Onko sinun vaikea antaa anteeksi puolisollesi tai ex-puolisollesi? Entä oletko antanut anteeksi itsellesi?
Olen kirjoittanut blogiini anteeksiantamisen vaikeudesta mutta myös siitä, kuinka anteeksianto on mahdollinen ja siitä, mitä se saa aikaan. Jutut löytyvät seuraavasta osoitteesta (kun hyppäät ensimmäisen jutun yli):
http://dr-ben-avioliitto.blogspot.com/2006_05_01_dr-ben-avioliitto_archive.html
Olen syvästi tietoinen, että on kysymys hyvin herkistä asioista. En kuitenkaan malta olla rohkaisematta lähtemään anteeksiannon tielle, sillä olen nähnyt mahdottoman kääntyvän mahdolliseksi monen avioparin elämässä.
Olen kirjoittanut blogiini anteeksiantamisen vaikeudesta mutta myös siitä, kuinka anteeksianto on mahdollinen ja siitä, mitä se saa aikaan. Jutut löytyvät seuraavasta osoitteesta (kun hyppäät ensimmäisen jutun yli):
http://dr-ben-avioliitto.blogspot.com/2006_05_01_dr-ben-avioliitto_archive.html
Olen syvästi tietoinen, että on kysymys hyvin herkistä asioista. En kuitenkaan malta olla rohkaisematta lähtemään anteeksiannon tielle, sillä olen nähnyt mahdottoman kääntyvän mahdolliseksi monen avioparin elämässä.
Vastaukset 24
Vanhimmat
Aika hyvin sanottu!
Tuohon olen pyrkinyt, joskin takapakkia vääntää, mutta AINA kannattaa yrittää... ja kun minä itse uskon sen onnistuvan niin miksi se sitten ei jonain päivänä olisi ihan tottakin?
Kyllä onnistuu!
Vaikeinta on antaa anteeksi itselleen.
Sitä miettii miksi on suostunut johonkin päätökseen, mikä myöhemmin on osoittautunut vääräksi ja aiheuttanut jäkikasvulle ongelmia josta nyt kuitenkin on selvitty.
Jälkiviisas on tietenkin kaikkein viisain : )
Exälle anteeksi voi antaa vaikka ei tekoa ymmärräkkään, vielä vähemmän hyväksyy!
MIeheni petti minua parhaan ystäväni kanssa.
Odotin silloin esikoistamme.
En menettänyt vain luottamustani mieheen,
menetin myös ystäväni(jona kuitenkin häntä pidin).
Olin nuori ja ruusunpunaiset silmälasit silmilläni.Tulevaisuus edessäni.
Mies katui ja halusin antaa anteeksi.
Halusin ehjän perheen.
Yhteiselämä jatkui 15 vuotta.
Kaksi lasta syntyi lisää. Hyviä ja huonoja hetkiä.
Tunsin riittämättömyyttä kuitenkin tämän tapauksen jälkeen. kylmenin.
Jokaisessa riidassa asia tuli tavalla tai toisella eteen.
Näin painajaisia.
Rangaistus oli miehellenikin liian kova (näin jälkikäteen ajateltuna)
Anteeksianto oli lopulta mahdollista vain
kipeän eron jälkeen.
viisi vuotta erosta.
Myös itselleni.
Aino keino oli läpikäydä uudelleen uudelleen ja
yrittää ymmärtää tapahtunut.
Ymmärtä omia tunteitani ja miehen tunteita.
Mieheni oli silloin nuori mies ja lapsi tulossa.
Varmasti peloitti tuleva vastuu.
Sopiva tilaisuus ja viehättävä tyttö.
Paluu hetkeksi taaksepäin houkutti...en tiedä?
Kuitenkin tiedän että päällimäisin ajatus
miehellä ei ollut minun loukkaamiseni.
Sitä hän ei tahtonut.
Harva meistä loppujen lopuksi sitä haluaa.
Loukata toista ihmistä teoillamme.
Seuraukset ehkä ymmärtää vasta kokemuksen kautta?
