mulla on sellainen tunne että se ei ole kaukana mä en kauaa enää jaksa ei mulla ole mitään elämää enää.ei mitään iloa mistään kaikki on vaan niin paska haileeta .ei hevosia ei kissoja ei koiraa vain yksin minä ja tietokone.2,5kk.sitten oli vielä koti ja eläimet nyt ei hevon paskaa.toivottavasti entinen ja naapuri ovat nyt siellä onnelisia.toisen remontoimassa talossa.
kyllä ikävään voi kuolla
jui
192789
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 19
Vanhimmat
..eipä tääläkä päin enää tunnu iloa mistään löytävän. mikään ei kiinnosta, eikä jaksa. yksin kanssa :( ..tsemppiä sulle kuiteskin ja halaus.
Kunpa se olisikin niin helppoa että nukahtais eikä koskaan heräisi. Sitä odotellessa ei tarvitse tehdä yhtään mitään, on vain. Se riittää. Jonain päivänä heräät ja huomaat, että jaksat taas ja löydät elämällesi merkityksen. Onhan sinulla itsesi etkä muuta tarvitse. Koeta jaksaa... Turhia sanoja nämä ehkä ovat, mutta sydämestäni toivon sinulle voimia katsoa tulevaisuuteen. Elämä ei ole ohi ennenkuin se on ohi.
..mutta nyt vaan tuntuu niin toivottomalta, ja yksinäiseltä =(
Minulla elämä romahti kaksi kuukautta sitten. Helvettiähän tämä on, mutta muista se, että kaikki me täällä loppujen lopuksi yksin ollaan. Oli parisuhde tai ei. Yksin itsemme kanssa ja kaiken keskellä. Se on vain hyväksyttävä. Sitten joskus kun se oma voima löytyy niin silloin myös löytyy mielenrauha ja onni, kukaan muu sitä ei sinulle voi antaa kuin sinä itse.
Kerrankin joku ajattelee niin kuin minä. En tiedä oletko mies vai nainen, mutta hällä väliä. Itse olen mies.
Olet helvetin oikeassa. Se on ihan sama seurusteletko, naimisissa, lapsia vai mitä mutta aina olet silti loppujen lopuksi yksin.
Olen miettinyt mitä rakkaus on, miksi se on ja ONKO SITÄ OIKEASTI.
Ihminen kahlaa elämänsä läpi samaa suoraa viivaa syntymästä kuolemaan. Tätä viivaa leikkaa tai hetken kulkee samaa matkaa jokin muu viiva/viivat. Pistää miettimään, että mitä väliä sillä on kuka se toinen henkilö elämässäsi jos sen pystyy vaihtamaan olankohautuksella toiseen ihmiseen ja taas "rakastaa" häntä.
Ei siinä oikeasti rakasta sitä toista ihmistä vaan tunnetta, olotilaa, ympäristöä, jonka tämä toinen sinulle mahdollistaa.
Mitä merkitystä oli edellisellä suhteella jos hetken päästä "rakastat" jo toista. Se mitätöityy.
Ihminen kulkee suhteiden läpi ottamalla itselleen tarvitsemansa ja siirtyy toiseen sitten kun vanha "kaivo" tyrehtyy.
Elämä on yksinäisten itsekeskeisten ihmisten vittumainen leikki, joka loppujen lopuksi on täysin turhaa....
Sitä en tiedä löytyykö onni itsensä sisältä vai ei. Itseltäni sitä ei löydy. Mitä järkeä on olla onnellinen jos et voi jakaa sitä kenenkään kanssa siitä syystä, että kehenkään ei voi loppupeleissä luottaa. Kaikki on vain lumetta ja turhia lupauksia....
Näinhän se on. Jokainen on loppujen lopuksi yksin. Se on synkkä mutta toisaalta myös vapauttava ajatus. Kun sen tajuaa ei tarvitse enää pelätä että jää yksin, kun kuitenkin joskus ihan varmasti jää. Jokainen on oman itsensä paras kaveri. Itsensä kanssa pitäisi oppia tulemaan toimeen ja viihtyä. Itseään ei kannata pettää. Se onnistuu huonosti.
