Pöllämystyneenä luen uusia viestejä. Minusta erossa kaikkein kamalinta on se, kun menettää rakastamansa ihmisen ja entisen turvallisen elämän.
Eroja on tietysti vaikka minkälaisia, ja pelottavia ja kamalia asioita tapahtuu ihmisille, mikä on surullista.
Omasta erostani ajattelen niin, että "voi vittu kun maailmassa tapahtuu hirveitä asioita - ihmisiä sairastuu vakavasti, puolisoita kuolee, lapsia kuolee, tapahtuu onnettomuuksia" - minä luulin (olin naiivi ja väärässä) että me elimme kohtuullisen tavallista perhe-elämää; ainakin oli pian helpottamassa monella tavalla (remontti oli loppusuoralla ja lapset jo ei-niin-pieniä). Niin sitten toinen puolisko päättää keski-iän kriisissään ja ties missä kiimassaan pistää kaiken sössöksi. Mies jätti minut, koska ei enää rakastanut minua. Tavallinen ja mukava elämä meni minulta ja lapsilta rikki. Täällä ollaan palasien keskellä ja ihmetellään, mikä meni pieleen; mikä minussa oli niin pahasti vialla, että yhtäkkiä 25 vuoden jälkeen mies lähtee ja jättää yhteisen elämän ja yhteiset suunnitelmat. Selittämättä mitään.
Itselleni oikeasti raha ei merkitse mitään. Siispä ihmettelen kovasti näitä "elari yms. vääntöjä". Mulle ihan sama, vaikka en saisi ex-mieheltäni mitään. Minä pidän lapsistani huolta joka tapauksessa. Olen menettänyt jotain paljon tärkeämäpää kuin jonkun vitun maksajan jollekin. Vaikka taloudellisesti tapahtuisi mitä tahansa, minä olen aivan varma, että pystyn huolehtimaan lasteni hyvinvoinnista niiltä osin kuin sitä rahalla saa. Muusta en ole läheskään niin varma, ja se on minusta paljon tärkeämpää.
Eroja on tietysti vaikka minkälaisia, ja pelottavia ja kamalia asioita tapahtuu ihmisille, mikä on surullista.
Omasta erostani ajattelen niin, että "voi vittu kun maailmassa tapahtuu hirveitä asioita - ihmisiä sairastuu vakavasti, puolisoita kuolee, lapsia kuolee, tapahtuu onnettomuuksia" - minä luulin (olin naiivi ja väärässä) että me elimme kohtuullisen tavallista perhe-elämää; ainakin oli pian helpottamassa monella tavalla (remontti oli loppusuoralla ja lapset jo ei-niin-pieniä). Niin sitten toinen puolisko päättää keski-iän kriisissään ja ties missä kiimassaan pistää kaiken sössöksi. Mies jätti minut, koska ei enää rakastanut minua. Tavallinen ja mukava elämä meni minulta ja lapsilta rikki. Täällä ollaan palasien keskellä ja ihmetellään, mikä meni pieleen; mikä minussa oli niin pahasti vialla, että yhtäkkiä 25 vuoden jälkeen mies lähtee ja jättää yhteisen elämän ja yhteiset suunnitelmat. Selittämättä mitään.
Itselleni oikeasti raha ei merkitse mitään. Siispä ihmettelen kovasti näitä "elari yms. vääntöjä". Mulle ihan sama, vaikka en saisi ex-mieheltäni mitään. Minä pidän lapsistani huolta joka tapauksessa. Olen menettänyt jotain paljon tärkeämäpää kuin jonkun vitun maksajan jollekin. Vaikka taloudellisesti tapahtuisi mitä tahansa, minä olen aivan varma, että pystyn huolehtimaan lasteni hyvinvoinnista niiltä osin kuin sitä rahalla saa. Muusta en ole läheskään niin varma, ja se on minusta paljon tärkeämpää.
Vastaukset 16
Vanhimmat
Sinä oletkin oikea terve nainen. Kaikilla ei ole ollut päästä tervettä kumppania.