Todennäköisesti opimme ex miehen kanssa molemmat
paljon.
Toivon hänelle pelkkää hyvää.
Mutta se vaati ensin paljon vihaa.
Olet käynyt läpi rankat kriisiajat ja tunteiden myllerrykset. Kuulostaa siltä, että olet niiden kautta kypsynyt ihmisenä. Olet myös pystynyt antamaan anteeksi, myös itsellesi. Näin olet välttänyt vaaran jäädä katkeruuden vankilaan.
Toivotan sinulle edelleen voimia ja rohkeutta!
epäilen että vaimoni pettää minua kun se laukkaa toisen miehen luona niin usein ja se ajaa 190 kilsaa että näkee sen ja se saattaa olla siellä useamman päivän ja nukkuvat samassa sängyssä vielä. mulle se kyllä sanoo että ne on kavereita mutta lapset on kyllä aivan muuta mieltä asiasta kun ovat olleet sen mukana ja se on myös ollut meillä yötä kun olen ollut töissä. että pitäiskö lähtee vai antaa vain olla koska puhe ei auta ja se on sen valinta kyllä se haluaa olla myös mun kans tai ainakin se sanoo niin.............
ovat aika tarkkoja näissä jutuissa. Ehkä olisi vakavan keskustelun aika.
Pitkä tarina tässä, mutta kerron tämän yhden ainoan kerran, ehkä terapiassa tätä puin, mutta kukaan muu, kuin ne jotka tämän lukevat, eivät saa tietää, kuulla koskaan näitä asioita.
Olemme olleet miehen kanssa yhdessä 8 vuotta. Hääpäivä, 6. hääpäivä, koittaa 7.10. Vuoden yhdessäolon jälkeen menimme kihloihin. Pian mies petti. 4 vuotta riitelimme, aluksi hän ei suostunut puhumaan asiasta, piikitteli jne. Lopulta olin itse samanlainen. Masennuin, näin harhoja, ahdisti, mietin ja yritinkin itsemurhaa. Vannoin, etten anna anteeksi. Lopulta kaikki hieman helpotti, pääsin jotenkuten takaisin elämään. Kävin suljetulla osastolla, söin masennus- ja psyykelääkkeitä, raahauduin terapiaan. Olimme erossa kuukauden ja palasimme yhteen.
Reilu vuosi tämän jälkeen mies tavallaansa petti taas, miten sen nyt ottaa... Tai melkein ainakin, miten vaan... Puhuimme erosta, hän lupasi TAAS muuttua, että kerta olisi ollut viimeinen. Sanoi, ettei hän enää pystyisi pettämään, ei kykenisi, ei voisi. Tein pelin selväksi, kerroin, että seuraavasta kerrasta tulee ero. Hän sanoi ymmärtävänsä jne.
Olemme yrittäneet saada lasta melkein 3 vuoden ajan. Nyt olen raskaana, viikkoja tasan 15. Aika paljon, vai mitä? Oksensin aluksi 2 kk ja laihduin, mies oli töissä toisella paikkakunnalla tuolloin. Kuitenkin olin onnellinen, olimme onnellisia. Tiettyjen ennakkoaavistusten vuoksi en ostanut vauvanvaatteita tai muuta valmiiksi, en osannut, en tiedä, miksen uskaltanut. Aavistin taas jotain, mutten suostunut uskomaan.