Suuria kysymyksiä sinulla. Se että onko rakkautta, riippuu siitä että miten rakkauden määrittelet. Jos olankohautuksella pystyt vaihtamaan rakkautesi kohteen toiseksi niin joko et ole häntä koskaan rakastanutkaan tai sitten rakkautesi häntä kohtaan on loppunut. Heti perään voidaan kysyä että voiko rakkaus jotain tiettyä henkilöä kohtaan loppua. Siitä on kaiketi erilaisia käsityksiä. Joku on sitä mieltä että rakkaus on ikuista, kohde vaihtuu välillä. Joku taas että jos jotain henkilöä joskus rakastat niin rakkaus häntä kohtaan ei koskaan kuole, se vain muuttaa muotoa. Ja ettei eroaminen sen takia olisi perusteltua, pitäisi vaan osata pysyä mukana sen tunteen muuttuessa. Rakkauttahan on monenlaista. Äidillistä, veljellistä, lähimmäisen rakkautta, rakkautta kuten mies rakastaa naista ja toisinpäin. Vai onko nuo kaikki lopulta ihan sama tunne? Eri vivahteita vain?
Ja sinä olet ilmeisesti sitä mieltä ettei ihmistä voi rakastaa vaan tunnetta, olotilaa ja ympäristöä. Voihan se niinkin olla. Vaikea sitä on erotella että miksi toista rakastaa ja rakastaisiko häntä jos elämäntilanne tai ympäristö tai sen astiset kokemukset olisi toisenlaisia.
Minun mielestäni mikään aikaisempi kokemus ei ole merkityksetön. Yhtään kokemusta ei voi "mitätöidä", vaikka haluaisikin. Väitän että se kehen seuraavaksi rakastut, riippuu myös siitä keitä olet aikaisemmin rakastanut. Millaisia piirteitä olet oppinut arvostamaan ja mille piirteille olet "allerginen".
Joissain suhteissa se kaivo tyrehtyy mutta pitäisi aina muistaa että ajan myötä suhteen osapuolet muuttuvat ja suhdekin muuttuu. Toisesta voi löytää uusia piirteitä. Suhde ei pysy koossa ellei sitä hoida. Klisee mutta totta.
Ikävää että sinulla on tuollainen kokemus muista ihmisistä ja elämästä yleensä. Ettei kehenkään voi luottaa. Luottamus kärsii jos joku ei ole sen arvoinen muttet kuitenkaan millään ole voinut kaikkiin maailman ihmisiin tutustua. Yleensä jo muutama pettymys riittää siihen että tuntuu että "kaikki" ovat samanlaisia. Kuitenkaan niin ei voi elää. Ettei luota muihin ihmisiin. Se käy itselle kamalan raskaaksi. Me olemme laumaeläimiä ja olemme riippuvaisia toisista ihmisistä. Vaikka se tuntuisi miten vaikealta niin luottamusta kannattaa harjoitella. Sitä rakennetaan pikkuhiljaa. Jos joku ei ole sinun luottamuksesi arvoinen niin se ei ole sinun vikasi vaan sen toisen. Ei ole tyhmää luottaa, on tyhmää pettää luottamus. Ja on tyhmää myös olla luottamatta kehenkään jos muutama ihminen on luottamuksen pettänyt. Sen takia että lopulta kaikki ihmissuhteet perustuvat luottamukseen.
Onnea sinulle jatkoon. Katso ympärillesi. Kyllä niitä hyviäkin ihmisiä on ympärillä. Ja tärkeintä on että voit luottaa itseesi. Silloin voit lopulta aina kääntyä itsesi puoleen jos muut ihmiset eivät ole luottamuksesi arvoisia. Silloin olet aina turvassa. Itsesi kanssa.
Ihan kivoja ajatuksia tänne heitit, mutta taidat olla kokematon nuori ja toivoa täynnä tai/ja elät jossain haavemaailmassa. Tuo vuodatuksesi ei mitenkään poista sitä tosiasiaa että yksin täällä ollaan. Helpompihan tätä elämää on kestää jos noin ajattelee. Todellinen elämän merkityksettömyyden/merkityksellisyyden ymmärtäminen on vaikeaa eikä se taida olla tarkoituskaan. Jotkut sen vain näkevät. Ei riitä että on joku jota rakastaa, ei riitä se että jatkaa sukuaan, ei riitä että tämän pienen hetken tekee työtä ja tulee toimeen, ei riitä että uskoo korkeimpiin voimiin, ei riitä ystävyys eikä mikään tässä todellisuudessa. Ainoa mikä riittää on tietoisuus siitä että synnyit ja kuolet pois.
