Olemme mieheni kanssa seurustelleet nyt 3 vuotta ja lähes koko ajan asuneet yhdessä. Mies on ihana, luotettava, rehellinen ja rakastaa minua todella paljon. On kuitenkin ollut alusta asti melko selvää, että olemme erilaisia ihmisiä (en ikinä pystyisi olemaan sellaisen ihmisen kanssa, kuin minä itse olen!). Minä olen sellainen spontaani luonne, joka haluaisi matkustella ja nähdä maailmaa, kokea kaikkea. Ja jotenkin olen aina haaveillut tästä kaikesta mieheni kanssa, mutta mieheni on tässäkin asiassa peilikuvani. Hän on rauhallinen, eikä välitä matkustelusta yms. vaan haluaa vain asua rauhassa jossakin ja perustaa perheen ja vain olla. Toki minäkin haluan perheen, mutta nyt vain ahdistaa =/ Kun haluaisin sitten perheenkin kanssa tehdä kaikkea, käydä kaikkialla, mutta en halua pakottaa miestäni kaikkeen väkisin. Tulevaisuus vaikuttaa niin tylsältä ja minua tylsistyttää jo nyt...Olen yrittänyt selittää myös sitä, että parisuhdetta piristää mukavasti se, että tehdään yhdessä asioita. Käydään vaikka Turussa, samapa se, kunhan jotain uutta tähän arkeen. Mieheni kanta on, että "kyllä se parisuhde menee ihan ittekseenkin, ei sitä tarvitse hoitaa".
Jotenkin kaipaan niin paljon muutakin kuin harmaata arkea, olisi mukavaa, että mies innostuisi edes jostakin uudesta...esim. asuntomme on jo aivan liian pieni meille ja keväällä olisi rahallisesti hyvä tilanne muuttaa. Kuitenkin, jos JO NYT katson joitakin asuntoja ihan vain vertailumielessä, niin mieheni hermostuu. Hänellä on sellainen periaate, että mitään ei saa suunnitella ennenkuin kaikki on 100% varmaa, eli on rahaa jne. Mutta minusta on vain ihanaa unelmoida ehkä utopistisistakin asioista, mutta mieheni tukahduttaa kaiken sen innon. Kukaan ei suunnittele kanssani mitään ja ole innoissaan.
Mitäs luulette, kateroidunko sitten joskus siitä, ettei minulla koskaan ollut sitä spontaania ja uteliasta miestä, joka haluaisi kanssani kaikkea kokea? Vai onko parasta vain ajatella, että teen sitten matkani ilman miestä ja perhettä joskus? Teenkö elämäni virheen, jos harkitsen mieheni jättämistä tämän takia..? Hän on hyvin kiltti ja huomaavainen mies, mutta välillä kyllä tappelemme todella rajusti. Muuten elämä on halailua ja pussailua.
Jotenkin kaipaan niin paljon muutakin kuin harmaata arkea, olisi mukavaa, että mies innostuisi edes jostakin uudesta...esim. asuntomme on jo aivan liian pieni meille ja keväällä olisi rahallisesti hyvä tilanne muuttaa. Kuitenkin, jos JO NYT katson joitakin asuntoja ihan vain vertailumielessä, niin mieheni hermostuu. Hänellä on sellainen periaate, että mitään ei saa suunnitella ennenkuin kaikki on 100% varmaa, eli on rahaa jne. Mutta minusta on vain ihanaa unelmoida ehkä utopistisistakin asioista, mutta mieheni tukahduttaa kaiken sen innon. Kukaan ei suunnittele kanssani mitään ja ole innoissaan.