Olisit varmasti ansainnut selityksen miehen taholta. On tuo nyt vähän yksinkertaisen kuuloista lähteä 25 vuoden jälkeen mitään sanomatta.
Onko erosi jo virallinen vai 1. vaiheessa?
harkinta-aika on menossa.
Paluuta ei ole. Aivan varmasti mieheni ei koskaan halua minua takaisin. Omaa suhtaumistani olen kovasti joutunut miettimään. Tosiasia kuitenkin on, että jos luottamus on mennyt, se on mennyt, ja luottamus on kaikkein tärkein asia.
Toinen tärkeä asia on se, että en koskaan voisi antaa anteeksi sitä, miten typerästi hän kaiken "hoiti". Hän satutti minua pahimmalla mahdollisella tavalla, ja loukkasi myös lapsiani kännipäissään.
Lähdin, oli syytä. Tiesin kivun tulevan, vaikka en sellaista tuskaa ollut kokenutkaan koskaan, silti lähdin.
15 vuoden jälkeen kuitenkin kerroin perinpohjaisesti, omat tuntemukseni miksi aion lähteä. Toistin 15:ta vuotta kaikin tietämäni tavoin kertomani elämän tärkeet asiat (kaks asiaa). Vastaukseksi sain: "et ole tuota koskaan kertonut". Hetken jo ajattelin silloin, "miksi vaivauduin kertomaan?". Tämänhän jo tiesin, ei hän kuule minua, hän on kuitenkin lasteni äiti siksi kerroin. Tämä mun kokemasta...
Jos voin vähänkään auttaa, niin neuvon. Anna itsellesi anteeksi. Et voi olla syyllinen sellaiseen mitä toinen ei kerro. Eli sinussa ei ole oikeasti vikaa eroon. Itsesyytökset tulevat aaltoina, anna joka kerta itsellesi anteeksi.
Voi olla vaikeaa ajatella, sopimusasioita. Sopimusten teko on lasten kannalta tärkeää, esim.lapsille tulee tieto millon tavata kumpaakin vanhempaa. Kannattaa kuitenkin kysyä 1. vaiheen aikana voitteko sopia keskenänne ositus ja lasten huoltajuus jutut. Lakimiestä tarvitaan, jos ei sopuhaluja. Lasten etu on, että molemmat vanhemmat jäävät taloudellisesti tasapainoon. www.eroperhe.net on asiallinen paikka tueksi.
Sivukysymys tietääkö joku?: myönnetäänkö 2. vaiheen ero(lopullinen ero), jos em. sopimusasiat ovat täysin hoitamatta?
vaikka lakimiehellä ei olisi käytykään. Lasten tapaamiset, elatusmaksut ja ositukset voi sopia ihan keskenään.
Suosittelen kuitenkin laittamaan kaiken paperille. Paperi on sitova, jos siinä on myös todistajien nimet, mutta lastenvalvojan luona on oikein hyvä käydä sopimassa asioista. Ei maksa mitään, ja lasten etu tulee katsotuksi. Siellä voi käydä yhdessä tai erikseen.
Olet niin oikeassa! Ihmisen elämä on jotain ihan muuta kuin rahasta itkemistä. Yhteiset kokemukset, yhdessä kasvaminen, lasten kasvattaminen ja yhteenkuuluvuuden tunne; millä ne rahassa mittaat ja miten niitä elareilla tai asunnon puolikkaalla korvaat? Jokaisen kannattaisi hetkeksi pysähtyä muistelemaan elämänsä kymmentä onnellisinta hetkeä; kuinka moni niistä hetkistä liittyi rahaan?
Avierossa menettää niin paljon yhteistä menneisyyttä ja tulevaisuuden toiveita, että niistä on vaikea edes riidellä ja sitä menetystä on toiselle vaikea mitenkään sanoin ilmaista. Rahasta riiteleminen on tuskan purkamista ja aikuisen ihmisen pitää ymmärtää se lopettaa, kun tuska on purkautunut.
Jätetyksi tuleminen yllättäin pitkän liiton jälkeen lyö koko maailman pirstaleiksi. Ainakin silloin kun avioliitto on ollut lähellekään normaalia ja vastannut omia odotuksia. Silloin, kun siihen ei ole liittynyt hakkaamista, alkoholismia tai muita sairauksia.