Joskus sinäkin sen totuuden huomaat!
Rakkautta ei ole olemassa tässä maailmassa. En tiedä onko sitä koskaan ollutkaan. Vain suvunjatkamisen vietti kuten muillakin eläimillä. Olen jo luovuttanut ja "kuin peto rotkoni rauhaan hiivin".
mukavaa kuulla että ajatuksistani saa sen käsityksen että olen nuori! Ikähän on asenne. Kovin nuori en enää kuitenkaan ole, 30 on mittarissa ja ylikin ja kokemuksia, ihan jopa elämän rajallisuudesta ja hyvinkin läheltä löytyy.
Katkeruuden elämälle olen kuitenkin onnistunut välttämään enkä toivo katkeroitumusta kenellekään muullekaan. Siitä kun ei mitään hyötyä ole kenellekään. Vähiten itselle.
Olenko väittänyt että riittää että "on joku jota rakastaa, ei riitä se että jatkaa sukuaan, ei riitä että tämän pienen hetken tekee työtä ja tulee toimeen, ei riitä että uskoo korkeimpiin voimiin, ei riitä ystävyys eikä mikään tässä todellisuudessa"?
Ja siitähän olen samaa mieltä että yksin täällä ollaan. Se oli kommenttini kantava ajatus. Yksin ollaan loppupeleissä muttei se välttämättä ole huono oivallus. Ja elämän tarkoitus on minun mielestäni eläminen, ainut mikä on varmaa on se että joskus synnyttiin ja joskus kuollaan. Ja sen välisestä ajasta kannattaisi nauttia eikä katkeroitua.
Jos elämää on helpompi kestää jos ajattelee näin niin eikö sitten kannattaisi pyrkiä niin ajattelemaan? Vai onko elämän tarkoitus mielestäsi kärsimyksen maksimointi ja itsesäälissä rypeminen? Kukaan muu ei sinua tule sieltä nostamaan sieltä, siinä(kin) voit luottaa vain itseesi!
Hyppäsin tänne alemmas vastaamaan sinulle.
(Taustatiedoksi: itsekin 30-v ja vähän yli)
Se mitä tuossa ylempänä kirjoitat on ihan järkeenkäypää ja paljon samaa olen itsekin miettinyt MUTTA:
Minun tekstini kantava ajatus oli, että mitä järkeä tässä on jos elät vain itsellesi ja kaikki mihin voit luottaa löytyy vain ja ainoastaan itsesi sisältä? Mitä hyötyä elämästäsi ikinä on jos kaikki mitä sinulla on kiteytyy lauseeseen: "synnyin, nautin, kuolin".
Jatkaakseni kantavaa ajatustani-> Minä kuvittelin elämän tarkoituksen olevan rakastaminen ja ihmisestä välittäminen, mikä on osoittautunut sekä käytännössä ja teoriassa vain kauniiksi ihanteeksi, saavuttamattomaksi raadollisten ihmisten keskellä.
Taitaa olla perusajatukseltaan oikeassa joku aikaisempi kirjoittaja sanoessaan meidän olevan vain eläimiä. Olemme ylikehittyneitä eläimiä, joiden ei koskaan ollut tarkoitus oppia ajattelemaan (monet eivät oikeasti pysty siihen vieläkään), koska ajatteleminen kyseenalaistaa elämisemme tarkoituksen. Ja tarkoitushan on vain suvunjatkaminen.
Tästä päästäänkin taas samaan pisteeseen: Mitä helvetin järkeä on elämässä jos tekomme palvelevat vain suvunjatkamista. Siinä ei TODELLISELLA rakkaudella on mitään sijaa. Taitaa olla vain sana, joka ei sisällä tarkoitusta.
Et väittänyt, mutta minä väitin niin(en nyt jaksa taas samoja kirjoittaa). Ole sinä onnellinen jos pystyt nauttimaan ajasta syntymäsi ja kuolemasi välillä. Loppupeleissä sekin on vaan harhaa. Toisaalta parempi elää onnellisessa harhassa kuin onnettomassa todellisuudessa. Mitä sen on väliä? Eipä täällä kauan kärsitä. Loppu tulee joskus ja onpahan jotain mitä odottaa.
