Minulla on ongelma. En osaa päättää mitä tekisin parisuhteeni kohdalla. Jäin leskeksi 4 v sitten 30 vuoden avioliitosta ja tapasin nykyisen seurustelukumppani kohta 3 v sitten. Hän on eronnut ja lapset jo isoja ja minunkin lapseni ovat jo aikuisia ja molemmat avioliitossa. Molemmat lapseni ja lapsenlapsenikin ovat hyväksynyt miesystäväni täysin.
Mies haluaisi avioon tai edes avoliittoon, mutta minä en. Olen tyytyväinen tähän, että tapamme vain lähinnä viikonloppuisin loma-aikoja lukuunottamatta. Asumme samalla paikkakunnalla, joten tapaaminen ei tuota ongelmia. Mies on avulias, kiltti, huolehtivainen, hellä, voisi sanoa, että *unelmamies* ja tiedän, että hänen kanssaan minulla olisi taloudellisesti turvattu ja muutenkin sopusointuinen elämä.
Mutta kuitenkin...kesällä oltuamme 4 viikkoa yötäpäivää yhdessä, minua alkoi tilanne ahdistamaan ja olin onnellinen, kun loma loppui ja taas palattiin entiseen systeemiin.
Kummitteleeko minulla edelleen miesvainajani niin paljon mielessäni, että siksi en ehkä *uskalla* ottaa sitä ratkaisevaa askelta??
Kummallista..ensin oli vaikaa olla yksin ja nyt taas nautin yksinolosta ja toisen läsnäolo liian pitkään alkaa ahdistaa......
Mies haluaisi avioon tai edes avoliittoon, mutta minä en. Olen tyytyväinen tähän, että tapamme vain lähinnä viikonloppuisin loma-aikoja lukuunottamatta. Asumme samalla paikkakunnalla, joten tapaaminen ei tuota ongelmia. Mies on avulias, kiltti, huolehtivainen, hellä, voisi sanoa, että *unelmamies* ja tiedän, että hänen kanssaan minulla olisi taloudellisesti turvattu ja muutenkin sopusointuinen elämä.
Mutta kuitenkin...kesällä oltuamme 4 viikkoa yötäpäivää yhdessä, minua alkoi tilanne ahdistamaan ja olin onnellinen, kun loma loppui ja taas palattiin entiseen systeemiin.
Kummitteleeko minulla edelleen miesvainajani niin paljon mielessäni, että siksi en ehkä *uskalla* ottaa sitä ratkaisevaa askelta??
Kummallista..ensin oli vaikaa olla yksin ja nyt taas nautin yksinolosta ja toisen läsnäolo liian pitkään alkaa ahdistaa......
Vastaukset 3
Vanhimmat
Melkein oli kuin omaa kirjoitustani, sillä erotuksella että olen eronnut ja kokenut sen jälkeen muita rankkoja asioita.
Yritin seurustella. Mies oli oikein ihana mutta en minä siihen vaan pystynyt. Ahdisti niin kauheasti semmoinen kotileikin leikkiminen.
Yksin (tai lapsen kanssa) on ihan hyvä ja seesteinenkin olo. Mutta kyllä kaipaan toista ihmistä silti... Olen nyt vaan yrittänyt uskoa ettei vielä ole oikea aika, ei ole kiirettä.
Yritettäiskö molemmat kuunnella oikeasti itseämme? Eihän ole mikään pakko sitoutua kehenkään jos se vaan ei tunnu oikealta...Eihän siitä liitosta mitään tulisi kuitenkaan.
Jonain päivänä aika on kypsä ja silloin sitä ei tarvitse edes niin miettiä - näin uskon!
Kyllä edellinen kirjoittaja on ihan oikeassa. Jos sinusta tuntuu, että et halua elää kotileikkiä niin miksi sinun pitäisi elää niin? Jos olet tyytyväinen tämänhetkiseen tilanteeseen, niin miksi sinun pitäisi toisen toiveiden takia muuttaa jotakin. Voi jopa olla niin, että jos avioudut hänen kanssaan vääristä syistä, niin muutut itse tympääntyneeksi ja liittonne huononee. Kun ihmisellä on hyvä olla itsensä kanssa niin suhdekin toimii paremmin. Sinuna en menisi tekemään mitään sellaisia päätöksiä mitä et sisimmässäsi haluaisi tehdä. Olet yhden liiton elänyt, niin miksi pitäisi uudelleen tehdä niin. Jos voit nyt elää vain seurustelutason elämää, niin ota siitä kaikki irti.
Niinpä.. taidan jatkaa entiseen malliin.
Nimittäin silloin nuorena mennessäni avioon en edes harkinnut koko asiaa..oli van niin sanotusti *pakko* mennä. Ensimmäinen lapsemme syntyi kuitenkin vasta 4,5 vuoden päästä, että se ei ollut syynä, vaan intohimoinen rakkautemme.
Ehkäpä se onkin syynä, vaikka rakastankin nykyistä kumppaniani, samanlaista intohimoa en ole tuntenut häntä kohtaan missään vaiheessa.....