Mitäs luulette, kateroidunko sitten joskus siitä, ettei minulla koskaan ollut sitä spontaania ja uteliasta miestä, joka haluaisi kanssani kaikkea kokea? Vai onko parasta vain ajatella, että teen sitten matkani ilman miestä ja perhettä joskus? Teenkö elämäni virheen, jos harkitsen mieheni jättämistä tämän takia..? Hän on hyvin kiltti ja huomaavainen mies, mutta välillä kyllä tappelemme todella rajusti. Muuten elämä on halailua ja pussailua.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Sekä ex että nykyinen ovat hyvin paljon kuvailemasi kaltaisia :) Nykyinen on kyllä innostuvampaa sorttia, mutta yleensä häntä kiinnostaa vain ne tietyt omat jutut. Kun ero ensimmäisen kanssa tuli, ajattelin siitä toivuttuani että ehkä nyt olisi aika löytää ns. sielunkumppani. Hmm, alkaa jo naurattaa moiset kuvitelmat :)
On meilläkin paljon läheisyyttä, hyvää seksiä...mies ei ole mikään tohvelisankari, kyllä hänessä on tahdonvoimaa. Mutta ei tahtoa ja kiinnostusta mihinkään samaan. Olin tuossa keväällä yksin maailmalla pari viikkoa, ja pian lähdössä vaihtoon. Mies hiukan myrtsinä, mutta ohhoh, lupasi tulla talvilomalla katsomaan minua! :)
Kyllä näitä asioita voi yksinkin toteuttaa...tiedän kuitenkin, miltä tuo spontaaniuden ja uteliaisuuden kaipuu tuntuu. Jos olen sen tyyppisiä miehiä löytänyt, niin lähes poikkeuksetta heillä on jo hyvä parisuhde. Tai he ovat kykenemättömiä sitoutumaan, sillä maailma kutsuu. Täytyy ajatella oman miehen hyviä puolia. Harva on niin Mies isolla m:llä. Kantaa vastuun ja on aina tukena ja turvana.
Sano sille miehelles, että kyllä tarttee töitä tehdä suhteessa. Ei mikään mene omalla painollaan eteenpäin. Jos menee, niin siinäkin on taustalla se, että kumpikin on tarpeen tullen valmis tekemään töitä suhteen eteen, eikä luovuta. Sama asenne suhteeseen pitää olla. Sen huomasin entisessä suhteessa, hänellä oli juuri tuo "kaikki on hyvin kun ei turhia murehdi --- on tää elämä sen verran paskaa et mitä sitä liikoja miettimään". Suoraan sanoen alkoi lopulta raivostuttamaan, kun herralla itsellään kaikki asiat päin peetä, eikä ole valmis tekemään minkään asian eteen mitään. Sitten ku vuosien jälkeen erottiin, ni ei edes silloin jaksanu yrittää että jatkettais vielä. "Kai se sitten on tässä". Niinhän se elämä menee, elämällä. Mutta jos ilopilleriluonne elää flegmaattisen ihmisen kanssa, niin se vie kaikki mehut. Ei ole enää ilopilleriä, mustakin alkoi tulla kyyninen ja "uhri", jota kohtalo vain kuljettaa eteenpäin.
Jaa, meni vähän ohi aiheen jo.. :) Painostaa ei kannata, ja toinen täytyy hyväksyä sellaisena kuin on. Jollei siihen pysty, niin kannattaa miettiä, uhraako kaikki omat tarpeensa toisen takia. Tässä suhteessa en tee sitä virhettä, että "alistun kohtalooni". Olen mennyt, ja lähden vaihtoon (jätin aiemmassa suhteessa tekemättä sen miehen takia). Mies on tajunnut kuinka tärkeitä asioita nämä ovat minulle, ja kunnioittaa sitä. Minä olen myös oppinut kunnioittamaan hänen asioitaan ja mielipiteitään, jotka poikeeavat omistani aikalailla.
Tiedän miltä sinusta tuntuu koska kuulostat saman tyyppiseltä henkilöltä kuin minä itse. Olen spontaani, rakastan matkustelua ja unelmoin myös- ja paljon. Joten olisi vaikea kuvitella että tämä luonteenpiirteeni tukahdutettaisiin...
Sehän tarkoittaisi sitä että vastapuoli ei hyväksy minua sellaisena kuin olen.
Itse en haluaisi olla suhteessa henkilön kanssa , joka ei uskalla ottaa riskejä tai saatika osaa unelmoida.
Minä ja avopuolisoni unelmoimme yhdessä tulevaisuudesta, perheen perustamisesta, matkustelemisesta ja yleensäkin kaikenlaisesta .Mielestäni se on myös hyvä tapa selvittää ovatko unelmanne ja päämääränne samanlaiset partnerisi kanssa.
Toivon että harkitset asiaa itsesi kannalta ja kuvittele millaista se elämä miehesi kanssa on esim 5 vuoden päästä...
minulla parisuhteessani. On kuin olisi joku kirjoittanut minun elämästäni, paitsi että me ollaan seurusteltu puolet enemmän. Itse olen aikeissa erota, mutta toisaalta tulevaisuus pelottaa teenkö virheen jos jätän kiltin ja turvallisen, mutta tylsähkön mieheni.
