Miten muistatte heitä?
Nythän on vanhusten ja perheen viikko, oliko oikein ilmaistu?
Muistatteko isäänne/äitiänne erityisesti nyt vai aina kun on mahdollista?
Itse huomasin taas, etten ole hyvä ihminen, syystä etten muista olla tarpeeksi yhteyksissä ja lisäksi olen jopa arvosteleva, ehkäpä ilkeäkin keskustellassani heidän kanssaan.
Jopa omat lapseni ovat ymmärtäisempiä, kuin minä.
Miten teillä?
Nythän on vanhusten ja perheen viikko, oliko oikein ilmaistu?
Muistatteko isäänne/äitiänne erityisesti nyt vai aina kun on mahdollista?
Itse huomasin taas, etten ole hyvä ihminen, syystä etten muista olla tarpeeksi yhteyksissä ja lisäksi olen jopa arvosteleva, ehkäpä ilkeäkin keskustellassani heidän kanssaan.
Jopa omat lapseni ovat ymmärtäisempiä, kuin minä.
Miten teillä?
Vastaukset 24
Vanhimmat
vuosia sitten kuolleet. Itse olen "vasta" 5-kymppinen, ainoa lapsi. Avioliitosta meni yli kymmenen vuotta vanhempieni loppuhoitoon, sekä siinä samassa miehen jäljellä olevan vanhemman. Ehkä Luoja siksi ei antanut meille jälkikasvua, jotta jaksoimme hoitaa oman vastuumme.
Kun kaikkensa antaa, ei tarvitse myöhemmin katua.
Näinkin voi olla.
Ei sitä tule ajatelleeksi, kun itsellä vanhemmat, jopa joskus isovanhemmatkin ja tietty ennenkaikkea lapset ovat olleet ja ovat todellisuutta.
Totta kaikkensa antaneena ei tarvitse katua, mutta onko se kuitenkaan ihan niin täydellisesti tarpeellista?
En tiedä, mietin sitä useinkin.
kuolleet jo. Hyvällähän heitä muistaa, ei ole jäänyt mitään hampaankoloon.
Mukava, kun sinulla näin positiiviset asiat mielessä ja hampaankolotkin puhtaat.
Itselläni näin ei ole, valitettavasti:(
elävät onneksi vielä ja vaikka 80 ikävuottaan lähestyvät, ovat hyvässä kunnossa.
Katsomassa käyn heitä ainakin kerran viikossa, mutta he asuvatkin aika lähellä.
En riitele enää heidän kanssaan koskaan. Se aika on mennyt. Sitä vaan yrittää ymmärtää heidän "narinaansa". Antaa mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Pääasia et ovat vielä elossa ja hyväkuntoisia :=))
Sen havainnon olen tehnyt, kun meitä 3 siskosta ja 2 velipoikaa, niin velipojat pitävät huomattavasti vähemmän yhteyttä vanhempiini kuin me tytöt.
Tämä kuitenkin tuntuu olevan yleistä muissakin perheissä.
Sitä vaan ihmettelee, kun oma äiti "paapoi" poikia paljon enemmän kun olimme lapsia, mutta eipä pojat nyt vuorostaan heitä.
Äitini ja isänikin paapoi veljeäni ja tekevät sen vieläkin. Veljeni on aina ollut parempi kaikessa, kuin me tytöt. En ole tätä koskaan ymmärtänyt!
Tosin täytyy nähdä asia niin, että veljestämme onkin ainakin päällisin puolin tullut paljon parempi ihminen, kuin meistä tytöistä. Johtunee juuri tästä kasvatuksen erillaisuudesta, ehkä?
Itsekin yritän olla riitelemättä, tai oikeammin sanomatta, mutta aina kuitenkin tulee sanottua turhan katkerasti asioista, jotka voisi jo unohtaa.
Olisiko hyvä laittaa teippiä suun eteen välillä tai mikä on se keino, ettei tarvitse jälkeenpäin harmitella sanomisiaan?