Eihän sillä rakkaudella olekaan muuta merkitystä kuin suvun jatkaminen! Jos rakkauden tunnetta ei olisi, me olisimme jo tappaneet toisemme sukupuuttoon ajat sitten. Kummasti sikiävää porukkaa ollaan, vaikka me naiset olemme huonoja lisääntymään jos vähän vertaa muihin eläimiin. Eläimillä yleensä on vahva suvunjatkamisvietti ja se vietti on myös meillä. Me vain olemme sen kauniisti rakkaudella käärineet sieväksi pikku paketiksi. Onko muilla eläimillä rakkauden tunnetta? Taitaa olla ja me tyhmät ihmiset kuvittelemme itsestämme liikoja.
Tuo on tosi hyvä kysymys: mitä järkeä tässä kaikessa on? Elämässä siis. Siihen ei minulla tietysti ole vastausta, omalta kohdaltani olen tullut siihen tulokseen että todellakin, mitään ei jää eikä elämällä ole muuta tarkoitusta kuin itse elämä. Eläminen. Ellei sitten ajattele olevansa jotenkin korvaamaton tyyliin keksiä ja kehittää jotain ihmis- tai eläinkunnalle hyödyllistä joka jää jälkeen kun itsestä aika jättää. Jos vaikka kehität jonkun keksinnön josta saat vaikka Nobelin rauhanpalkinnon. Harva keksii mitään niin olennaista ja jos mitä tahansa ihmisen tekelettä mitataan vaikka maailmankaikkeuden tasolla niin eipä ne taida olla mitenkään merkittäviä. Yksi ihminen on kovin vähämerkityksellinen siinä mittakaavassa. Joku ajattelee työssään olevansa korvaamaton mutta tosiasiassa mikään järjestelmä tai yhteisö ei yhtä yksilöä kaipaa ja aina löytyy joku joka tekee saman homman.
Eli elämän tarkoitus ei ole minusta työ, ei tiede. Ei edes rakkaus. Suvun jatkamisessa voisi olla jotain järkeä jos ajatellaan että sitä kautta voi jättää itsestä jäljen maailmaan kun itsestä aika jättää. Mutta maailmassa on niin paljon ihmisiä ja jokainen on mielestäni yhtä arvokas etten kuvittele että minun jälkeläisenikään syntyvät minkään muun takia kuin sen takia että voivat nauttia elämästä. Elää, kokea, nauttia, kärsiäkin tietysti ja sitten lopulta kuolla pois.
Juuri sen takia mielestäni on raskauttavaa tuhlata elämäänsä katkeroitumiseen. Ylipäänsä elämässä ei lähtökohtaisesti mielestäni kannattaisi tehdä mitään mistä ei pidä. Ja silti, ei pelkästään itselleenkään voi elää. Ajatella vain itseään. Ja se taas johtuu siitä että eläämme vaikuttavat muutkin ihmiset kuin me itse. Elämme yhteisössä. Vuorovaikutuksessa muihin. Ja siksi emme voi ajatella vain itseämme jos haluamme nauttia elämästä. Ja vuorovaikutukseen välttämättä kuuluu muihin luottaminen. Luottamusta ei saisi menettää vaikka se välillä tuntuukin siltä ettei kukaan ole luottamuksen arvoinen. Ei se niin ole. Jos joku ei ole ollut luottamuksen arvoinen niin ei silti pidä viedä muilta ihmisiltä mahdollisuutta olla luottamuksen arvoinen. Luottamuksen arvoinenhan ei voi olla ellei siihen edes anneta mahdollisuutta.
Sanotaan niin että minun mielestäni elämästä nauttiminen vaatii sen että pystyy rakastamaan ja olla rakastettu ja välittää muista ihmisistä ja että muut ihmiset välittävät itsestä. Enkä ole (vieläkään enkä toivottavasti koskaan) menettänyt toivoani ettei näin voisi olla. Siihen pitää pyrkiä. Ei se saa jäädä vain kauniin ihanteen tasolle. Se on itsestä kiinni. Ja sitä huonommalla todennäköisyydellä sen saavuttaa mitä enemmän katkeroituu ja tuomitsee muut ihmiset epäluotettaviksi jo etukäteen.
