Ensitapaamisesta lähtien olen tuntenut ettei anoppi pidä minusta lainkaan. Nyt olen tullut siihen pisteeseen, että ajattelen jo eroa miehestäni jotta pääsisin eroon tuosta anopista. Onko teillä muilla vastaavanlaista tilannetta?
Eroko ratkaisu?
Miniä/äiti
172982
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 17
Vanhimmat
Vähän samantapaista löytyy, enkä ainakaan eroa ajattele. Muista, että sinä olet naimisissa puolisosi kanssa, etkä siis anoppisi kanssa.
Kohta viiteen vuoteen en ole käynyt tapaamassa anoppiani eikä juuri ole muutakaan yhteydenpitoa. Joulukortit juuri ja juuri lähetellään molemmin puolin.
Anopin poika (eli puolisoni) käy äitinsä luona ehkä kerran vuodessa, minä en tietenkään ole mukana. Asumme vähän kauempana anopista, joten kumpikin puoli elää omaa elämää eikä sanomista tule. Siinäpä se.
Siihen, että rakastat miestäsi ja viihdyt hänen kanssaan elämässä ja parisuhteessa ei todellakaan tarvita anopin hyväksyntää.
maan päällä tule olemaan...ja jos ei sinusta tykkää, niin tykkäiskö se kenestäkään?
Ja pitääkö kysyjä kaikista ihmisistä? Kai asiaan vaikuttaa sekin miten anoppi käyttäytyy? Itse en pidä ihan jokaikisestä ihmisestä, mutta yritän silti käyttäytyä asiallisesti "inhoamaani" ihmistä kohtaan. Mutta ei kai sitä väkisinkään voi toisesta pitää, jos kemiat ei vaan synkkaa? Ei edes miniästä (tai anopista).
Sinulla on varmaankin tunne, että et voi pitää puoliasi tai sanoa mielipidettäsi, koska toinen on miehesi äiti ja paljon vanhempi kuin sinä, edellistä sukupolvea.
Ehkä ajattelet, että velvollisuutesi on sietää enemmän tästä syystä, olla huomaavainen ja nöyrempi.
Päällepäsmärit ylläpitävät tätä valtaansa korostamalla omaa paremmuuttaan ja tietämällä aina, miten asiat olisi pitänyt hoitaa. Ei auta olla kohtelias ja vetäytyvä, sillä toisen ylimielisyys ei lopu vaan saat ryöpytystä jatkuvasti lisääntyvässä määrin.
Sen vuoksi huomaa, että olet aikuinen ihminen, perheellinen, itsenäinen, omat asiasi hoitava ja täysissä järjissäsi.
Ei kenenkään tarvitse sietää pompottelua laihan sovun vuoksi. Tarkista tilanteesi ja vaikka katkaise välit, mutta älä enää nöyristele. Tappelua ja huutoa ei kannata aloittaa, sillä silloin häviää, vaan on tehtävä tyynesti selväksi oma mielipide, josta ei tingitä minkään perherauhan nimissä. Toimiasi ja tahtoasi et sitä paitsi ole mitenkään velvollinen esittämään etkä perustelemaan anopille. Sinun ratkaisusi eivät kuulu hänelle.
Toivottavasti et ole missään asiassa riippuvainen hänen avustaan. Jos olet, koeta järjestää itsesi pois sellaisesta pinteestä.
Avun antaminen alistetulle on aina hyvä ase, jolla voi kiristää jatkuvasti.
Jos anoppi ei kestä uutta asennoitumistasi, niin ethän ole naimisissa hänen kanssaan. Anoppi se heikoilla on, jos katkaisee välit miniäänsä. Siinä menee poikakin samalla.
Siis hieno vastaus ja sopii ohjeeksi monelle. Monien vuosien ja hankalienkin vaiheiden jälkeen ole anopin kanssa päässyt kutakuinkin tähän tilaan ja homma toimii.