Jaksamista sinulle. Yritä kaiken tuskan keskelläkin säilyä ihmisenä.
Näinhän se käy. Mitään ei enää tarvitse selitellä. Senkun lähdetään, jos siltä tuntuu.
Alkuun minäkään en tajunnut mistään mitään. "Järjetöntä" hoin itselleni.
Nyt jälkikäteen voin todeta, että typertyneenä en tehnyt muuta kuin lasten kannalta välttämättömät asiat, ja lopuista en välittänyt. Kaikki sujui omalla painollaan.
Olin tietysti loukkaantunut, ja onneksi niin paljon, että en huolinut ex:ää takaisin.
Tein kaiken kuin joku ulkopuolinen viranomainen. Ilman tunnekuohuja, sillä tunteeni olivat kuin puudutettu hammas.
Nyt olen jo iloinen, ja huomaan, että en ollut aikoihin enää nauttinut elämästä.
Tämä on jotain, mitä en enää ollut uskonut koskaan kokevani.
Elämä onkin jotain aivan fantastista!
Kuvittele, että sinustakin jonain päivänä tuntuu samalta!
Niinpä. Varmasti on vaikea yrittää saada toista kaiken tunnemyllerryksen ja tuskan keskellä uskomaan, että edessä voi olla entistä parempi elämä. Hirveän vaikeaa yrittää järkisyin perustella, että elämänsä tärkeiden asioiden menettämisestä voisi seurata mitään hyvää. Kuitenkin niinkin usein käy.
Exän takaisin ottaminen ja uudelleen yrittäminen on hyvin parikohtainen asia. Joillekin uudelleen aloittaminen onnistuu. Toisille ei. Kiusaus ottaa exä takaisin on hirveän suuri, sillä jotenkin sitä kuvittelee saavansa kullatut muistot takaisin exänsä paluun mukana.
Itse painin sen kysymyksen kanssa kuukausia. Päädyin kuitenkin siihen, että hänen tekojensa takia luottamus oli kokonaan mennyt. En olisi pystynyt elämään liitossa, jossa en olisi voinut uskoutua puolisolleni. Minun olisi pitänyt piilotella hänellä asioita, jotta hän ei olisi uudestaan päässyt kiristämään ja haavoittamaan minua. Kun hän kerran sen oli jo tehnyt, hän tekisi sen uudestaan helpommin.
Yhden neuvon kuitenkin ap:lle antaisin: niin vaikeaa kuin se onkin, yritä pysyä asiallisena. Älä hauku. Älä kaada likasankoa niskaan. Olet vahvempi myöhemmin, jos pystyt olemaan niin asialinjoilla, kuin mahdollista. Elämässäsi on aina enemmän vaihtoehtoa, jos et itse riko välejäsi exään lopullisesti. Jos hän toimii toisin, hän on heikommassa asemassa, kun pöly on laskeutunut.
Kriisin keskellä tunnemyrskyssä on aivan normaalia olla asiatonkin, varsinkin, jos on tullut itse kohdelluksi "asiattomasti". Likasanko ja tiskirätti ovat kädessä koko ajan, ja aivan varmasti läikkyy yli.
Minäkin yritin alkuun olla sovinnollinen, mutta kun mies vain heitti kylmyyttä niskaan tyyliin "ihan sama, miten sä elämäs järjestät" - sanoo mies, jonka kanssa olen jakanut kaiken ja jonka lapsista huolehdin.
Minä olisin voinut istua samaan pöytään ja sopia asioista. Hän ei. Häntä hävettää, ja pelottaa kuulema, että saan jonkun kohtauksesn. Ikinä en ole sellaisia saanut. Itkenyt olen kylläkin. Surun on ihmisen yksi tunne, ja varmasti normaali sellainen, kun toisen rakkaus loppuu.
