Olen tuntenut "äijäni" jo parisen vuotta, toisin sanoen ollaan oltu se aika yhdessä. Puoli vuotta yhdessä oltuamme alkoi noin kuukauden välein tulla tekstiä "mitä jos lopetettaisiin"(Hän oli vielä epävarma siitä, uskaltaako rauhoittua paikalleen, ja molemmin puolin olemme toisillemme ensimmäiset "vakavat" puoliskoehdokkaat). En antanut periksi vaan taistelin. Nyt en itse enää jaksaisi taistella, mutta mies on alkanut kiinnittää suhteeseemme enemmän huomiota. Turhan myöhäisessä vaiheessa, olen sanonut sen jo hänelle, että olisi kannattanut alkaa yrittää jo ennemmin. Ei siinä, ettenkö rakastaisi häntä, mutta olen jo väsynyt yrittämään, koska ensimmäisten reilun puolentoista vuoden aikana minä olen ollut se, joka on pitänyt tätä juttua kasassa. Nyt hän on jopa myöntänyt, että ei tunnu kivalta, kun joutuu olemaan aina se, joka ottaa yhteyttä ja joka joutuu tekemään työtä suhteen eteen. Jotenkin en ole vain osannut ottaa enää itseäni niskasta kiinni, jotta voisimme alkaa tehdä yhdessä työtä suhteemme eteen.
Ei siinä vielä kaikki. Näemme melko harvoin opiskelujeni takia, joten viikonloput ovat ainoita mahdollisia päiviä nähdä. Tuhat ja yksi kertaa hän on luvannut olla paikalla, että näkisimme, tuhat kertaa hän on pettänyt lupauksensa, toisaalta ymmärrettävistä syistä, mutta nekään eivät ole olleet riittäviä syitä perua tapaamisiamme.
Olen jo pidemmän aikaa ollut väsynyt tilanteeseen,ja etenkin siihen, että hän asettaa koko ajan minulle vaatimuksia (esimerkiksi pitää olla laittautunut lähes koko ajan jne, joita en todellakaan jaksa toteuttaa). Vastavetona olen antanut hänelle myös vaatimuksia, joita hän, yllätys sinänsä, ei ole pahemmin jaksanut toteuttaa.
Tilanne meni vähän aikaa sitten siihen, että kiukuteltuamme molemmin puolin jonkin aikaa hän vain kilahti minulle ja huusi, että nyt ulos hänen asunnostaan, että hän ei enää halua minua. En edes tajua, mitä sanoin hänelle, että hän suuttui, ei hän itsekään muista. Yritimme vain selvittää tilannetta puhumalla, mikä ei siis näköjään auttanut. Kieltäydyin lähtemästä,ennenkuin asia olisi selvitetty, vaikka fyysisestikin minua oltiin heittämässä ulos. Mies välillä suurinpiirtein itki ja halaili minua, välillä taas oli raahaamassa ulos, kunnes raahautui sänkyynsä ja nukahti. Pyysi minuakin viereensä, mutta odotin,kunnes hän oli nukahtanut, ja poistuin. (emme siis asu saman katon alla)
Seuraavana päivänä tehtiinkin jo jonkinlainen sovinto, ja hän moneen kertaan totesi rakastavansa minua, eikä kuulemma halua ketään muuta. Itselleni on kuitenkin pahasti jäänyt kaihertamaan tuo ilta, ihan jo sen fyysisyydenkin takia. Ei sillä, että pelkäisin häntä, tai minua olisi sattunut, vaan se, että hän oikeasti halusi minusta eroon. Alkoholilla oli kyllä hieman osaa asiassa hänen osallaan, itse olin täysissä järjissäni.
Välillä on tullut myös turhia syytöksiä siitä, että olisin pettänyt häntä. Hän itse jäi kiinni valehtelusta ja pienimuotoisesta pettämisestä,(josta hän ei uskaltanut kertoa, koska pelkäsi minun jättävän hänet heti. Tämäkin tapahtui humalassa, ja tapahtumaa hän katuu kovasti) itse en voi ajatellakaan tuollaista. Syytöksillä hän muka vain haluaa hieman säikäyttää ja herätellä minua. Olen monesti tolkuttanut, että se on todella loukkaavaa, ja samalla hän menettää omaa luottamustaan minun silmissäni.
