Isäpuoleni sai saksasta postia. Siellä asuu hänen tyttärensä miehensä ja kolmen lapsensa kanssa. Vanhin lapsista pääsi ripiltä kesällä.
Posti toi ihanan lehden, joka oli kuin pienoiselämänkerta tästä vanhimmasta lapsesta.
Valokuvia syntymästä rippijuhliin saakka, ihania tekstejä ja juttuja..
Se on selvästi hänen isänsä tekemä, sillä siitä oikein huokui isällinen ylpeys ja rakkaus.
Ensimmäinen ajatukseni oli että "voi miten hienoa!"
Sen jälkeen tunsin ensimmäistä kertaa puhdasta kateutta. Minun vanhempani eivät koskaan tekisi minusta tai veljestäni mitään vastaavaa.
Kyllä meistä aina on huolehdittu, mutten voisi kuvitellakaan että kumpikaan vanhemmistani alkaisi tuolla tavalla ylistämään lapsiaan.
Lapsuusvuosina kyllä meistä otettiin paljon kuvia ja isäni kuulemma kuvasi jatkuvasti kaitafilmeille meitä.
Siellä on kaikki joulut ja kuulemma omat ensiaskeleenikin.
Mutta kun ero tuli, niin kaikki tämä jäi.
Eipä ketään enää kiinnostanut näpsiä kuvia meistä kakaroista. Emme olleetkaan enää niin ihmeellisiä.
Kaitafilmit ovat unohtuneet jonnekin setäni ullakolle happanemaan.
Aina joskus joku ottaa puheeksi että ne pitäisi monistaa uudestaan tai ne ovat kohta entisiä.
Sitten se taas unohtuu..
Ilmeisesti se olisi liian kivulias projekti alkaa niitä käydä läpi kun setänikin on eronnut, kuten kaikki meidän koko suvussa aina isovanhemmista lähtien.
Olen varma että ilman eroja niitä kaitafilmejä vaalittaisiin kuin aarretta ja olisi jokaiselle monistettu omat kappaleet hinnasta välittämättä!
Jotenkin tajusin vasta tänään, että kyllä se avioero vaikuttaa lapsiinkin todella paljon, kun ei heitäkään eron jälkeen jakseta enää palvoa ja tehdä heistä valokuvakansioita sun muita.
Lapset eivät tunne oloaan enää niin rakastetuiksi, kun he eivät olekaan enää "ihme" vaan vain lapsia, rasitteita.
Muistot sattuvat liikaa vanhempiin, joten he eivät itse huomaakaan unohtavansa ainakin jossakin mielessä lapsetkin.
Olin minäkin pienenä ihan isän tyttö, mutta enää emme ole juuri tekemisissäkään koska eron jälkeen en vaan ollutkaan enää yhtä kiinnostava..
Lasta palvotaan niin kauan kun hän on yhteisen rakkauden symboli.
Kuka nyt rikkoutuneen liiton hedelmiä jaksaisi ylistää ja värkkäillä iltakaudet leikekirjoja heistä?
Posti toi ihanan lehden, joka oli kuin pienoiselämänkerta tästä vanhimmasta lapsesta.
Valokuvia syntymästä rippijuhliin saakka, ihania tekstejä ja juttuja..
Se on selvästi hänen isänsä tekemä, sillä siitä oikein huokui isällinen ylpeys ja rakkaus.
Ensimmäinen ajatukseni oli että "voi miten hienoa!"
Sen jälkeen tunsin ensimmäistä kertaa puhdasta kateutta. Minun vanhempani eivät koskaan tekisi minusta tai veljestäni mitään vastaavaa.
Kyllä meistä aina on huolehdittu, mutten voisi kuvitellakaan että kumpikaan vanhemmistani alkaisi tuolla tavalla ylistämään lapsiaan.
Lapsuusvuosina kyllä meistä otettiin paljon kuvia ja isäni kuulemma kuvasi jatkuvasti kaitafilmeille meitä.
Siellä on kaikki joulut ja kuulemma omat ensiaskeleenikin.
Mutta kun ero tuli, niin kaikki tämä jäi.
Eipä ketään enää kiinnostanut näpsiä kuvia meistä kakaroista. Emme olleetkaan enää niin ihmeellisiä.
Kaitafilmit ovat unohtuneet jonnekin setäni ullakolle happanemaan.
