Takana avoliittoa viitisen vuotta. Mieheni on kiltti ja kultainen, mutta jokin vaan mättää.
Minä ja avo siis, ollaan yhtä erilaisia, kuin yö ja päivä. Pidetään eri asioista ja halutaan eri asioita. Minä olisin aina menossa ja avo tykkää olla vaan kotona ja pelata. Minä haaveilen perheestä, avo ei.
Viiden vuoden aikana se on tasan kerran lähtenyt mun mukaan siskolla käymään (ainoa sukulainen, matkaa 160km).
Ja kun puhun mulle tärkeistä asioista, niin se pistää leikiksi tai suuttuu (=suutahtaa kun ei halua puhua esim. tulevaisuudesta).
Ei se pahalla, mutta kun sen luonne on vaan sellainen.
Se loukkaa mua niin usein, ihan tahtomattaankin.
Asioista on ihan turha puhua, avo ei koskaan halua keskustella mistään sen syvemmin.
Seksikään ei enää suju. Halut ja tarpeet on molemmilla tyystin erilaiset.
Kiltti ja kultainen se kuitenkin, ei oo tarvinnu pelätä. Mutta kun on vaan pidemmän aikaa tökinnyt kaikki. Ei oo mitään yhteistä mitä koskaan tehtäisiin, molemmat tekee omiaan ja välissä riidellään rahasta.
Haluaisin muuttaa omilleni, mutta kun en tahtoisi satuttaa avoa. Miksi tää on näin vaikeeta? En oo ikinä jättänyt ketään, aina on tilanne ollut päinvastoin. Tuntuu kauheelta ajatukselta tehdä avolle paska olo, tiedän mitä se on.
En vaan tahtoisi satuttaa.
Ja sitten "oma tuleva elämä" - mitä se on? En oo töissä enkä saa muuta kuin naurettavan pientä sairaspäivarahaa. Mun omaisuus mahtuu muutamaan pahvilaatikkoon, eli en omista kuin muutaman huonekalun. Millä hitolla saa kämpän maksettua, tai varsinkaan takuut? Entä huonekalut?
Avo omistaa sen asunnon missä nyt asutaan ja valehtelematta kaikki huonekalut on sen (paitsi pari pöytää...).
Mitä ihmettä pitäs tehdä, soittaa sossuun? Oon ihan ummikko näissä käytännön jutuissa. Avustaako sossu asunnon hankkimisessa,tarpeellisissa tavaroissa?
Minä ja avo siis, ollaan yhtä erilaisia, kuin yö ja päivä. Pidetään eri asioista ja halutaan eri asioita. Minä olisin aina menossa ja avo tykkää olla vaan kotona ja pelata. Minä haaveilen perheestä, avo ei.
Viiden vuoden aikana se on tasan kerran lähtenyt mun mukaan siskolla käymään (ainoa sukulainen, matkaa 160km).
Ja kun puhun mulle tärkeistä asioista, niin se pistää leikiksi tai suuttuu (=suutahtaa kun ei halua puhua esim. tulevaisuudesta).
Ei se pahalla, mutta kun sen luonne on vaan sellainen.
Se loukkaa mua niin usein, ihan tahtomattaankin.
Asioista on ihan turha puhua, avo ei koskaan halua keskustella mistään sen syvemmin.
Seksikään ei enää suju. Halut ja tarpeet on molemmilla tyystin erilaiset.
Kiltti ja kultainen se kuitenkin, ei oo tarvinnu pelätä. Mutta kun on vaan pidemmän aikaa tökinnyt kaikki. Ei oo mitään yhteistä mitä koskaan tehtäisiin, molemmat tekee omiaan ja välissä riidellään rahasta.
Haluaisin muuttaa omilleni, mutta kun en tahtoisi satuttaa avoa. Miksi tää on näin vaikeeta? En oo ikinä jättänyt ketään, aina on tilanne ollut päinvastoin. Tuntuu kauheelta ajatukselta tehdä avolle paska olo, tiedän mitä se on.
En vaan tahtoisi satuttaa.
Ja sitten "oma tuleva elämä" - mitä se on? En oo töissä enkä saa muuta kuin naurettavan pientä sairaspäivarahaa. Mun omaisuus mahtuu muutamaan pahvilaatikkoon, eli en omista kuin muutaman huonekalun. Millä hitolla saa kämpän maksettua, tai varsinkaan takuut? Entä huonekalut?
Avo omistaa sen asunnon missä nyt asutaan ja valehtelematta kaikki huonekalut on sen (paitsi pari pöytää...).