Mitä tekisin? Omat ajatukset ovat jo loppu. Toisaalta en kovin epäile sitä, etteikö hän rakastaisi minua, ja minäkin kyllä rakastan häntä, mutta yritänkö unohtaa kaikki yritykset, jolloin hän on meinannut jättää minut, vai unohdanko koko tyypin? Lähes kaikki asiat olemme jakaneet, ja suunnitelleet tulevaisuutta, mutta epävarmuus on myrkkyä....Muuten hän on mukava tyyppi, niin perheeni kuin kavereidenikin keskuudessa, ja pahaakaan en ole hänestä kuullut lähes yhtään.
Kiitos niille, jotka vielä tämän kirjoitusryöpyn jälkeenkin jaksavat jotain fiksua vastata.
Ei siinä vielä kaikki. Näemme melko harvoin opiskelujeni takia, joten viikonloput ovat ainoita mahdollisia päiviä nähdä. Tuhat ja yksi kertaa hän on luvannut olla paikalla, että näkisimme, tuhat kertaa hän on pettänyt lupauksensa, toisaalta ymmärrettävistä syistä, mutta nekään eivät ole olleet riittäviä syitä perua tapaamisiamme.
Olen jo pidemmän aikaa ollut väsynyt tilanteeseen,ja etenkin siihen, että hän asettaa koko ajan minulle vaatimuksia (esimerkiksi pitää olla laittautunut lähes koko ajan jne, joita en todellakaan jaksa toteuttaa). Vastavetona olen antanut hänelle myös vaatimuksia, joita hän, yllätys sinänsä, ei ole pahemmin jaksanut toteuttaa.
Tilanne meni vähän aikaa sitten siihen, että kiukuteltuamme molemmin puolin jonkin aikaa hän vain kilahti minulle ja huusi, että nyt ulos hänen asunnostaan, että hän ei enää halua minua. En edes tajua, mitä sanoin hänelle, että hän suuttui, ei hän itsekään muista. Yritimme vain selvittää tilannetta puhumalla, mikä ei siis näköjään auttanut. Kieltäydyin lähtemästä,ennenkuin asia olisi selvitetty, vaikka fyysisestikin minua oltiin heittämässä ulos. Mies välillä suurinpiirtein itki ja halaili minua, välillä taas oli raahaamassa ulos, kunnes raahautui sänkyynsä ja nukahti. Pyysi minuakin viereensä, mutta odotin,kunnes hän oli nukahtanut, ja poistuin. (emme siis asu saman katon alla)
Seuraavana päivänä tehtiinkin jo jonkinlainen sovinto, ja hän moneen kertaan totesi rakastavansa minua, eikä kuulemma halua ketään muuta. Itselleni on kuitenkin pahasti jäänyt kaihertamaan tuo ilta, ihan jo sen fyysisyydenkin takia. Ei sillä, että pelkäisin häntä, tai minua olisi sattunut, vaan se, että hän oikeasti halusi minusta eroon. Alkoholilla oli kyllä hieman osaa asiassa hänen osallaan, itse olin täysissä järjissäni.
Välillä on tullut myös turhia syytöksiä siitä, että olisin pettänyt häntä. Hän itse jäi kiinni valehtelusta ja pienimuotoisesta pettämisestä,(josta hän ei uskaltanut kertoa, koska pelkäsi minun jättävän hänet heti. Tämäkin tapahtui humalassa, ja tapahtumaa hän katuu kovasti) itse en voi ajatellakaan tuollaista. Syytöksillä hän muka vain haluaa hieman säikäyttää ja herätellä minua. Olen monesti tolkuttanut, että se on todella loukkaavaa, ja samalla hän menettää omaa luottamustaan minun silmissäni.
