Haluasin neuvoja tässä omassa tilanteessani.
Kerron lyhyesti tilanteeni:
Olen 26-vuotias nainen. Seurustelin samanikäisen miehen kanssa keväästä 2005 asti. Suhteemme eteni nopeasti, mutta annoin mennä, koska tuntui siltä, että kumpikin oli löytäny sen oikean. Itse olen saanut ennenkin pettyä miesten suhteen, joten olin melko varovainen koko ajan.
Vuosipäivämme kunniaksi menimme kuitenkin kihloihin, jonka jälkeen olin täysin luottavaisin mielin. Kihloihin meno oli miehen idea kuten myös omakotitalon rakentamisen aloittaminen!!! Taloa alettiin rakentaa sen takia, koska hänen isällään oli valmiina tontti, muuten siihen tuskin oltaisiin vielä ryhdytty.
Meillä ei ollut mitään suurempia riitoja ja muutenkin tuntui siltä, että olimme onnellisia. Mies hehkutti rakkauttaan ja onneaan niin minulle kuin kaikille ystävilleenkin. Tämän vuoksi se, että hän yhtäkkiä jätti minut 2,5 kuukautta kihloihin menon jälkeen, oli täysi shokki. Mitään nähtäviä merkkejä ei ollut ilmassa!! Se tuli kuin salama kirkaalta taivaalta. Mitään kunnollista selitystä en ole saanut. Hän haluaa olla yksin eikä kuulemma tunne enää siten kuin ennen. En käsitä, miten noin äkkiä voi tunteet muuttua. Hyvä kun vielä edes ehdittiin siihen normaaliin arkeen! Kuulemma hänellä ei ole toista naistakaan, sitä olen kysynyt sata kertaa. Jossain vaiheessa hän keksi, että hänellä on, mutta soitti sitten takaisin ja sanoi keksineensä sen, helpottaakseen minun oloani. Ihan käsittämätön idea!!
Joka päivä kuitenkin mietin, että mikä oikein meni vikaan, jos sitä toista naistakaan nyt sitten ei ole. Erosta on nyt kaksi kuukautta eikä oloni ole yhtään parempi.
Toivon saavani joltakin jonkinnäköistä uutta näkökulmaa eron syistä. Pääni puhki olen asioita miettinyt, mutta mitään järkevää en enää keksi. Jos olisin itse tehnyt jotain niin ymmärtäisin. Mutta kun en ole.
Kerron lyhyesti tilanteeni:
Olen 26-vuotias nainen. Seurustelin samanikäisen miehen kanssa keväästä 2005 asti. Suhteemme eteni nopeasti, mutta annoin mennä, koska tuntui siltä, että kumpikin oli löytäny sen oikean. Itse olen saanut ennenkin pettyä miesten suhteen, joten olin melko varovainen koko ajan.
Vuosipäivämme kunniaksi menimme kuitenkin kihloihin, jonka jälkeen olin täysin luottavaisin mielin. Kihloihin meno oli miehen idea kuten myös omakotitalon rakentamisen aloittaminen!!! Taloa alettiin rakentaa sen takia, koska hänen isällään oli valmiina tontti, muuten siihen tuskin oltaisiin vielä ryhdytty.
Meillä ei ollut mitään suurempia riitoja ja muutenkin tuntui siltä, että olimme onnellisia. Mies hehkutti rakkauttaan ja onneaan niin minulle kuin kaikille ystävilleenkin. Tämän vuoksi se, että hän yhtäkkiä jätti minut 2,5 kuukautta kihloihin menon jälkeen, oli täysi shokki. Mitään nähtäviä merkkejä ei ollut ilmassa!! Se tuli kuin salama kirkaalta taivaalta. Mitään kunnollista selitystä en ole saanut. Hän haluaa olla yksin eikä kuulemma tunne enää siten kuin ennen. En käsitä, miten noin äkkiä voi tunteet muuttua. Hyvä kun vielä edes ehdittiin siihen normaaliin arkeen! Kuulemma hänellä ei ole toista naistakaan, sitä olen kysynyt sata kertaa. Jossain vaiheessa hän keksi, että hänellä on, mutta soitti sitten takaisin ja sanoi keksineensä sen, helpottaakseen minun oloani. Ihan käsittämätön idea!!
Joka päivä kuitenkin mietin, että mikä oikein meni vikaan, jos sitä toista naistakaan nyt sitten ei ole. Erosta on nyt kaksi kuukautta eikä oloni ole yhtään parempi.
Toivon saavani joltakin jonkinnäköistä uutta näkökulmaa eron syistä. Pääni puhki olen asioita miettinyt, mutta mitään järkevää en enää keksi. Jos olisin itse tehnyt jotain niin ymmärtäisin. Mutta kun en ole.