Alistua ei saa, rähjätä ei kannata, mutta oma tila on otettava ja pidettävä. Kun sen tekee tyylillä, niin jos vastapuolella on hiukkaakaan älyä, niin asiattomat kommentit loppuvat.
miun anoppini on ärsyttänyt minut niin pahasti että olen joutunut miettimään kanssa että onko ainoa keino päästä anopista eroon erota myös miehestäni siis hänen pojastaan, mutta en voi niin tehdä koska rakastan miestäni paljon!!! yritän vain ajatella että tuota naista ei ole minulle olemassakaan!!!
Aika suppesti kirjoitit ongelmastasi. Mutta jos sinulle sitten on niin kovin tärkeää, että anoppi pitää sinusta niin erotkaa pois. Itse kyllä lähinnä etsin miestä en anoppia... ja olen mieheni, anoppini kanssa. No mä en näe kyllä anoppia kuin n. 3 krt vuodessa (asuu kaukana), joten eipä se paljon haittaisi, jos hän ei minusta pitäisi. Ja jos ei pitäisi ja olisi hankala välttelisin vain häntä. Mieheni ei pidä äidistäni ja ei se ole meidän suhdetta haitannut. Ja äitini ei pitänyt aluksi siskoni miehestä.
Luota vaistoihisi, jos teillä ei ole vielä lapsia niin silloin voi ajatella tulevaisuutta eri tavalla. Itse koin samaa jo ensi tapaamisesta, lisäksi mieheni oli riippuvainen vahnemmistaan, ja tällä kokemuksella sanoisin, että jos palo ei ole mieheesi hillitön ja seisot omilla jaloillasi, niin kävele ulos. Nm. "30 vuotta hirsipuussa seissyt"
Siis jos anoppis ei tykkää susta niin otat ja eroot miehestäs?
???????
Jos äitis ei tykkää miehestäs niin miehes ottaa eron susta?
Ja kaikki on onnellisia.
Tämä on vitsi koko alkuperären kysymys.
En vaan kaikista syistä viitsi kovin kertoa, koska nykyäänhän lähes joka kodissa on internetti. Jotku ikäihmisetkihän osaavat käyttää tietokonetta. Ehkä muutto kauemmaksi voisi auttaa, ettei tarvitsisi olla kovin paljoa tekemisissä.
kerään voimia juuri siihen, että uskallan lähteä. Joka päivä se uusi elämä tuntuu mahdollisemmalta. Yksin kävely syys-sateessa saa veren kiertämään ja ajatukset rullaan. Hymyilen ja olen iloinen. Ajattelen,että voiko tämä tunne olla kokoajan läsnä.?
Kotona kohtaa karu todellisuus ja pala nousee kurkkuun. Olen päättänyt,että aion vielä elää ja aloittaa kaiken alusta!
Iloista syksyä kaikille!
*sorsittusorsa*
Anopille olin varmaan viimeinen kenet se halusi, mutta tultiin aina korrektisti juttuun.
Teki muutaman aika likaisen jutun. Mutta tärkeintä oli että mies pysyi minun kanssa samassa rintamassa, vaikka välillä otti lujille selittää pelin henki.
Olet kimpassa miehen etkä anopin kanssa. Mutta ole aikuinen ja älä ala turhaan riidellä jonninjoutavasta.
miniäni suunnittelee eroa sen perusteella, että anoppi (minä) pitää heistä liian paljon, eli tahtoo kuulua osana heidän elämäänsä.
no, syyt eroon varmaankin löytyy muualta todellisuudessa kuin siitä, tykkääkö anoppi vai ei.
Minä erosin, kamala anoppi asui naapuritalossa
ja katsoin paremmaksi muuttaa oman ja lasten terveyden(henkkisen fyysisen)takia. Nyt on hyvä olla.
Hyvä ! Aikuinen ihminen tekee itse omat päätökset. Sinullehan on annettu lahjaksi vain tämä yksi elämä - käytä se siis hyvin! Minä taas katkaisin välit Narsku-miniään. Kestin vittuilua ja haukkumista ja hyysäämistä, heidän elämänsä maksamista ja ym. apua vittuilupalkalla kuusi pitkää vuotta. Siinä sivussa hoisimme heidän kaksi poikaansa miniäni pyynnöstä - pyyntö tuli käytännössä aina aviopuolisolta. Ällöä !!! EMME TUPPAUTUNEET ! Yritimme pysytellä koko ajan kauempana, kun huomasin miniäni alkoholi ja päihderiippuvuuden. Saatuani kuulla lasten pahoinpitelystä, unohdin koko ämmän. Poikani manipuloitu 100 %. Emme ole nyt missään tekemisissä. Tehköön aika tehtävänsä, jos pojalla oli vara menettää oma ja ainut äiti lapsilla mummo ja ukki! Elämä on........