Aina joskus joku ottaa puheeksi että ne pitäisi monistaa uudestaan tai ne ovat kohta entisiä.
Sitten se taas unohtuu..
Ilmeisesti se olisi liian kivulias projekti alkaa niitä käydä läpi kun setänikin on eronnut, kuten kaikki meidän koko suvussa aina isovanhemmista lähtien.
Olen varma että ilman eroja niitä kaitafilmejä vaalittaisiin kuin aarretta ja olisi jokaiselle monistettu omat kappaleet hinnasta välittämättä!
Jotenkin tajusin vasta tänään, että kyllä se avioero vaikuttaa lapsiinkin todella paljon, kun ei heitäkään eron jälkeen jakseta enää palvoa ja tehdä heistä valokuvakansioita sun muita.
Lapset eivät tunne oloaan enää niin rakastetuiksi, kun he eivät olekaan enää "ihme" vaan vain lapsia, rasitteita.
Muistot sattuvat liikaa vanhempiin, joten he eivät itse huomaakaan unohtavansa ainakin jossakin mielessä lapsetkin.
Olin minäkin pienenä ihan isän tyttö, mutta enää emme ole juuri tekemisissäkään koska eron jälkeen en vaan ollutkaan enää yhtä kiinnostava..
Lasta palvotaan niin kauan kun hän on yhteisen rakkauden symboli.
Kuka nyt rikkoutuneen liiton hedelmiä jaksaisi ylistää ja värkkäillä iltakaudet leikekirjoja heistä?
Vastaukset 23
Vanhimmat
totta mitä kerroit ja tunnet...Erottua yhteisen elämän valokuvat ja kansiot kätketään jonnekin salaiseen kätköön...Eron jälkeen lapset tapaavat isovanhempiaankin satunnaisesti ja taitaa olla yleistä, että suhteet katkeavat kokonaan isovanhempiin. Niin tärkeitä kuin olisivat. Eron jälkeen lapsen pitää kumartaa kummankin vanhemman suuntaan ja varoa ettei pyllistä samalla toiselle. Lapsen pitää opetella varomaan puheitaan ja tekemisiään, ettei vaan vie mitään tietoa mitä kodista toiseen. Onko se tervettä lapsuutta?
Oikeastaan vasta tänään ymmärrän, miksi olen ollut koko aikuisikäni vakavasti masentunut, vaikkei minulle varsinaisesti ole mitään pahaa tapahtunut. Kyllä minusta on huolta pidetty, aina on ruokaa ollut riittävästi ja olen saanut elää ja olla niin kuin haluan.
Olin vain 6v kun vanhempani erosivat joten muistan vain vähän siitä ajasta minkä he olivat yhdessä.
Mutta silti muistan että aina me jotain kivaa puuhasteltiin koko perheen voimin.
Ja kaikki tallennettiin kuviksi, hienoja albumeita meistäkin tehtiin silloin pikkunaskaleina, mutta siihen eron hetkeen loppui albumeitten väsääminen.
Sen jälkeen ne pakolliset juhlatilaisuuskuvat ovat vaan jääneet leviäksi paffilootaan vaatekomeron perukoille:(
Ja siitä jätkästä tehtiin oikein elämänkerta-albumi rippi-ikäiseksi asti, voi että olen kateellinen=(
Olen usein ihmetellyt sitäkin, miksi emme ole suvun kesken yhteyksissä juuri lainkaan.
Esim serkkujani en tuntisikaan jos kävelisivät kadulla vastaan. Missään tekemisissä ei olla.
Oltiin kyllä paljonkin ennen vanhempiemme avioeroja.
Muistan elävästi joulut jotka vietettiin koko suvun voimin ja me kersat kaikki leikittiin lahjaleluilla.
Uskomatonta miten ihminen voi muistaa asioita, olinhan vasta 6v kun vanhempani erosivat, mutten ikinä unohda niitä ihania yhdessäolon hetkiä perheen ja koko suvun kanssa.
Mutta siihen ne kaikki loppui.
Kyllä eroamisesta on tehty lasten kannalta ajateltuna aivan liian simppeli juttu.
Ironisinta koko jutussa on, ettei mainitsemani poika edes itse tajua miten onnekas hän on, kun vanhempansa viitsivät väsätä oikein hienon leikekirjan hänen tähänastisesta elämästään.
Hänelle moinen palvonta on tietysti itsestäänselvyys.