Hän lillukoon vihassaan ja eläköön nyt kaipaamaansa nuoruutta uuden typyn kanssa. Minun kanssani jäi vissiin nuoruus elämättä. Mieheni ei tunne surua, paitsi tietysti lasten vuoksi. Minut hän heitti roskiin. Oikeasti sen ajatteleminen auttaa päästämään irti. En halua, että perheessäni on sisältä noin pahasti jäätynyt ihminen.
Ehkä löydän uuden miehen rinnalleni, joka ei pelkää minua ja avoimuuttani.
Niin. Välejä ei voi rikkoa, koska niitä ei ole. Siitä puolesta hän huolehti ihan itse.
No tuota.. totta puhuakseni kirjoitin periaatteella: "älä tee kuten minä tein vaan tee kuten minä neuvon.."
Itse annoin kyllä kaikkien negatiivisten tunteiden tulla suoraa ulos. Yllätyin itsekin, kuinka raskaaseen kielenkäyttöön olen kykenevä. Jotkut käyttämistäni ilmaisuista olivat todella mielikuvituksellisen loukkaavia...
Nyt vähän kaduttaa. Jotkut asiat suorastaan hävettävätkin. Siksi vaan ajattelin neuvoa, että kannattaa ainakin yrittä käyttäytyä ihmisiksi.
Hyvin tämä kyllä menee näinkin. Paha mieli on tullut purettua. Osa haukkumusistani sitä paitsi ovat ihan totta. En vaan ollut puolisoani aiemmin tuntenut tarpeeksi hyvin. Nyt tunnen, eikä yhteyttä tarvitse pitää.
Minä olin kriisin ytimessä niin huonossa jamassa, että meinasin tappaa itseni. Ajattelin, että en jaksa yrittää selvitä tästä. Kaikki, mikä oli tärkeää, oli pirstaleina. Tuntui siltäkin, että kyllä lapset selviävät ilman minuakin. Elämässähän voi sattua mitä tahansa. Koska vaan voi olla viimeinen kerta kun nähdään. Ajattelin, että en voi elää vain lasten takia. En voi ripustautua heihin, ja kun oma elämä tuntui murskautuneen betoniin, elämänhalua ei ollut.
Ja kuitenkin juuri lasten vuoksi olen vielä hengissä. Ajattelin, että en voi tehdä lapsilleni heidän loppuelämäkseen sellaísta taakkaa. On pakko selvityä.
Sitäpaitsi pikkuhiljaa uteliaisuus voittaa. Mitähän minulle vielä tapahtuu...
Niin, että asiallisuus ei tunnu suon silmäkkeessä lainkaan tärkeältä.
Entinen mieheni sai aikansa keljuja tekstiviestejä. Mielestäni minulla oli niihin täysi oikeus, kuten hänelläkin pettää, kusettaa, valehdella, jättää selvittämään itse aiheuttamaansa sotkua lasten kanssa hirveässä kriisissä. Meillä on oikeus valita, miten haluaa elää. Ainakaan minulla ei ole mitään hävettävää.
Pystyn jatkamaan elämääni pää pystyssä, eikä minun tarvitse pakoilla ketään mistään syystä. Hänestä en tiedä, mutta se on hänen oma asiansa. Hän elää nyt elämää, jonka valitsi.
Erotilanteessa mies ja nainen "käyttäytyvät" samallalailla, riippuen luonteesta. Parissa ei yleensä ole samanlaisia "luonteita" vaan toinen on "pakeneva"(jättäjä) ja toinen on "uhrautuva"(jätetty) Kumpi on kumpi ilmenee siinä miten erotaan.
Oikein hämmästyneenä luin tätä viestiketjua. Onko tosiaan muitakin, joiden avioliitto päättyy kuin seinään ja vielä äärimmäisen epäkypsällä tavalla.
Minä tulin jätetyksi noin 10 kk sitten. Se oli kuin salama kirkkaalta taivaalta. Ex käyttäytyi kuin älykääpiö - anteeksi nyt vaan ex. En olisi uskonut, että joku ihminen, varsinkaan hän, voi siten käyttäytyä. Minä en lähtenyt mukaan riitelyyn, vittuiluun ym., vaan tyynen viileästi suhtauduin, vaikka suru oli pohjaton jne.... Mies ei erohaluaan selitellyt, niinpä edelleen elän tietämättä mistään mitään.