Avomieheni on mielestäni poikkeuksellisen riippuvainen vanhemmistaan. Ja riippuvuussuhde pätee toisinkin päin, kun appiukko (avoappiukko) on sairas ja anoppi&appi tarvitsevat poikiensa apua selvitäkseen normi askareista. Aluksi suhtauduin asiaan ymmärtäväisesti, avomiehelleni oli aikoinaan kova pala kun appiukko sai jonkun sairaskohtauksen ja meinasi kuolla. (Tapauksen johdosta avokilla on kauhea menettämisen pelko isäänsä kohtaan.) Nykyisin minusta tuntuu että tuo riippuvuus on jo epänormaalia, ja tavallaan pitää avokkiani ikuisesti pikkupojan roolissa. Tuntuu että ydinperhe on appivanhemmat avomies (eikä avomies minä ja heidän vanhempansa yhdessä erillään meistä) ja perheen sisäinen arvohierarkia menee niin että päätökset tekee anoppi avomieheni avustuksella, aikuinen nainen ei päätä itsenäisesti asioistaan. Toisaalta tärkeissä päätöksissä mieheni soittaa aina äidilleen ja kysyy tämän mielipidettä mikä vituttaa minua aivan suunnattomasti ja johtaa kauheisiin riitoihin. Jos minun ja anopin tarpeet ja tahto menevät ristiin niin mieheni noudattaa äitinsä tahtoa. (Esim joulut vietetään aina appivanhemmilla eikä kaksin kotosalla taikka minun vanhempieni luona, koska anopille tulee paha mieli jos emme mene.) Anoppi taas tunkee nokkansa joka soppaan, jopa meidän perheen raha-asioihin.
Nykyinen tilanne ahdistaa suunnattomasti ja olen koittanut puhua avomiehelleni asioista mutta hän suuttuu aina ja sanoo että olen vain itsekäs ja ilkeä. Ja että heidän perheensä on aivan normaali ja että muutkin ovat samanlaisissa väleissä vanhempiinsa, ja sanoo minun olevan erakko, kun teen päätökseni itse kysymättä vanhemmiltani lupaa. (Olemme 27-vuotiaita.) Meillä ei ole lapsia. Tuntuu ettei meillä niitä koskaan voisi ollakaan kun appiukon (ja anopin) hoitaminen vie lasten paikan. Olen miettinyt lähtöä, mutta kun rakastan avokkiani, ja hän on tosi kiltti ja kultainen luonteeltaan. Kaikki olisi hyvin, jos appivanhemmat olisivat itsenäisesti toimeentulevia eivätkä tukeutuisi kaikessa poikiinsa. Mistä voimia päätökseen? Mistä voimia loppuelämään jos jään? Kannattaako luopua hyvästä miehestä tuon takia? Ja miksi minusta tuntuu että kuitenkin tahtoisin rinnalleni aikuisen miehen enkä pikkupoikaa? Ja kuitenkin, eikö tavallaan tuo omista vanhemmista välittäminenkin ole merkki miehisyydestä ja huolehtimisesta. Olenko vain itsekäs kun toivoisin että olisin miehelleni ykkösnainen?
Eikö silloin ole parempi erota, jos huomaakin menneensä anopin kanssa naimisiin. Muussa tapauksessa kannttaa sille anopille muistuttaa se, että on hänen poikansa kanssa naimisissa.
Tuntuu aivan älyttömille nää jutut anopeista. Itselläni on sellainen miniä, että pidän turpani visusti tukossa, koska hän on EUROOPAN omistaja, eikä tällaisia anoppeja kuin minä siedä silmissään.
Ja vastavuoroisesti olen oppinut olemaan pitämättä tyypistä minäkin. Niinhän se metsä vastaa jne...