Vastaukset 10
Vanhimmat
...mutta voin yrittää antaa jotakin näkökulmaa oman kokemukseni myötä.
Minulla itselläni on samankaltainen tilanne. Olen eroamassa parhaillaan. Minullakin alkoi suhde vauhdilla; kaikki oli hyvin, olimme rakastuneita, ja meillä on paljon suunnitelmia tulevaisuudelle. Kihloihin mentiin samoin vuosipäivänä.
Sitten kaikki alkoikin muuttua. Miehelläni oli menneisyydestään selvittämättömiä asioita, jotka nousivat pintaan. Hän alkoi juoda, katoilla, elää omaa elämäänsä. Mitään apua hän ei kuitenkaan suostunut ottamaan vastaan. Totesi lähinnä tylysti, että ottaa päähän se ja se asia, ja on parempi ehkä elää yksin.
Se 'henkinen katoaminen' tuntui pahimmalta. Se ihminen, jonka tunsin, ei ollutkaan enää siinä, vaan joku aivan muu. En tiennyt, mitä ajatella, mitä tuntea.
Varsinaisia neuvoja en osaa antaa, muutakuin huolehdi itsestäsi mahdollisimman hyvin. Miehesi kanssa oli hyvä päästä sen verran keskusteluväleihin, että hän selittäisi tilannetta. Kyllä sinulla on oikeus saada vähän kelvollisempi 'selitys' suhteenne lopulle.
Tsemppiä sulle!
Tuttuja tunnelmia minullekin! Menin reilu vuosi sitten eroseminaariin (kirjoitin myös tuolla toisessa ketjussa tästä) ja se auttoi todella paljon. Eromme syyt paljastuivat minulle hyvin enkä enää mieti, miksi HÄN toimi kuten toimi tai mitä olisin voinut tehdä toisin. Parisuhteessahan kysymys on kahden ihmisen välisestä vuorovaikutuksesta ja ainakin meillä eron syyt olivat mukana jo suhteen alusta alkaen. Seuraavassa suhteessani osasin jo aluperinkin kiinnittää huomiota siihen etten tehnyt samoja virheitä.
Samanlaiselta kuulostaa kuin minun tarinani.Tapasin vuosi sitten miehen,joka vei jalat altani,järjen päästäni.Olin varma että tässä on se oikea.Olimme rakastuneita,suunnittelimme tulevaisuuttamme.Myin keväällä oman asuntoni ja muutin miehen luokse.Vaihdoin työpaikkaa,unelmaammattiini,suurella riskillä provisiopalkkalaiseksi.Mieheni tuki minua, ja lupasi että saan aina katon päänipäälle ja ruan, mutta vaatteita hän ei minulle kustanna.Uskalsin lähteä alalle jossa palkkapussi kolahtaa vasta myöhemmin kun kokemusta alaslta tulee ja asiakaspiiri.Kaksi kuukautta kului, kun mies alkoi marmattamaan työstäni,olen liaksi pois kotoa,eikä hänen tarvitse hyväksyä sitä että puoliso tekee paljon töitä.Ehkä jo silloin tajusin,tai ainakin olisi pitänyt tajuta, että loppu häämöttää.Tyhjensimme myymäni asunnon ja saimme tavarani paikoilleen mieheni asunnossa.Muutama viikko vierähti ja riidan päätteeksi mies ilmoitti että suhteemme on nyt lopullisesti ohi.Riitamme koski työtäni,kotitaloustöitä joita en pitkien työpäivieni takia ollut tehnyt riittävästi,vaan kaikki jäi hänelle.Työaikamme olivat hyvin erilaiset,minä tein n 12 h ja hän oli jo iltapäivällä vapaana.Olin shokissa.Kolmen päivän päästä tein tarjouksen yhdestä asunnosta,otin asuntolainaa lisää,viikossa hoidin muuttoni omaan kotiin.Olin pettynyt ja tunsin itseni hyvin petetysi.15.000 eur meni rahaa taivasntuuliin,välityspalkkioihin,leimaveroihin ja uusien huonekalujen ostoon,koska suurimman osan lahjoitin kierrätyskeskukseen.Olihan meillä tupla tavarat.Huoli taloudesta on suuri, sillä uusi työni ei vielä leiville lyö,lainanmaksut ym pakolliset kulut kuukausittain kuitenkin.Mielialani on ylösalaisin, välillä tuntuu hyvältä oma koti välillä taas kaipaan parisuhteeseen mieheni luokse.Luottamus miehiin on mennyt.Omat ystäväni ovat parisuhteissa eikä baariseuraa ole tiedossa,yksin ei ole kiva käydä.Kun aloin seurustella olin helpottunut ettei enään tarvitse baareissa pyöriä,nyt taas olen samassa pisteessä.En nauti sinkkuelämästä.Toivon joskus löytäväni sen oikean.