Mitä ihmettä pitäs tehdä, soittaa sossuun? Oon ihan ummikko näissä käytännön jutuissa. Avustaako sossu asunnon hankkimisessa,tarpeellisissa tavaroissa?
Vastaukset 6
Vanhimmat
joskus muinoin huonekaluihin rahaa 300€, kun muutin kotoa omilleni. Kysy asiasta toki etukäteen kun käyt. Eri paikkakuntien soskuissa voi olla eroa. Myöskin mulle on tarjottu muuttokustannuksiin apua, jos tarvii vaikka vuokrata pakettiauto. Takuuvuokran summan antavat lainaan ja sen vuokranantaja palauttaa soskuun. Sossun toiminnasta kuulee kaikenlaista juttua, mutta mulla on ollut ihan hyviä kokemuksia. Kun itse käyttäytyy fiksusti ja on halukas yhteistyöhön niin kaikki menee hyvin. Asunnon hankkiminen taitaa olla se vaikein juttu. :)
ajoissa opiskeluun, niin olisit saanut sellaisen työn, jota voisit tehdä ja saisit sellaisen palkan, jolla voi elää, ettei tartte mitään jatkuvia avoliittosotkuja selvitellä. Ei se sossu sen anteliaampi ole kuin, että asumistukea yhdelle henkilölle tulee yksiöön niin paljon , että elämiseen jää muutama satanen.
Kuten ekassa viestissä kirjoitin, olen sairaslomalla, tarkemmin sanottuna työkyvytön hamaan tulevaisuuteen. Ammatti on, mutta se ei paljoa auta jos ei töitä voi tedä.
Turha on jossitella ja katua menneitä valintoja. Sinulla tuntuu menevän hyvin ja hyvä niin, mutta empatiaa voisit opetella. Joskus saatat sinäkin sairastua tai elämäsi hyvin rakennetut perustat murentua. Olisiko mukava silloin kuulla, että jos olisit tehnyt jotain toisin niin asiat olisivat hyvin? Ei se onni aina ole omista valinnoista kiinni.
Oma avioeroni on aika tuore tapaus ja sossusta sain ensiavun taloudellisiin ongelmiini. Se on jokaisen hädässä olevan oikeus kunnes saa elämänsä kuntoon. Ei niitä työpaikkojakaan ole heti tarjolla vaikka kuinka koulutettu olisi. Mitä sinä muuten tiedät sossun anteliaisuudesta?
Elin omassa parisuhteessani samankaltaisten ajatusten kanssa melkein vuoden verran. Menneenä kesänä tajusin, että olin aina apea, äkäinen ja haluton. Mikään ei kiinnostanut.
Nyt asun omassa vuokra-asunnossa. Vieläkin on ajoittain epäuskoinen olo, että kuinka lopulta uskalsin lähteä! Tavaroiden jakaminen oli ennakokuvitelmia paljon vaikeampaa, enkä halua kokea vastaavaa enää ikinä.
Huonekaluja ei minullakaan ollut (eikä paljoa vieläkään), mutta patja, verhot ja astiat riittivät alkuun. Ihminen pysyy hengissä hengissä yllättävän vähällä. Mitään luxusta tämä alku ei ole ollut, mutta oma vapaus korvaa kaiken tuplasti. Nyt on helpompi hengittää, vaikka vastuu ja syyllisyys ratkaisusta ajoittain painavatkin.
Minulle neuvottiin, että parisuhdeasioissa täytyy joskus olla itsekäs ja ajatella sydämellään. Oman itsensä takia.
Voimia, ratkaisu kypsyy kyllä aikanaan!
Kirjoituksesi kuulosti melkein kuin se olisi minun kirjoittamani juttu. Mekin olemme avopuolisoni kanssa kuin yö ja päivä, meilläkin on täysin erilaiset kiinnostusten kohteet ja haluamme elämältä eri asioita. Minä olen seurallinen kyläluuta, avopuolisoni haluaa olla vaan kotona surffata netissä, pelailla tai katsoa televisiota. Hän ei halua mielellään lähteä sukulaisteni luona käymään kylässäkään. Tulevaisuuden asioista ei saisi koskaan puhua, koskaan ei ole oikea hetki. Minä nimittäin ajattelen pitkällä tähtäimellä asioita ja huomioin, tai ainakin yritän huomioida eri seikkoja. Tuntuu ettei mieheni osaa arvostaa minua tarpeeksi. Kun puhun minulle tärkeistä asioista niin hän ei ota niitä tosissaan ja tee asioiden eteen mitään. Seksi ei suju.. Olen aika kyllästynyt tähän tilanteeseen. Rakastan miestäni, hän on kiltti. Olemme vaan niin erilaisia ihmisiä.