Psykopaatti.
Ongelmani alkoivat lapsuudestani.
9-vuotiaana jouduin kokemaan jotakin sellaista, mitä siinä iässä ei pitäisi vielä kokea:
Jouduin naapurin sedän raiskaamaksi.
Minulla on veli, jota isä hakkasi. En kuitenkaan muista, että isä olisi koskaan pahoinpidellyt minua. Ehkä kerran, pari saattoi lyödä, muttei sillä lailla hakkaamis-mielessä". Minä olin kuitenkin meistä kahdesta se vanhempi.
Minua ei koskaan koulukiusattu, vaikka olenkin ollut vähän kummallinen aina.
Koulussa en koskaan puhunut kenellekkään.
Olin aina yksin.
Muutin pois kotoa aika varhain, 16-vuotiaana.
Eristäydyin muusta maailmasta melkein kokonaan,
lopetin opiskelut kesken.
Pikkuveli oli luonani usein, mutta sitten yhtenä päivänä en avannut hänelle enää ovea.
En halunnut häntä elämääni enää. Halusin unohtaa kaiken, perheeni ja muun.
Muistan, kun istuin yksiössä lattialla ja odotin, että ovikello ei soisi enää.
Yritin olla hiljaa, että veli luulisi, etten ole kotona.
Minusta tuli kylmä. Suojelen itseäni tällä tavalla: En osaa olla toisille ihmisille kohtelias, vaan aina suustani sinkoilee sammakoita ja suhatudun muihin aina negatiivisesti, vaikka yritänkin vähän pehmentää sanojani. Aina ne kuitenkin tulee, kuin luodit turpa värkistä, haukun ihmisiä päin naamaa ihan vieraita ja kun haluan pyytää anteeksi, en osaa.
En pysty käymään töissä, olen kotona päivät pitkät ja elän omissa maailmoissani.
Pidänpähän suuni kiinni.
En halua päästää ihmisiä lähelleni, koska pelkään aiheuttavani heille pahaa tällä kylmyydelläni.
Haluaisin rakastaa ja olla rakkauden kohteena, mutta en pysty siihen.
Tämä on nyt vähän epätoivoista, mutta mitä ihmettä minun pitäisi tehdä? Terapiaan en mene, ei auta, nolaan vain itseni.
Elämä ei ole minulle mitään.
En tunne mitään muuta, kuin surua ja huonoa-omaa tuntoa, kun jätin pienen veljeni yksin.
En enää tiedä, onko hän enää elossakaan,
toivon, ettei olisi.
Ongelmani alkoivat lapsuudestani.
9-vuotiaana jouduin kokemaan jotakin sellaista, mitä siinä iässä ei pitäisi vielä kokea:
Jouduin naapurin sedän raiskaamaksi.
Minulla on veli, jota isä hakkasi. En kuitenkaan muista, että isä olisi koskaan pahoinpidellyt minua. Ehkä kerran, pari saattoi lyödä, muttei sillä lailla hakkaamis-mielessä". Minä olin kuitenkin meistä kahdesta se vanhempi.
Minua ei koskaan koulukiusattu, vaikka olenkin ollut vähän kummallinen aina.
Koulussa en koskaan puhunut kenellekkään.
Olin aina yksin.
Muutin pois kotoa aika varhain, 16-vuotiaana.
Eristäydyin muusta maailmasta melkein kokonaan,
lopetin opiskelut kesken.
Pikkuveli oli luonani usein, mutta sitten yhtenä päivänä en avannut hänelle enää ovea.
En halunnut häntä elämääni enää. Halusin unohtaa kaiken, perheeni ja muun.
Muistan, kun istuin yksiössä lattialla ja odotin, että ovikello ei soisi enää.
Yritin olla hiljaa, että veli luulisi, etten ole kotona.
Minusta tuli kylmä. Suojelen itseäni tällä tavalla: En osaa olla toisille ihmisille kohtelias, vaan aina suustani sinkoilee sammakoita ja suhatudun muihin aina negatiivisesti, vaikka yritänkin vähän pehmentää sanojani. Aina ne kuitenkin tulee, kuin luodit turpa värkistä, haukun ihmisiä päin naamaa ihan vieraita ja kun haluan pyytää anteeksi, en osaa.
En pysty käymään töissä, olen kotona päivät pitkät ja elän omissa maailmoissani.
Pidänpähän suuni kiinni.
En halua päästää ihmisiä lähelleni, koska pelkään aiheuttavani heille pahaa tällä kylmyydelläni.
Haluaisin rakastaa ja olla rakkauden kohteena, mutta en pysty siihen.
Tämä on nyt vähän epätoivoista, mutta mitä ihmettä minun pitäisi tehdä? Terapiaan en mene, ei auta, nolaan vain itseni.
Elämä ei ole minulle mitään.
En tunne mitään muuta, kuin surua ja huonoa-omaa tuntoa, kun jätin pienen veljeni yksin.
En enää tiedä, onko hän enää elossakaan,
toivon, ettei olisi.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Sinä et ole mikään psykopaatti.
Sinä et "hyljännyt" pikkuveljeäsi, vaan
tarvitsit kunnon etäisyyttä kaikkiin lähipiirisi ihmisiin pystyäksesi toipumaan.
Läheiset usein ruokkivat ssamaa tuskaa ja se vaikeuttaa toipumista jolloin irtiotto on viisas ratkaisu.
Eli toimit täysin normaalisti.
Mitä muuta muka olisit voinut?
Turha syyllistää itseäsi, monet muut ovat joutuneet tekemään saman ratkaisun. Ja selviytyneet hyvään elämään.
Psykopaatit ei muuten hirveästi tunne tarvetta tai kykene erittelemään tunteitaan tai asioiden osatekijöitä suhteessa muihin ihmisiin.
Ne tekee ihan muita juttuja käsittääkseni kun funtsii syntyjä syviä. Olet ihan normaali ja takuulla tulet pärjäämään todella hienosti, saatpa nähdä.
Ei ihme jos olet kuvaamassasi tilanteessa, olethan joutunut satutetuksi tuttujen ja läheisten ihmisten toimesta.
Pikkuveljesi on yhtälailla uhri kuin sinäkin, toivottavasti hän on osannut hakea tukea/apua.
Ei sinun tarvitse hävetä itseäsi. Ei ole sinun vika miten muut ihmiset ovat sinua kohdelleet.
Tarvitset apua, se on selvä.
Olet eristäytynyt etkä halua ketään maailmaasi.
Suojelet itseäsi mutta miltä?
Elämältä?
Nyt kiiruusti juttelemaan ja vatvomaan tilannetta ammatti-ihmisen kanssa.
Et ole psykopaatti koska pystyt tuntemaan ja tiedostat ongelmasi.
Narsistiset piirteetkin tulevat juuri lapsuuden traumoista.
Voimahali sulle, älä jätä tärkeitä ihmisiä elämäsi ulkopuolelle, tulet huomaamaan että sittenkin on kivempi kun on OIKEITA ihmisiä ympärillä.