2
Vanhimmat
Naisille kuulemma yleinen tila, äideillä melkein pakollinen. Et ole yksinäsi.
***
Taitaa eräissä meistä istua lujassa ajatus siitä, että meidän velvollisuutemme on pyörittää arkea ja pitää ne palvelut pelittämässä... Vaikka ei itse yksin enää kaikkea jaksaisikaan.
Samat "oireet" tunnistan itsessäni: Jos pyydän miestä tekemään jonkin kotityön, koska itselläni on jokin meno tmv., tunnen huonoa omatuntoa siitä etten pysty hoitamaan molempia asioita. Jos mies taas tekee jonkin asian ihan oma-alotteisesti, tunnen itseni laiskaksi ja hyödyttömäksi (jos mies kokee tarpeelliseksi vaikkapa imuroida, se olisi pitänyt tehdä jo ajat sitten! ;)
Tuntuu sietämättömän vaikealta istua katsomassa televisiota, jos mies tyhjentää astianpesukonetta tai siivoaa vessaa. Tuntuu, että olen laiska ja huono puoliso ja että pitäisi mennä hoitamaan oma osani töistä, vaikka olisin hoitanut yksin kaikki kotityöt viimeisen kuukauden ajan miehen löhötessä sohvalla tai surffatessa netissä. Miehellä ei vastaavasti tällainen "sosiaalinen omatunto" taida vaivata ollenkaan: Antaa toisen touhuta jos touhuaa; kun ei kerran pyydä apua, niin ei sitä varmasti tarvitsekaan.
Kyllä minä olen outo.