Viime perjantaina tulin siskoni luota toiselta paikkakunnalta. Kävin siskoni rakkaan lapsen, yhteisen kummityttömme 5-vuotissynytmäpäivillä. Tulin sieltä. Mieheni oli kaverinsa luona. Olin ostanut hänelle tuliaisia. Kun tulin kotiin, sain tietää, että hän oli pettänyt, taas. Hän kiisti kaiken, mutta tiesin näin tapahtuneen. Lopulta hän tunnusti. Sanoi, ettei uskonut minun jättävän, uskoi minun antavan anteeksi, kun taas vain puhutaan... Mitähän hän sillä anteeksi antamisella- ja saamisella ja -pyytämisellä ymmärtää, se tuntuu olevan meille aika eri käsite. Mielestäni ihminen EI voi toistuvasti (ainakaan uskossa oleva) langeta samaan syntiin ja vain pyytää anteekasi. Eli usko ei ole tällöin aitoa. Olemme yrittäneet puhua, olen raivonnut, itkenyt ja puhunut, ollut hiljaa.. Olen pettynyt häneen ja itseeni. Uskoin ennen Jumalaan, enää en. Kadun, että kerran toisensa jälkeen annan anteeksi.. Pitäisin itseäni tyhmänä, pettäisin itseäni, jos antaisin anteeksi. Ehkä vuosien päästä olen valmis siihen, ehkä, mutten palamaan yhteen. Kai on väärin olla antamatta anteeksi, ei tiedä, mitä ajatella.
Olen käynyt töissä väkisin, enää tänään en jaksanut mennä. Olen päättänyt tehdä abortin, vaikka siihen vaaditaan tässä vaiheessa päätös oikeusministeriöltä. Olen päättänyt muuttaa toiselle paikkakunalle. Päättänyt jättää uuden talomme, loppukeväällä valmistuneen taakseni. Päättänyt jättää "häälomalle", joka oli ajalle 7. -15.10. varattu, käyttämättä. Päättänyt jättää petollisen miehen uskottelemaan asioita itselleen. Päättänyt olla antamata anteeksi, käydä terapiassa, yrittää unohtaa. Haluan olla näkemättä miestäni koskaan enää, kuulematta hänestä. Anopinkin anteeksianto voisi olla kiven takana, jos hän saisi tietää kaiken.
Päätökseni on vaikea. Jää vain ilmaan kysymys, voinko koskaan antaa syntymättömän lapsemme elämän tahallista keskeyttämistä itselleni anteeksi. Ehkä näin on paras, en jaksaisi häntä, kauan odottamaamme ja toivoimaamme hoitaa, en jaksaisi pitää huolta, en. Väärin kai sanoa noin, kun haluaa itse unohtaa menneen, riistää toisen elämän ja haluaa itselleen uuden alun, uuden elämän.
Miten päätät olla antamatta anteeksi?
Eihän sellaista kukaan halua itselleen??
Sinä et pysty antamaan anteeksi sen ymmärrän mutta
älä päätä tehdä niin.
Kenelle kostat? Itsellesi?
Parasta sinulle itsellisikin olisi pystyä antamaan anteeksi. Näin voisit jatkaa omaa elämääsi ja aloittamaan alusta.
Unohtaa tuskin pystyt eikä sinun pidäkkään.
Anna itsellesi anteeksi se että olet yrittänyt luottaa.
Aviorikos ei ole sinun tekemäsi.
Luottaminen ei ole väärin.
Se että sinuun sattuu on todistus siitä että
olet tunteva ihminen.
Kunnioita itseäsi niin paljon että uskot
ansaitsevasi parempaa kuin pettävän miehen.
Teet oikein ettet palaa miehesi kanssa yhteen mutta anna anteeksi se.
Se on paras miehellesi ja lapsesi isälle.
Lapsellenne.
Miehesi ymmärtää oman osuutensa vasta kivun kautta.
Toivottavasti selviää siitä.
Hoe joka aamu ja ilta itsellesi että annat anteeksi.
Itsellesi ja miehellesi.
Usko itseesi ja siihen että et tule koskaan
katumaan sitä jos pidät lapsen.
En tiedä ketään äitiä joka niin tekisi
vaikka mies jättäisi.
Ei siihen oikeasti miestä tarvita.
Rakastamiseen.
Nyt tarvitset omaa uskoasi.
Pelottavalta tuntui tämä kirjoitus! Että hoe itsellesi joka päivä että annat anteeksi! Ei kenenkään tarvitse väkisin antaa anteeksi mitään, ainakaan näin vakavia asioita, ennen kuin on oikeasti siihen valmis!
Anteeksianto tulee aikanaan, ei väkisin.