En ajattele myöskään noin että elämämme tarkoitus olisi suvunjatkaminen. Olemme eläimiä mutta jonkun määritelmän mukaan kai ihmisen erottaa eläimestä sillä että ihminen pystyy abstraktiin ajatteluun. Meillä on ja pitää olla muitakin ominaisuuksia kuin suvun jatkaminen. Meillä on enemmän kuin eläimillä. Tieto lisää tuskaa eikä tunteet ole aina mukavia mutten itse henkilökohtaisesti vaihtaisi paikkaa esim kissan kanssa. Vaikkei sillä olekaan vastaavia huolia kuin minulla. Eipä sillä ole vastaavia ilojakaan.
Elämä on lahja. Syntyminen ei ole omassa vallassamme, kuolema voi ollakin, mutta minun mielestäni elämää pitäisi arvostaa. Elää tukka putkella niin kauan kuin se on mahdollista. Sitten kun elämä on ohi niin se on. Onhan se surullista mutta miksei nauttia siitä ajasta jonka olemme saaneet? Mitään muutahan meillä ei ole.
Elämässä on paljon kaunista ja näkemisen arvoista. Yritä ajatella niitä. Tekeminen ja meneminen muiden seuraankin auttaa. Onko sinun mahdollista hankkia itsellesi uutta eläintä? Eläimet ovat vilpittömiä kiintymyksessään. Niistä huolehtiminenkin vie ajatukset pois ikävistä asioista.Älä tee katkeroitumisella itsellesi pahaa.Kun loppui, niin loppui. Jaksamista!
vaikka niitten typeryksien (= exämme!)uhalla jos ei muuten! Ei anneta niille sitä iloa että me luovuttaisimme! Nyt meitä koskee ja lujaa mutta kun me tästä noustaan niin uskotko että voi olla että silloin ne toiset vasta rupeavat suremaan (kun nyt ovat tod.näk. ns. laastarisuhteissa...)tätä kaikkea kun me jo ollaan se surtu pois ja ollaan vahvoilla! Minäkin täällä itken ja valvon ja oksennan nyt mutta kyllä se päivä vielä koittaa että tämä paska loppuu, uskotaan siihen!!
Hirveästi voimia sinulle!!
siis mekin oltiin 15v.yhdessä ja mun avovaimo meni naapurin ukon kans yhteen voiko noin nopeaan rakastua toiseen et 15v.on noin vain pyyhitty pois näköjään toiset pystyy siihen.musta ei olisi ikinä semmoiseen ei edes pettämiseen silloin kun rakastan toista.ja mä rakastin niin paljon et sitä ei voi kukaan tietää ja ikäväkseni rakastan vieläkin se tässä niin paha onkin.
Toi on just sitä kykynemättömyyttä, itsekkyyttä mitä avovaimosi osoittaa. Otetaan uusi mies ja paetaan selittelemättä vanhasta suhteesta. Ei pystytä ajatelemaan sinua, varastetaan 15 vuotta ja heitetään ne lopuksi roskiin. Ja ikävintä siinä on se, että sinä rakastat silti. Tuttu tunne.
Ei varmaan paljon lohduta sinua niin kuin ei minuakaan, että sinä olet se parempi ihminen.
Ymmärrän parin kk:n suhteet, joissa on parempikin jättää heti jos ei tunnu oikealta ettei kiusaisi sitä toista. Mutta en voin ymmärtää vuosia kestä neen suhteen jälkeen että ei keskustella ja anneta toiselle mahdollisuutta.
Täällä pärjää kylmät, laskelmoivat, ajatuksettomat kusipäät, jotka kyllä vaativat mutta eivät itse osaa antaa.....prkl.
Eivät ne 15 vuotta mihinkään katoa - ne ovat niin sinun kuin exäsi menneisyyttä, elettyä elämää siis. Nyt sinusta tuntuu, että ne ovat pyyhkiytyneet olemattomiin, mutta jonakin päivänä huomaat, että ne ovat osa sinua, muistoja. Ja se, että exäsi on nyt uuden kanssa, ei myöskään tarkoita, että hän pyyhkii sinut menneisyydestään pois - ei, kyllä ne vuodet ovat hänellekin olleet elämisen arvoisia.
Muista siis myös ajatella positiivisesti, ts. älä jatkuvasti hoe itsellesi ikäviä ajatuksia. Ne eivät aina ole tottakaan, ne kaikki ikävät ajatukset.
Tiedän että ei paljoa lohduta, mutta itselläni on vastaava tilanne ja tuntuu että elämä on vain yhtä saatanan paskaa..
Voimia.