Kovin tutulta kuulostaa. Sillä erolla tosin, että tunsin miehen jo pidemmltä ajalta ja seurustelimme toista vuotta ennen yhteenmenoyritystä. Sellaiseksi se jäi, koska ehdimme asua yhdessä vain muutaman kuukauden. Onneksi en ollut saanut myytyä asuntoani, joten oli joku, mihin palata. Osa tavaroista vain pitää hankkia uudelleen.
Materiaalista puolta enemmän surettaa kaiken edeltä arvaamattomuus. Aina puhutaan siitä, miten pitäisi osata elää arkea. Miten se sitten tehdään? Kuvittelin omalta osaltani osaavani sen, ja nautin kaikesta vielä täysillä. En kiellä, ennekö sanonut myös pienistä ja vähäpätöisistä asioista, mutta kuvittelin pienten riitojen olevan myös osa elämää.
Mitähän vihvilää olisi pitänyt tehdä, että olisi osannut elää oikein toisen kanssa? Vai onko tämä jokin sitoutumiskyvyttömyyden ala-laji miehillä? Ensin täysillä eteen ja sitten vielä kovempaa taakse...
Tuuliviirejä maailmassa riittää. Ensin vongataan kihloihin ja naimisiin, vaikka seurustelusuhde olisi riittänyt. Ehkä miehesi vain halusi saada sinusta varmuuden ja kyllästyi sen saatuaan. Ole onnellinen edes siitä, että naimisiin asti ette ehtineet niinkuin minulla kävi. Vuoden avioliiton jälkeen mies vain ilmoitti, että ei rakasta, eikä ole koskaan edes rakastanut. Miksi helvetissä hänen sitten piti naimisiin päästä? Hän kosi ja suunnitteli yhteistä tulevaisuutta, varmisteli lähes päivittäin, että en kai kadu ja olenko onnellinen...
Kai joskus vielä olen onnellinen, että sekin farssi päättyi näin aikaisessa vaiheessa eikä vasta kymmenen vuoden kuluttua.
näyttäisi miehenalkusi olleen ja lisäksi se ajatus, että ruoho aidan takana on aina vihreämpää, sekä aina voi löytää jonkun paremman...jne : D
Nykyisin itsekkyys on ihmisten arvoissa no:1 ja siksi useat liitot/suhteet päättyvät eroon. Parisuhteessa annetaan ja saadaan ja jaetaan, jos siihen ei ole valmis, ei pidä moiseen ryhtyä.
Lainaan tekstiäsi:
"Kuulemma hänellä ei ole toista naistakaan, Jossain vaiheessa hän keksi, että hänellä on, mutta soitti sitten takaisin ja sanoi keksineensä sen, helpottaakseen minun oloani"
Mikä idea! Tunneäly puuttuu, tuohan naista helpottaakin. Mies on marssista ja nainen venuksesta ja niillä on eri tarpeet!
Jaksamista Sinulle, pahinolo helpottuu 2-vuoden päästä toisilta se vie 5:kin vuotta. "Älä kuitenkaan uppoa suohon", kanssasisaria löytyy jakamaan tuntojasi. Ystävät ja vertaistuki on parasta terapiaa. Yritä jaksaa ajatella hyviä puolia, ettet ehtinyt hankkia lasta hänen kanssaan : D
Itselläni vastaavanlainen tilanne, mutta erosta on kulunut jo yli neljä kuukautta ja välillä tuntuu että tuska vain kasvaa kasvamistaan. Vielä on kuitenkin uskoa, että sisäinen tuska menee ohi. Urheilu on ainakin auttanut. Alkoholi pahentanut.
Yli kolme ja puoli vuotta yhteistä aikaa sellaisen naisen kanssa jota en ole koskaan tavannut. 100% oikea ja ihmeellinen olento ja hän ajatteli itsestäni samaa. Ei mitään ongelmia. 2 viikkoa ennen eroa laittaa mulle tekstiviestin: "Rakastan sua tosi paljon, oot tärkein ja on kova ikävä"
Sitten lähdemme lomalle, jonka jälkeen hän ilmoittaa että tunteet ovat jotenkin kadonneet ja haluaa olla yksin. On yksin pari viikkoa ja sitten ilmoittaa et on päätynyt eroon. Ei mitään selitystä, kun ei osaa selittää.
Shokin jälkeen alkoi aivan pohjaton tuska, suru, hämmennys ja epätietoisuus. Tuntuu, että vieläkin olen shokissa. Missä syy? Miten on mahdollista että vahvat tunteet häviävät parissa viikossa?
Mitä voi mies tehdä, kun on menettänyt elämänsä naisen?