Enkä lähtisi kirjoittajaa neuvomaan myöskään lapsiasiassa. Ymmärrän, jos hänen voimansa eivät riitä. Ei häntä siitä voi syyllistää.
Olet joutunut raskaasti petetyksi. Ymmärrän lohduttomat tunteesi. Sinulla on täysi oikeus purkaa tunteesi ulos, sellaisinaan. On hyvä, että hakeudut terapiaan. Tarvitset sitä nyt.
Ymmärrän senkin, että anteeksianto tuntuu nyt mahdottomalta. Silti toivon, ettet lukitsisi asennettsi, itsesikin tähden. Olet itsesi puolella, jos sittenkin päätät antaa anteeksi.
Tunteet muuttuvat, joskin se vie aikaa. Saat käydä rauhassa läpi vihan ja pettymyksen tunteesi. Sitä ei sinulta kukaan kiellä, ei Jumalakaan.
Voisitko kuitenkin antaa lapsellesi oikeuden elää. Pyydän sitä. Nyt sinusta saattaa tuntua, ettet jaksaisi häntä hoitaa, mutta on mahdollista, että kuukausien päästä koet asian aivan toisin. Kutsut kummityttöäsi rakkaaksi lapseksi; oma lapsesi olisi sinulle varmasti vielä rakkaampi!
Ajattelen sinua lämmöllä!
Kiitos teille kaikille kolmelle IHMISELLE hyvistä ajatuksista. Saivat minut ajattelemaan asioita myös eri kantilta. Olen itsekin päivän miettinyt, pitääkö lapsi vai ei, ollako itsekäs vai ei. Ja ehkä se anteeksianto voi tullakin, sittenkin, joskus, muttei unohtaminen. Minulla vain on aina ollut anteeksiannostakin sellainen käsitys, että jos antaa anteeksi jotain, niin se pitäisi periaatteessa unohtaa se tapahtunut, hukuttaa se syntien mereen. No en tiedä, ajatukset ovat vähän sekaisin vielä.
on ihanaa huomata, että on asiallisia ihmisiä, joilla on sydän paikallaan, joilla on hyviä ja lämpimiä ajatuksia ventovieraalle ihmiselle.
Kaikkea hyvää teille ja kaikille elämään.
Samoin kuin lapsi opppii toistamalla uudelleen ja uudelleen asioita voi aikuinen "opetella" anteeksiantamisen.
Aluksi koko sana vihaamalle ihmiselle oksettaa mutta myöhemmin se pikkuhiljaa helpottaa.
Suurin palkinto on kuitenkin ihan itselle kun
katkeruus väistyy.
Kirjoittaja itse mietti mahdollista syyllisyyden tunetta jälkikäteen mikäli keskeyttää raskauden.
On tosiasia että se mahdollisuus on näin ollen jo olemassa.
Ja siinä onkin prosessointia loppuelämäksi
mikäli ei asiaa pysty antamaan itselleen anteeksi.
Sekin siis vaatii anteeksiantamisen.
Lapsen pitämisestä tuskin tulee syyllisyyttä jälkikäteen?
Eikä sitä asiaa tarvitse anteeksi pyydellä.
Oikeasti ei ole olemassa oikeaa ja väärää.
Me ihmiset olemme nämä määritteet itse laatineet.
Onko oikein vai väärin pitää lapsi???
Tämähän on henkilökohtainen tunne jokaisen
omassa sielussa ja moraalissa.
Aina riittää syyllistäjiä mutta tärkeintä on
oma tunne ja miten sen kanssa voi elää.
Perustuuko väitteesi kokemukseen vai onko juttusi vain teoriaa? Miksi pitäisi antaa yhä uudelleen ja uudelleen anteeksi? Miksi pitäisi opetella olemaan kuin koira, jota pysyy kiitollisena toistuvista potkuista huolimatta? Ovatko ainoat vaihtoehdot joko anteeksianto tai katkeruus?
Katsoin nopeasti linkin takana olevaa nettisivua, kunnes se lässytys alkoi etoa.