Älä itketä enempää! Kodin arvon tajuaa, kun sen menettää! On katkeraa kulkea entisen kotimme ohi, ja katsoa kuinka onnellisena huoneeni uusi asukas sitä koristelee! Mä vihaan kaikkea avioeroon liittyvää!!!
... Ja hyvä kun kirjoitit siitä, toivotaan että antaa jattelisen aihetta erovanhemmille miten valinnat ja tekemiset eron jälkeen voivat vaikuttaa.
Meillä asia ei ole mennyt noin... esikoisestani on kuvia nykyään kaksissa perhealbumeissa. Jo heti eron tapahduttua sovimme, että pojalle tehdään myös hänen omaa albumia, missä perhetapahtumista kuvia joissa hän osallisena niin isän kuin äidinkin puolelta. Varmasti kahden kodin läheinen etäisyys ja vuoroviikottelu edesauttanut tätä.
Enkä usko että olemme ainoita erovanhempia jotka näin tekevät ... ja tuskin sinäkään olet ainoa erolapsi kuka kokemut asian toisin, valitettavasti.
Tosi hienoa että osaatte juhlistaa vanhemmuuttanne vielä eronne jälkeenkin.
Eikä varmaan kaikilla ole käynyt näin huonosti kuin itselläni, mutta takuulla tosi monella ja kyllä se suoraan sanottuna ottaa todella päähän nyt tässä vaiheessa, vaikka olenkin jo lähemmäs kolmekymppinen.
Meillä jotenkin koko suku tuntuu kirotulta kun ei kukaan serkuistanikaan tee lapsia eikä mene naimisiin koska kaikilla on vanhemmatkin eronneet ja suvun jäsenet tapaavat vain hautajaisissa. Melkein voisi siellä sanoa että tavataan taas seuraavissa hautajaisissa..
Nyt vasta jotenkin tajuan sen ettei avioliitossa ole alunperin ollut kyse pelkästään yhden parin rakkaudesta, vaan se yhdistää vanhemmat lapsiinsa lapset serkkuihinsa ja niin edelleen.
Kun suvun jotkut jäsenet eroavat niin sen jälkeen kaikilla tulee vähän vaikea olo että ollaanko nyt vielä yhteyksissä ja kummalle sitä soittaisi ja kehtaako niitä enää pyytää kylään yhtäaikaa tai erikseenkään jne.
Kaikki alkaa mennä niin hankalaksi että annetaan vaan olla.
Vaihtui nimimerkki näköjään, sama henkilö siis kyseessä edelleen joka keskustelun aloitti.
... on valitettavasti yleistä monissa suvuissa, riippumatta ollaanko suvussa erottu tavallista enemmän tai ei.
Avioero vaikuttaa varmasti yhteydenpitoon exän sukulaisiin, joihin tosin olen onneksi pystynyt pitämään jonkinasteisen tuttavuuden. Kuin myös exäni siskooni... minusta ja vaimostani hyvä asia. Mutta silti, valehtelisin jos väittäisin ettei tiettyä "vaivaantuneisuutta" ole kun me kaikki olemme samoilla kuusikymppisillä ... mutta nekin sujuneet kunnialla ... joidenkin sukulaisten ihmettelystä huolimatta.
Mielestäni tuo ei liity mitenkään siihen, kuinka erolapset sitten pitävät yhteyttä serkkuihinsa... eiköhän se ole teistä lapsista ja serkuksista kiinni ... ei kannata sitä saamattomuutta vierittää avioeron syyksi :->
Useinhan se eriintyminen suvusta alkaa siinä vaiheessa, kun erolapsi on pieni eikä vanhemmat pidä huolta siitä, etteivät lasten sukulaisuussuhteet katkea. Sitten myöhemmin, aikuisempana, sitä alkaa kaipaamaan ja kiinnostumaan sukulaisistaan. Mutta miten ottaa yhteyttä sukulaisiin, joihin ei ole ollut vaikka 20 vuoteen yhteydessä. Toki itse voi ja kannattaa solmia sukulaisuussuhteet kasaan itse vanhemmaksi tultuaan, mutta kyllä se vähän korpeaa kun sen joutuu tekemään itse eikä sukulaisuussuhteita ole muodostunut luontevasti niinkuin ydinperheissä (ja harmittaa se että tällaisetkin asiat joutuu itse hoitamaan. Useinhan erolapset joutuvat pitämään tälläisissä asioissa itse huolta omista asioistaan, koska vanhempien liiton rikkoutuminen on tuonut mukanaan lisävärinä suvujen välisen rikkoutumisen, ja kenties ihan silkkoja viha-asetelmiakin joidenkin ex-sukulaisten välille.) Ja lapset saavat maksaa siitä, ettei osa suvusta ole enää samalla tapaa yhteydessä heihin.