Mitä tekisin? Omat ajatukset ovat jo loppu. Toisaalta en kovin epäile sitä, etteikö hän rakastaisi minua, ja minäkin kyllä rakastan häntä, mutta yritänkö unohtaa kaikki yritykset, jolloin hän on meinannut jättää minut, vai unohdanko koko tyypin? Lähes kaikki asiat olemme jakaneet, ja suunnitelleet tulevaisuutta, mutta epävarmuus on myrkkyä....Muuten hän on mukava tyyppi, niin perheeni kuin kavereidenikin keskuudessa, ja pahaakaan en ole hänestä kuullut lähes yhtään.
Kiitos niille, jotka vielä tämän kirjoitusryöpyn jälkeenkin jaksavat jotain fiksua vastata.
Vastaukset 9
Vanhimmat
Minusta kyllä aivan liikaa vaikeuksia teidän jutussanne. Turha kärsiä tollasessa suhteessa päivästä toiseen. Uutta miestä vaan kehiin, vaikka vanhasta suhteesta pois astuminen sattuukin ja on varmasti vaikea päätös. Pettämiset, lupauksien pettämiset, vaatimukset, suhteen lopettamishalut ja epävarmuus yhdistettynä siihen että näette harvoin=ei mitään järkeä. Joskus rakkaus ei vain riitä.
Noniin, tänään sainkin kuulla, että "äijäni" haluaisikin alkaa käydä opiskelupaikkakunnalla useammin, että näkisimme muilloinkin kuin viikonloppuisin. Että tuo mies osaa yllättää.. Silti koko juttua sietää vielä harkita, mutta selvästikin hän vasta nyt alkaa laittaa suhteellemme painoarvoa. Kiitos $ammy kuitenkin mielipiteestäsi! :) Vielä on kuitenkin paljon pohdittavaa ennen päätöstä..
Mitäs jos lukisit oman kirjoituksesi pari kertaa uudelleen läpi? Eiköhän se vastaus löydy sieltä. Kirjoitit pitkän litanian kuinka idiootti se mies on, ja kyselet vielä meiltä mitä sun pitäisi tehdä. Sä yksinkertaisesti jätät sen miehen. Kiusaat vaan itseäsi ja väsyt vielä enemmän sen juttuihin ja temppuihin. Ole tämän kerran vielä VAHVA ja tee se jättämis päätös mikä pysyy.
Tiedän, että on typerää kysyä, mitä tekisin, ja sen jälkeen käydä selittelemään, että miksi en voisi jättää häntä. Taas on tullut niin paljon uusia asioita, että pistää taas kovin mietteliääksi.
Se pettämisjuttu hänen osaltaan ei ollut mitään vakavaa, oikeastaan humalapäissään pusuttelua, ja olenkin sanonut, että suutuin siitä, että hän valehteli minulle, tai jätti olennaisen kertomatta, enkä tuollaisesta,vielä suhteellisen pienestä hölmöilystä. Siitäkin on jo pidempi aika.
Ja nyt hän on oikeasti ottanut vapaaksi suurimman osan niistä päivistä,jotka minulla ovat lomapäiviä (ei ole luullakseni kovin helppoa hänen työssään), ja suunnitteli vievänsä minut johonkin. Olen kyllä suoraan ilmoittanut, että mitään ihmeitä en odota, eli jos hän lupaisi viedä minut esim. Kuubaan, niin oletan meidän menevän sukulaisten luo kylään vaikka Perniöön.. :)
Hän ilmeisesti viimekertaisen riidan jälkeen tajusi todellakin olevansa hölmö, ja ihmettelen, miten hän on alkanut ottaa tomerasti asioita hoidettavaksi. Lähinnä siis niitä, mistä minä olen hänelle maininnut.. En väitä, että itsekään olisin mikään helppo ihminen, melkoinen umpiluupää välillä,ja huono luottamaan ihmisiin. Mutta kommentit ovat vieläkin tervetulleita, saa nähdä, mitä järki ja tunteet sanovat sitten loppujen lopuksi..
Taidat sitten kaikesta huolimatta välittää siitä vieläkin? Tykkäätkö sä kun mies vie ja sä vikiset? Onko siinä miehessä jotain niin ihanan renttumaista, kun et halua irtautua siitä, vai onko hän ainoa joka sinut huolisi, vai missä mennään? Tokihan se nyt voi lirkutella ja selittää tulevansa useammin sua katsomaan. Mutta silti se on ihan sama mies kuin aikaisemminkin. Et sä voi olla satavarma, vaikka se virittelisi muita juttuja naisten kanssa kun sä et ole lähettyvillä.