Itse yritin antaa anteeksi monta vuotta, koska se oli muka oikein ja avioliittoa täytyi yrittää pelastaa ja vastamäessäkin rakastaa.
Anteeksi antamisessa nähdään vain kaikkia hyveitä ja inhimillistä suuruutta, mutta samalla se on sitä, että elämässä pitäisi joidenkin mielestä tehdä samat virheet aina vaan uudelleen eikä saisi ottaa jo tapahtuneista asioista opikseen.
Itse kiduin vuositolkulla sen paineen alla, että minun on osattava antaa anteeksi. Loukkaukset olivat kuitenkin olleet niin suuria, että se osa sieluani, jota ei voi aivoillaan ohjata, kieltäytyi antamaan anteeksi. Puolisoni kanssa samoissa tiloissa ollessani kannoin sisälläni pahaa oloa, joka loppui sillä hetkellä kun tajusin, että avioliitosta ei tule mitään ja läksin siitä pois - siis lopetin kamppailemasta omaa itseäni vastaan ja lopetin uhrautumiset ja kriisin työstämisen.
Kaikkien maailman ihmisten kanssa ei tarvitse tulla toimeen. Kaikkea ei tarvitse antaa anteeksi, vaan elämässä voi ottaa virheistä opikseen. Jos käännät toisenkin posken viholliselle, saatat hyvinkin saada turpaan kaksi kertaa. Ongelmia pitää yrittää selvittää, mutta kaikkia elämän solmuja ei ehkä pysty aukaisemaan ja ne voi jättää avaamattomina taaksensa.
on tapa päästä itse asioista yli. Jos kantaa toiselle kaunaa tekee itselleen ja elämälleen pidemmän päälle hallaa.
Kun on tarpeeksi kerännyt em. tunnelukkoja alkaa arkielämäkin olemaan vähän nyrjähtänyttä. Elämällä on hassu taipumus tuoda käsittelemättömät asiat uudestan käsiteltäviksi. Muodossa tai toisessa.
Joskus anteeksianto on toiselle vain lupa jatkaa samaa kuin on tehnyt jo tähän asti: "Sainhan jo kerran anteeksi, ei kai sitten niin kamalaa ollutkaan..." tms.
On aika mustavalkoista nähdä, että ainoat vaihtoehdot ovat anteeksianto tai kauna. On esim. hyvä tajuta, että sadut eivät ole totta. Niinpä aivan samalla tavalla kuin suurimmasta osasta lottoajista ei tule koskaan miljonäärejä, myöskään suuri osa liitoista ei pääty satujen tapaan "...ja he elivät onnellisina elämänsä loppuun asti." Totta kai se loukkaa, jos puoliso ei ole uskollinen tai lähtee toisen matkaan, mutta siinä on paljon kyse siitä, että toinen ei ole arvostanut minua tai on tuhonnut minun oman suunnitelmani ja omat odotukseni. Silloin yksi kysymys on: onko odotukset asetettu liian korkealle? Jos suuri osa liitoista päättyy eroon, onko alun pitäen väärin olettaa, että minun liittoni kestää hautaan asti? Jos suuri osa puolisoista pettää jossakin vaiheessa liittoa, onko väärin olettaa, että minun puolisoni on uskollinen? Onko oikein rakentaa oma onnellisuus puolison varaan, kun suuri osa puolisoista ei ole sen luottamuksen arvoinen?
Kauna syntyy siitä, että pettyy odotuksissaan, mutta vika voi silloin olla myös odotuksissa. Näitä odotuksia rakentavat lapsuudesta asti esim. kirkko, sadut, elokuvat... Jos näkee elämän realistisesti, voi ymmärtää, että minun kriisini on vain osa elämää, että puolisoni on ihminen ja osa elämää ja että ero voi olla paras ratkaisu. Silloin ei tarvitse kantaa kaunaa, mutta ei silti tarvitse hyväksyä toisen tekoja eikä antaa hänelle anteeksi.