Ei tässä isoa ongelmaa olisikaan, mutta kun olen elämäni aikana tavannut paljon naisia ja sen perusteella tiesin varmasti että hän oli se jota olen etsinyt. Kaikki tututkin sanoivat meitä unelmapariksi kaikin puolin.
En uskalla enää rakastua, nyt tiedän miten kunnollisista mieheistä tulee samanlaisia pettäjiä kun kaikista muistakin.
Itsellänikään ei ole enää mitään väliä. Kovetin sydämeni ikiajoiksi.
Mulla on aikalailla samanlainen olo kuin teillä. Me erottiin kihlattuni kanssa viikonloppuna. Takana oli vain 1,5 vuotta yhteiseloa, mutta me molemmat tunsimme, että löysimme "sen oikean". Etenimme yhdessä asumiseen ja kihlautumiseen nopeasti. Hääpäiväkin oli lyöty lukkoon ja suunnitelmia tulevaisuudelle oli tehty.
Riidat,mustasukkaisuus ja toisen hallinta veivät kuitenkin muuten hyvältä suhteeltamme voimat. emme kyenneet ratkaisemaan ongelmia ja yrityksiä pelastaa tilannetta oli useita. mutta yhteistuumin päätettiin erota ja nyt ollaan molemmat todella murheen murtamia.
Tuntuu tosi pahalta olla ilman sitä rakkainta. Rintaan koskee ja ahdistaa. Tämä oli toinen kerta minulle, kun erosin vakavammasta suhteesta ja en tiedä, miten jaksan päästä tästä yli. Ikävä on valtava ja itkettää ihan koko ajan, vaikka tiedän että varmasti loppupelissä tämä oli kannaltani oikea ratkaisu. Mutta miten sitä nyt vaan osaisi ajatella niitä ikäviä asioita? Kaikki ihana vaan on mielessä...
Kerroitko hänelle ,tuliko hän oikeasti koskaan tietöiseksi tuntemuksistasi,itse olen omalla tahollani naisena saman valinnan edes.Mies pitää tykkänään tunteitaan varovasti esillä,mutta jossain vaiheessa kun kovasti pitikin kertoa jättikin niin tekemättä,en tiennyt miksi...Minä nainen olen siis yhtälailla epätietoinen hänestä vaikka kaksistaan hyvää lupaakin.Rakkaus pitäisi ilmoitaa meidän naisten mielestä ilmoille kun taas miehet ajattelee,et kel onni on se onnen kätkeköön..hohhoh.joten miksi pitännee salata tunteitaan silloin kun ne on syytä näyttää.Naiset kyl osaa mut miehet täs aina töppää ku exätki mahollisesti sais tietää...voi teitä miehiä!! ;/
Iltaa!
Siitä on pian kuukausi, kun kirjoitin tähän tuon ensimmäisen viestin. Eipä ole olo juurikaan paremmaksi muuttunut. Olen yrittänyt jätkätä itselleni hirveesti tekemistä, niin ei tarvi täällä kotona olla juuri lainkaan ja murehtia. Tänäänkin silti tirautin itkun, kun tulin illalla kotiin. On jotenkin niin tyhjä olo.
Eniten minua ärsyttää se, että exäni ei ole voinut kertaakaan kysyä eron jälkeen, että miten minulla menee. Mielestäni hänen pitäisi edes kysyä sitä, vaikka se ei häntä pätkän vertaa kiinnostaisikaan. Eipä ole kuulunut miehestä mitään, en edes tiedä missä hän asuu. Tai no, luultavasti tiedän, sillä kuulin huhun mahdollisesta asuinpaikasta yhteisiltä tutuiltamme.
Samaa minä olen miettinyt kuin mies30vee, että miten minä enää koskaan voin löytää itselleni sellaista henkilöä kuin exäni oli. Hän oli varmasti elämäni mies, sillä en ole koskaan viihtynyt kenekään kanssa samalla lailla. En kyllästynyt häneen lainkaan kuten kävi aina edellisissä suhteissani. Rakastin häntä enemmän kuin ketään ikinä ennen. Myös exäni oli sitä mieltä, että ensimmäistä kertaa elämässään hän tunsi jotain tällaista. Mihin siis voi noin äkkiä tunteet kadota? Vai valehteliko hän minulle koko ajan? Sitäkin olen tässä miettinyt. Mutta sitten en taas käsitä sitä, että mihin hän sillä olisi pyrkinyt...
On tämä elämä vaan nyt niin vaikeaa. Joka asia muistuttaa siitä, mitä meillä vielä vähän aikaa sitten oli, ja mistä ei ole nyt enää mitään jäljellä. Kunpa edes exältäni jonkun vastauksen tähän kaikkeen joskus saisin..