Sitten vielä se näkökulmakin, että itse aviovaimona tai aviomiehenä pitäisi sitten osata rakentaa ne tavalliset sukulaisuussuhteet itselleen ja lapsille, vaikka niitä ei ole itsellä ollut. Kasvun paikka.
.. serkku on äidin tai isän sisaren lapsia...
MITEN avioero vaikuttaa siihen miten esim. äitisi piti yhteyttä veljeensä ja tämän lapsiin (sinun serkkuihin) ... en ymmärrä.
Silleen yhteydenpito onnistuu, että kumpikin vanhempi esittelee ja vie sukulaisilleen kylään tai kutsuu sukulaisia kylään.
Sukulaisia tavataan lisäksi juhlissa. Juhlia voidaan viettää aina kahdet tai sitten vaan yhdet, joihin tulee kummankin sukua. Jos kummankin sukua on paikalla niin juhlat tapaa mennä vähän kulmien kurtisteluksi eikä suvun eri puoliskot pakosta ole jouhevasti yhteydessä toisiinsa.
Ja etävanhemmalla ei olisi käytännössä muuta tekemistä niinä tapaamispäivinään kuin viedä lastaan sukulaisten luokse, jos vaikka pienen lapsen kohdalla ajattelee asiaa.
Avioeroperheissä eletään tavallista arkea, aika menee arkena pitkälle oman perheen parissa. Juhliss aja muissa tilaisuuksissa voi paremmin nähdä sukulaisia. Avioeroperheissä menee yllättävän paljon aikaa siihenkin mihin ydinperheissä ei mene aikaa eli arjen sumplimiseen. "Kumpi vanhempi tekee sitä ja tätä, Viekö isä vai äiti teidät jalkkisharkkoihin, Jäikö sun sisäpelikengät isän luokse vai mummolaan jne. Kumpi meinaa maksaa uuden polkupyörän jne". Muistan omilta ajoiltani sen, kuinka paljon voimia vei ihan noi arkiasioiden läpivetämiset multa lapselta. Joku enonsynttäripäivät oli silleen lähinnä stressinpaikka (mennäänkö äidin vai isän kanssa, missä se punainen mekko on eli muistinko ottaa sen toisen vanhemman luota mukaan). Sitten kun synttäreille on päästy niin kaikki kyselee että no eipä suakaan oo näkyny pitkään aikaan (jaa missä välissä, tais ne normaalit perhevierailut loppua eron myötä). Saati jos on vielä sen etävanhemman sukulaisista kyse, niin niitä ehkä näkee vielä harvemmin, koska välit saattaa etävanhempaan jo itsessään olla hailakammat. Ja sit nää ihanat "Ei kyllä olla kauaa" jos äiti on menossa lasten kaa isänpuoleisen suvun johki tilaisuuteen, tai päinvastoin. Ja sillä sitten isänpuoleinen suku kattoo vähän karsaasti, että "jaa sen ex-vaimokin tuli lasten kanssa tänne". Ja jos pyörit äitin kanssa juhlissa niin jengi tulee vaivautuneena heittämään juttua (jos tulee). Ja jos hengailet isän kanssa juhlissa niin sekin voi tuntua oudolta, koska periaatteessahan sä oot äitin kanssa sielä juhlissa etkä isän, isä vaan on paikalla siellä myös. Ja lasta saattaa kaihertaa se sen aistima kireys joka johtuu siitä, että kumpikin vanhemmista on vasten toistensa tahtoa paikalla. Valitse siinä sitten oma puolesi. Nää käytännön tilanteet saattaa vaikuttaa paljon siihen, että millä mielellä juhlissa ollaan tekemisissä sukulaisten kanssa. Joskus etävanhemman sukulaiset saattaa oikeesti tuntua niin vierailta, että ei oikein tiedä lapsena ees että kuinka niihin suhtautuis kun yhtäkkiä niitten kanssa ollaankin tekemisissä. Äh, kuulostaa varmaan aika lapselliselta ja naurettavaltakin, mutta näin meillä oli ja tälläsiä ajatuksia mulla ja sisaruksillani oli vielä kun kotona asutiin.