Esim. minä jatkan yksin elämääni ja se, mikä on tapahtunut on mennyttä. Silti en ole antanut anteeksi, koska en hyväksy sitä, mitä puolisoni on tehnyt enkä arvosta hänen arvojaan elämässä. En esim. ole häneen yhteydessä, mutta minulla ei ole siihen myöskään mitään tarvetta. Se, etten ole häneen yhteydessä ei ole myöskään mitään uhittelua tai rangaistus hänelle. Yhteisen menneisyytemme takia hän ei ole minulle täysin "kuka tahansa", mutta kaikissa tähän päivään liittyvissä asioissa "yksi miljoonista". Silti, jos minulta kysytään mielipidettä hänestä, hän on mielestäni ihmisenä aikamoinen paska enkä ole antanut anteeksi. Olenko nyt jonkun mielestä antanut anteeksi vai kannanko kaunaa? Omasta mielestäni kumpikaan ei ole oikea vastaus, vaan olen jättänyt kriisin taakseni. Minulle oli tärkeää, että yritin ratkaista sitä niin pitkään, että olin varma, että en tule koskaan olemaan onnellinen liitossani.
Lisäksi olen sitä mieltä, että on parempi kantaa vähän kaunaa koko loppu elämänsä kuin olla onneton parisuhteessa koko loppu elämänsä. Liian monet valitsevat jopa molemmat: kantavat kaunaa onnettomassa parisuhteessa eikä anteeksi voi antaa, koska loukkaukset jatkuvat koko ajan.
Kirjoitit näin:
"On aika mustavalkoista nähdä, että ainoat vaihtoehdot ovat anteeksianto tai kauna."
Olen siinä mielessä samaa mieltä, että tie kaunasta ja katkeruudesta anteeksiantoon on tunne-elämän kannalta vaivalloinen ja mutkikas. Vaikka tahdollani olen päättänyt, että annan anteeksi ja vieläpä pysyn tuossa päätöksessäni, saattaa viedä pitkänkin ajan, ennen kuin olen tunteideni puolesta täysin vapaa katkeruudesta.
Silti ajattelen niin, että muuta tietä vapauteen ei ole. Jos pidän kiinni kaunasta, vaikkapa omasta mielestäni vain jossain määrin, olen tuon kaunani kautta sidottu menneisyyteen ja siihen, henkilöön, joka katkeruuden on aiheuttanut.
Meillä on taipumusta helliä katkeruuden juuria sydämessämme. Ajattelemme, että meillä on siihen oikeus. Saamme siitä myös jonkinlaista kieroa tyydytystä.
Vain anteeksianto voi kuitenkin vapauttaa elämään ja rakastamaan.
En ymmärrä tällaista 'logiikkaa' - vain kaksi vaihtoehtoa, anteeksianto tai kauna. Ei sen näin tarvitse mennä.
Mitäpä jos ihminen ei anna anteeksi, ja pystyy jatkamaan silti elämäänsä ilman kaunaa? Ajatellaanpa tilannetta, jossa ihmistä petetään törkeällä tavalla (en nyt puhu pelkästään avioliitosta). Jos ihminen toteaa, että tuo oli kertakaikkiaan väärä teko, niin hän voi olla antamatta anteeksi. Hän todennäköisesti katkaise välinsä kyseiseen henkilöön, ja toipuu ajallaan kokemuksestaan. Se miten paljon ihminen kunnioittaa itseään, on ratkaiseva tekijä toipumisessa - ei suinkaan anteeksianto. Anteeksiannolla ei tarvitse olla mitään tekemistä koko toipumisen kanssa - sillä yksinkertaisesti on olemassa tekoja, joita ei pidäkään antaa anteeksi.
Joten, eiköhän olisi hyvä siirtyä sanahelinästä tekoihin, eli esittää sanojensa tueksi myös konkreettisia esimerkkejä. Tottakai edelleen on tilanteita, joissa voidaan antaa anteeksi, ja tämä
se toimii, en minä sitä ole kieltämässä. Vastustan vain kovasti tätä joko-tai -ajattelua - anteeksianto tai kauna - se on mustavalkoista ja epä-älyllistä.