Mutta en olisi niin ehdoton, että täytyy samoista asioista unelmoida. Kyllä parisuhteeseen kuuluu kompromissit, ja usein ajan kanssa tapahtuu lähentymistä...syntyykin yhteisiä, uusia unelmia.
On kuitenkin olemassa ihmisiä, jotka eivät unelmoi yhtikäs mistään. Heistä se on turhaa, he seisovat jalat maassa ja elävät päivän kerrallaan. Siinä asenteessa on hyvät ja huonot puolensa. Itse olen "liian" unelmoija, ja on hyvä että realisti mieheni tasapainottaa minua. Hän ei kuitenkaan tukahduta tarpeitani, ei vähättele haaveitani.
Nämä ovat tällaisia juttuja, ei kukaan voi sanoa mikä on liikaa ja mikä ei. Ei sitä itsekään yleensä tiedä, kun parisuhteessa sitä kuitenkin miettii asioita niin monelta kantilta. Hyviä miehiä on vähän, joten jos sellainen on niin kannattaa pitää kiinni. Mieti, tuntuuko sinusta hyvältä hänen kanssaan. Jos tuntuu enemmän pahalta kuin hyvältä, niin silloin kannattaa ehkä miettiä muutakin kuin jatkamista päivästä toiseen.
Yhdessä ollaan oltu kohta kolme vuotta ja samoja asioita kelaan välillä kuin sinäkin. Mieheni on mukava, hauska ja puhuu ja pussaakin, mutta jotenkin on alkanut pikku hiljaa tympiä tämä "ollaan kotona, mitä tässä muuta tarviikaan"-elämä. Minun tehtäväni on melkein ajantappaminen. Nyt olenkin alkanut käymään jumpassa yms., jotta ei ihan elämä homehtuisi paikoilleen.
Itse olen luonteeltani reipas, aktiivinen ja impulsiivinen, mieheni oikeastaan täysin päinvastoin. Haluaisin elää tämän elämäni täysillä, kaikkea mukavaa näkien ja kokien. Miehelleni riittää kärjistettynä työ, tietsikka, telkku ja parit kaverit. Olen joskus kysynyt, haaveleeko hän mistään. Eipä oikeastaan, oli vastaus. Itselläni on sata unelmaa ja haavetta - ja jopa realistisia.
Kyllä joo pitää joustaa ja meille on tullut joitain yhteisiäkin unelmia, mutta toisaalta mielestäni minä "häviän" tässä enemmän kuin mieheni. Joskus tuntuu siltä, että minäkin pikku hiljaa muutun tuollaiseksi ihmiseksi kuin hän on.
Vaikeita juttuja. Todella vaikeita. Tsemppiä kaikille asian kanssa painiville.
kiitos asiallisista ja hyvistä vastauksista :) Se on vähän niin, että tuo minun mies on sellaista tyyppiä, että ajattelee kaiken aina järjellä. Itse kun tuppaan välillä puhumaan niin utopistisiakin juttuja, mutta ei se minua häiritse :) Eilen varmistui, että lähden muutaman kaverin kanssa reilaamaan ensi kesänä. Tuli parempi mieli! Ja niinkuin tuossa joku sanoikin, niin ehkä nämä spontaaniset ja innokkaasti maailmalla matkaavat miehet eivät välttämättä osaa sitten rauhoittua paikoilleen. En mä nimittäin sellaistakaan miestä haluaisi, että sais kokoajan soitella perään että missä se nyt menee ja minne on matka ensi viikolla ;)
Piristitte mieltä!
Jännää. Minulla oli täysin samankaltainen tilanne ex-vaimontekeleeni kanssa, ja suhteessa minä olin juuri tuo "aloilleen asettumista" tahtova puoli. Minulle olisi kyllä kelvannut auto, asuntolaina ja lapset, frendien kanssa lähibaarissa, ja rahaa sen verran että toimeen tullaan, mutta naisella oli vielä näkemättä puoli maailmaa.
Samasta syystä loppui tänä syksynä myös hyvän ystäväni suhde: nainen halusi matkustaa ja "kokea" - mies halusi rauhoittua, lopettaa juoksemisen ja ajatella perheen perustamista. Yleistä tämä.
Järjellä ajateltuna parempi, kohdallamme että ero tuli nyt, kuin kymmenen vuoden kuluttua, tilanteessa, jossa toinen olis jättänyt kaiken: lapset ja kaiken, ja muuttanut hetken mielijohteesta jonnekin braziliaan, kun "elämä jäi silloin elämättä." Suosittelen tämän miettimistä.