Tänä päivänä ex tavattaessa pälyilee, kun sitä niin hävettää oma käytöksensä ja minä hymyilen iloisesti. Muutoinkin voin hyvin ja olen tästä elämäni kriisistä päässyt jaloilleni. Toki vielä kaipuu entiseen iskee ja edelleen ihmettelen, miksi näin piti käydä, mutta tiedän jo nyt, että selviän tästä. Senkin tiedän, ettei paluuta entiseen ole, vaikka ex tekisi mitä.
Paljosta hän jää paitsi, kun nuorison kanssa normaalia yh-perhe-elämää vietämme. Meillä on oikeasti mukavaa yhdessä. Mitenkähän lie exällä tahollaan.
Just. Mieheni ajoi tässä eräänä päivänä ohitseni autollaan, minä olin omassani. Hän nosti toisen olkapäänsä suojakseen, etten muka näkisi häntä.
Minulla on varmaan paha silmä.
ei vielä niin hyvin kun annat ymmätää...? Et, jos sillä exällä onkin paremmin......
jotenki "häpeällistä", jos on tullut jätetyksi. Minä ainakin olen tosi katkera. Elämä ei mennytkään niin kuin oli "yhdessä suunniteltu". Kyllä siinä kestää tovi jos toinenkin, että voi elää "Jee, miten mukavasti kaikki nyt onkaan! Hyvä, kun pitkä avioliitto päättyi ja saan katsoa, mitähän mukavaa jäljellä olevan elämän teksisi!" -asenne on ihan sisällä sisuksissa.
Olin tosi katkera koko viime kevään ja täysin aiheesta. En niinkään itse erosta vaan siitä miten tämä mies sen hoiti. Exälle itselleenkin olen kertonut. En kaikkia yksityiskohtia viitsi täällä revitellä, mutta pakko sanoa, että vähän liikkuu korvien välissä henkilöllä, joka niin tekee puolisolleen ja monivuotiselle elämänkumppanilleen, mutta myös lapsilleen. Kun sanon, että myös lapsilleen, tarkoitan sitä. Enkä edelleenkään tarkoita itse eroa. Sen verran on tässä exän plussaksi sanottava, että nyt hän kyllä yrittää "rahalla" paikata tekojaan. Kaikkea vaan ei voi rahalla korvata, joskus anteeksipyyntö saattaa toimia paremmin.
Tänä päivänä en tunne olevani katkera. En silti väitä, ettenkö voisi olla, mutta verrattuna siihen, mitä tunsin vielä keväällä, tämä on "ei mitään". Asian kanssa olen kuitenkin niin paljon painiskellut ja pyöritellyt, että olen päässyt asian kanssa sinuiksi. Ei ole minun "vika", jos toisella ei ole keinoja hoitaa asiallisesti vaikeita asioita. Itse eroon johtaneet syyt löytyvät varmasti meistä molemmista.
Sitten tuosta paremmin jutusta. Lähinnä tarkoitin, että minulla ja meidän lapsilla on asiat keskenämme ok. Mitenhän tuolla isukilla lienee lastensa kanssa? Ei ainakaan paremmin, valitettavasti. Muusta hänen elostaan en tiedä. Toivottavasti on paremmin, koska minä en hänelle kaikesta huolimatta toivo mitään pahaa. Jokin kuitenkin hänellä mättää, kun omia sukulaisiaankin "pakoilee", näin kertoivat anoppi ja exän veli.
Olen tosissani kun sanon, etten yhtään ihmettele, vaikka minä tässä lopun perin tänä päivänä voisin paremmin kuin hän itse. Sen verran hyvin kuitenkin tunnen monivuotisen puolisoni, että tiedän hänelläkin olevan sydämen, joka jossain vaiheessa hieman kolkuttaa, ellei sitten jo kolkuta. Enkä tarkoita, että huomaisi minun olevan se ainoa ja oikea, vaan hän huomaa, kuinka typerästi aikuiseksi mieheksi on käyttäytynyt. Käytöksestään voisin päätellä, että häpeää jo nyt.