Kirjoitit seuraavasti:
"En ymmärrä tällaista 'logiikkaa' - vain kaksi vaihtoehtoa, anteeksianto tai kauna. Ei sen näin tarvitse mennä.
Mitäpä jos ihminen ei anna anteeksi, ja pystyy jatkamaan silti elämäänsä ilman kaunaa? Ajatellaanpa tilannetta, jossa ihmistä petetään törkeällä tavalla (en nyt puhu pelkästään avioliitosta). Jos ihminen toteaa, että tuo oli kertakaikkiaan väärä teko, niin hän voi olla antamatta anteeksi."
Minun mielestäni logiikka menee näin: siltä osin kuin en ole antanut anteeksi olen edelleen kaunainen. Saatan kyllä ajan oloon unohtaa tietoisella tasolla kaunani, mutta se on jäänyt kuitenkin alitajuntaani kytemään. Tarvitaan vain jokin laukaiseva tekijä, ja sieltä se nousee esiin.
Myös sisimmän kätkössä oleva katkeruus sitoo meitä. Ainoastaan anteeksianto kykenee siitäkin vapauttamaan.
Teon törkeysaste ei voi määritellä sitä, mitä voi antaa anteeksi. Anteeksianto ei ole sama asia kuin vääryyden hyväksyminen.
Isäni joutui aikoinaan törkeän petoksen uhriksi lähiomaistensa taholta. Periaatteen miehenä isäni ei lähtenyt oikeusteitse hakemaan hyvitystä, vaan hän katkaisi välinsä näihin pettäjiin.
Isäni on menestynyt erinomaisesti elämässään. Hän on kyennyt kääntämään myös vastoinkäymiset voitokseen, ennemmin tai myöhemmin. Hän ei siis ole katkera ja kaunainen ihminen, vaan positiivinen.
Silti, hän ei ole unohtanut tapahtumaa (- eli antanut anteeksi). Ei hänen ole tarvinnut tehdä sitä; anteeksianto ei hänen tapauksessaan tuo mitään positiivista lisäarvoa tapahtumiin.
Mietinkin, onko anteeksianto tärkeää loppujen lopuksi vain niille ihmisille, joilla on jo valmiiksi katkera ja kaunainen elämänasenne? Eli sis ihmisille, jotka näkevät itsensä aina uhrina, tilanteessa kuin tilanteessa. Minä nimittäin itse ajattelen, että katkeruus ja kauna eivät liity anteeksiantamattomuuteen, vaan ovat eräänlainen 'luonnevika', josta ei välttämättä halutakaan eroon.
Anteeksi nyt vaan, mutta kun kirjoitat toisten ajatuksia ominasi, niin syyllistyt plagiointiin.
Lähes kaikki blogisi tekstit ovat yhdistelmä useiden eri kirjoittajien juttuja, mm. Tommy Hellsten, Anthony de Mello, Deepak Chopra jne. Ja sinä saat niistä sädekehän pääsi päälle!
Tommy Hellstenin tuotannon tunnen, mutta keitä nuo muut ovat?
En ole missään väittänyt, että kirjoittelisin jotain aivan ainutlaatuista ja uutta. Olen lukenut paljon kirjallisuutta ja kuunnellut runsaasti luentoja kirjoittamistani aihepiireistä.
Totta kai hyödynnän kaikkea tätä jutuissani. Suoria lainauksia en juuri harrasta vaan suodatan sen, mitä olen omaksunut, oman kokemukseni ja ajatteluni läpi.
musta ihan fiksulta ajatuksineen! Jotenkin tuntuu, että ei nähdä muuta kuin toisessa vikaa, jos yrittäisio miettiä asiaa toisenkin kannalta!
Voi olla, että itsessäkin on vikaa. Minussa ainakin, ei se silti avioliittoa paranna. Töitä täytyy tehdä, jos haluaa perheen ehyenä säilyttää.