Samaten avioero saattaa muuttaa sukulaisten suhtautumista ex-perheeseen tai perheen lapsiin. Esim. avioeron syy voi painaa vaakakupissa. Esim. kylmästi vaimonsa jättänyttä aviomiestä ei katsota vähään aikaan hyvällä hänen omassakaan suvussa jne.
Riippuu varmaan paljon suvusta ja siitä, miten paljon on totuttu olemaan yhteydessä suvun kesken.
Jos on 6v kun vanhemmat eroaa, kuten omassa tapauksessani ja serkkuni asuivat satojen kilsojen päässä niin en oikein tajua miten minä lapsena olisin voinut olla vastuussa yhteydenpidosta serkkuihini?
Ja kun se asia ei ole lapsena tärkeä, silloin vaan ihmettelee hiljaa mielessään että miksei mennä enää kyläilemään sukulaisissa?
Mutta jotenkin sen vaan jo lapsikin tietää ettei siitä kannata kysyä vanhemmilta vaan olla hiljaa vaan ja tyytyväinen että edes omat vanhemmat on vielä tallella.
On se aika iso kynnys alkaa vasta aikuisena solmia suhteita, etenkin kun kaikki serkkuni ovat hiljaisen puoleisia luonteeltaan kuten minäkin.
Ja kuten mainitsin niin meidän suvussa on KAIKKI eronneet isovanhemmista lähtien joten se aiheuttaa varmasti haasteita ja ongelmia niin vanhemmille kuin lapsille.
Aika paljon kuitenkin kuulee tuota kommenttia että kaikki on lapsesta itsestä kiinni.
Kumma että pitäisi osata isona koota suku yhteen yhtäkkiä ihan kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan.
noh... varmasti kuvio voi tuollainenkin olla... eroja ja sukuja on niin kovin erilaisia.
Nin tai näin, mikään ei estä aikuistuvia lapsia olemasta sukulaisiinsa yhteydessä... riippumatta ovatkä isän vai äidin sukua. Vaikeata voi olla joskus, mutta elämä on ... vaikkei monimutkaista olisikaan.
Ja voin vakuuttaa, että aivan eroamattomissakin perheissä sukulaiset aivan sujuvasti osaavat kyräillä ja "syrjiä" --- jos sille tielle tahtovat lähteä.
On varmasti jokainen suku erilainen.
Itse en osaa sanoa minkälainen omani on.
En tunne kuin äitini ja veljeni ja ainoan elossa olevan isovanhempani.
Ja sen verran tiedän ettei kukaan serkuistani ole mennyt naimisiin eikä saanut lapsia, kai jokainen ajattelee että olkoon joku muu se eka joka joutuu kutsumaan suvun taas koolle;)
"Ja voin vakuuttaa, että aivan eroamattomissakin perheissä sukulaiset aivan sujuvasti osaavat kyräillä ja "syrjiä" --- jos sille tielle tahtovat lähteä."
Joo näin on.
Se, tukevatko (järjestävätkö) vanhemmat lapsensa yhteydenpitoa heidän omien sisarusten jälkeläisiin (serkkuihin) on yksi asia ... MITEN se liittyy avioeroon.
En vieläkään ymmärrä yhteyttä näiden kahden asian välillä.
Tapauksesasi, jos vanhemmat eivät olisi eronneet... miten tapaamiset kuusi vuotiana olisivat peremmin sujuneet serkkuihisi?
JOS tarkoitat, että sovitut tapaamiset etävanhempaasi olivat liian lyhyitä (oli syy siihen mikä tahansa), ettei aikaa ollut kyläillä isäsi (arvaan) sukulaisiin ... niin sen ymmärrän syyksi toisesta sukuhaarasta erkaantumiseen. Ja juuri tuon välttämiseksi pitäisi järjestää hyvin laajat tapaamiset lapselle etään.
Yritän yhä miettiä mitä mahdat tarkoittaa..
Mutta meillä se nyt tosiaan meni niin että minä jäin äidin luokse asumaan, veljeni meni isäni luokse (mutta tuli myöhemmin takaisin äidin luo) ja minä vietin viikonloput isän luona.
Mutten isän kanssa koska hän ei ollut koskaan kotona.