Kyllä välitän. Siksi onkin hankalaa. Mies vie, ja minä vikisen - joskus. Olen melko määräilevä itsekin, ja tehnyt miehelle selväksi, että minua kohtaan ei käyttäydytä paskasti, ja osat ovat myös tasapuolisesti niinkin, että minä vien ja mies vikisee.. :)
Aika kiltti "mammanpoika" hän toisaalta on, ainakin olisi vaikea uskoa, että hän säätäisi toisten naisten kanssa, koska hän ei saa peiteltyä sitä, että on tullut tehtyä jotain luvatonta (näen jo joistakin pikkuasioista,jos hän on tehnyt minun toivomukseni vastaisesti jonkin asian). Mutta satavarma en tosiaan koskaan voi olla.
Lähinnä varmaan tuo ailahteleva käytös on pistänyt miettimään, onko tämä juttu järkevä. Ottajia olisi varmaan molemmilla, mutta omat suunnitelmamme elämää varten ovat niin hyvin matsanneet yhteen, että senkin takia olemme pysyneet yhdessä.
Olen uskoakseni ollut myös melko jämäkkä tietyissä asioissa, ja ilmaisin sen tietyn illan jälkeen, että jos näin teet vielä, niin lähden kyllä varmasti (saa nähdä, onko kuitenkaan oikeasti halua lähteä..), vaikka kuinka välitän. Nyt vaan todella mietityttää, odotanko, tuleeko vielä paskaa niskaan vai ei(sitäkään ei koskaan tiedä,tuleeko enää ja jos tulee, niin kuukauden vai vuoden päästä). Ehkä sekin pelottaa, että jos heitänkin vielä vuoden pari "hukkaan" tämän tapauksen kanssa, kunnes kaikki kaatuu niskaan. En ole kyllä vielä niin vanha, että puolet nuoren aikuisen elämästä olisi sen takia kadonnut.
Varmastikin minusta löytyy myös liuta vikoja, jos puoliskoni alkaisi niitä kertomaan.
Täytyy kai elää päivä kerrallaan ja katsoa, vieläkö on kovasti eroamassa.. tällä hetkellä ei sellaista pysty edes ajattelemaan, kuulemma.
viimeaikoina lukenut liikaa jurruja narsisteista, mutta tuli ekaks mieleen, että haluatko elää mahdollisen narsistin kanssa loppuelämäsi?
Ymmärrän kyllä sinun vaikeutta päättää, koska kuulostaa siltä, että katselet samanlaisten ruusunpunaisten lasien läpi, kuin minäkin :(
Ja nenilleen tässä tahtoo aina saada enemmän tai vähemmän :(
Kiitos vinkistäsi. Itse asiassa pohdinkin viestisi jälkeen asiaa yksin ja toisen puoliskoni kanssa. Yhdessä tunnistimme hänestä muutaman piirteen, eli kovin vahvasti hän ei narsisti ole, mutta ehkäpä joillakin suuremmilla osa-alueilla..
Yllättävän ymmärtävästi itsekin suhtautui.. Pitää katsoa, jos tuo ruusunpunaisten lasien läpi katselu vielä auttaisi tätä paria.. :)
Mutta kiitos sinulle ja tsemppiä itsellesi! Jos saan udella, niin oletko törmännyt vastaavanlaisiin ihmisiin?
piirteitä ei ole ollut kellään, johon olen enemmän tutustunut, mutta muutamassa on ollut kuitenkin monia samoja piirteitä.
Viimeisin tapaus on työnarkomaani, joka käytännössä käyttäytyy hyvinkin alentavasti ympärillään olevia kohtaan ja vetoaa aina vain työkiireisiin. Pikkuhiljaa alan ymmärtää senkin käytöksen olevan jonkin asteista itsekkyyttä. Jotenkin vain olen alkanut miettiä, että ilman työkiireitäänkin hänellä varmasti olisi niitä itsekeskeisiä piirteitään, mutta nyt vain on niin helppo syyttä työtä kaikesta.