Joten emme todellakaan vierailleet sukulaisten luona saati tehneet mitään muutakaan yhdessä. Isä ei eron jälkeen enää ollut kiinnostunut meistä, varsinkaan minusta, veljestäni hiukan enemmän.
En nyt tiedä oliko tämä vastaus kysymykseesi, vai mitä haet takaa?
tälläista:
Esim. Pirkko ja Hannu eroavat avioliitosta. Pirkko tutustuttaa lapsensa Pirkon siskojen ja veljien lapsiin....Kun taas Hannu tutustuttaa lapsen Hannun siskojen ja veljien lapsiin.
... tuossa yllä Tyttis27 hyvin väänsi rautalangasta mitä olin tarkoittanut, liian monisanaoisesti kai... kun meni sulta ohi.
Jos isäsi ei avioeron jälkeen tahtonut pitää yhteyttä omiin sukulaisiinsa, tai lähteä teidän kanssanne hänen sukulaistensa juhliin ... niin ihmettelen. Eikä minusta sellaisesta käytöksestä voi syyttää avioeroa, vaan miestä itseään.
SEN ymmärrän ettei hän olisi lähtenyt äitinne puolen kinkereihin eron jälkeen.
Mutta eroja ja ihmisiä on moneen junaan, on myös perheitä jotka eivät ole eronneet eikä toisen puolen sukulaisiin pidetä mitään yhteyttä.
Avieoroa ei pidä syyttää kaikista ihmisen psyyken vaikeuksista (esim. yhteydenpidottomuuteen omaan sukuunsa)
Niih, semmosta.
Olen myöskin EX-"isin tyttö", joten tiedät, mitä tarkoitat.
Mutta ota myös huomioon, että germaanikulttuurit ovat erittäin "familiaristisia" jo kulttuuriltaan, eli siis perhekeskeisiä.
Mutta kyseiset vanhemmat eivät ole saksalaisia alunperin. Työn perässä muuttivat saksaan.
Toki siellä silti on perhekeskeinen ilmapiiri jonka oikein tuntee luissa ja ytimissä aina kun siellä käy. Sellainen tuntuu kovasti vieraalta kun vertaa suomeen..
Kai suomestakin sellaisia perheitä voi löytyä, mutta useimmiten perhesuhteet on suomessa aika etäisen oloisia verrattain, esim isovanhemmat unohdetaan tutkimustenkin mukaan järkyttävän usein!
Monissa maissa ei ymmärretä ollenkaan että miten suomessa asuu niin paljon ihmiset yksin, vaikka heillä sukulaisiakin olisi.
Pohjoismaalaisia taas on aina pidetty leväperäisinä.
"vaikuttaa lapsiinkin todella paljon..."
Siksi joidenkin perheiden lapset tai osa heistä ei uskalla mennä avioon. Tenavia kyllä tehdään. Tämäkö on nykymuoti?
Eikähän tuo ole enemmän kiinni siitä onko jompikumpi vanhempi askartelija vai ei.
minä olen, tein leikekirjoja jopa lapsista joita hoidin perhepäivähoitajana.
Omista muksuista kerään kokoajan prosyyriä tuleviin kirjoihin videoihin, tauluihin ja kuvakollaaseihin, muksujen piirrokset taltioin tarkkaan, koulukirjat jne.
Enkä usko että yhtäkkiä erotessa muuttaisin tuota käytäntöä.. liki ensimmäinen mitä muutossa pakkasin, olivat ne lasten piirrustukset, kirjat ja muut joille isä ei ehkä anna arvoa siinä määrin kuin itse annan...
minun lapseni ovat aina olleet lähellä niin henkisesti kuin fyysisestikin, jotkut meistä panostavat lapsiin jotkut itseensä..
Erotessa panostan enemmän lapsiin kuin näinä 10 vuotena muuten.. tosin tämän kymmenenvuottakin olin kotiäiti, tein töitä joita saatoin hoitaa kotona jotta pystyin hoitamaan omat muksuni ja olemaan tukena koulutien alun..
Minä valitsin perheen ja lapset, ja eroan?
Silti minä löysin unelmatyön (kotoakäsin tehtävän) löysin itseni ja elämän.
Ei ero ole aina pahaksi.
Ero on osa elämää, jos riitoja on liikaa, on ainut mahdollisuus rauhoittaa tilanne erolla.