Olen itse myös onnellinen, että saan vielä puhua ainakin äidilleni, vaikka se joskus meneekin riidanpuolelle. Tosin tuntuu välillä siltä, että hän haluaakin keskustella tosi värikkäästi ja tuoda omat mielipiteensä tosi voimakkaasti esiin.
Hän ei ole yli 80-vuoden iästään huolimatta lainkaan dementoitunut, vain muisti silloin tällöin pätkii, mutta erittäin virkeä, etten sanoisi välillä jopa ilkeä komenteissaan.:)
Vanhempani ovat vähän yli 50 v. Lisäksi toinen mummoni ja toinen pappani elävät ja voivat hyvin. Enpä ole heitäkään käynyt katsomassa todella pitkään aikaan pitkän välimatkan takia.
Mummon ja papan juttuja kannattanee kuunnella.
Ne ovat sitä perintöä, joka on aika tavalla kallisarvoista.
Sen ehkä mieltää jälkikäteen, näin minulle ainakin kävi:))
Itselläni oli aivan ihana mummo, joka hoiti meitä lapsenlapsiaan hellästi ja kertomalla asioita kiihkottomasti, lukemalla satuja, jopa Grimmin semmoisia ja olemalla "aina" läsnä ja on vieläkin melkein kolmekymmentävuotta sitten kuolemansa jälkeenkin:)))
toimii se, kun pysyttelemme mahdollisimman paljon kaukana toisistamme. Asuvat kyllä ihan läheisessä kunnassa, mutta arvomaailmamme ovat niin erilaiset, että viimeksi olen käynyt äitienpäivänä. Äidillä on tapana aina ensi töikseen haukkua kaikki sukulaiset ja minä en ole niistä suurempaa vikaa löytänyt ja se närkästyttää äitiäni. Lapsiani en osaa oikein kasvattaa koska minä aina välillä kehun heitä teoistaan ja ulkonäöstään. Se kuulemma tekee heistä ylpeitä ja koppavia ihmisiä. Vielä en ole huomannut kuin tervettä itsetuntoa. Kovasti saan kehuja heidän käytöksestään ainakin. Parempi olla melkoisesti ilmaa välissäomiin vanhempiini.
Itsekin pelkään, että menetän läheisyyden tunteen juuri syystä, että olemme aina eri mieltä asioista.
Kyse on kylläkin siitä, että minä olen se "pahis", lapseni ovat ihan upeita ja älykkäitä.
Olenkin usein miettinyt, että vanhempani ovat kasvattaneet sisarukseni ja minut, mutta eivät lapsiani, niin miten se yhtälö oikein toimii?:))
mun vanhemmissani se alituinen muiden ihmisten nälviminen ja selän takana puhuminen. Sitä mä en tahdo lapsilleni opettaa.
Olen kuullut kyllä täskäkin tavasta toimia, joka ei kuulosta mukavalta.
Vanhemmat ihmiset omivat tapoja, joita ei soisi edes itselleen.
Vanhenpani ovat jo kuolleet. He elivät ja kasvattivat lapsiaan sen ajan käsityksen mukaan ja puutteen keskellä, antamatta lapsille paljonkaan tilaa omille mielipiteilleen. Oikeudenmukaisuuden taju on paras perintö minkä he jälkeensä jättivät, vaikka muuta materiaa jättivätkin. Nuoruudessani en kuulemma osannut enkä pystynyt mihinkään ja se johti tiettyyn tsemppaamiseen, josta sitten paljon myöhemmin sain heiltä kiitosta. Päätäni ei paljon lapsena silitelty eikä sylissä pidelty, silti kunnioitan edesmenneitä vanhempiani kakaroiden kasvattajana. Omiin lapsiini aikoinaan kohdistavani paijaaminen ja paapominen johtuu varmaan omasta, sen asian vajeesta.
Tuttu tunne, en pysty, en osaa, kuuluiko se 50-luvun kasvatusperiaatteisiin, en tiedä, mutta ainakin omia lapsiani olen kehoittanut olemaan ryhdikkäästi osaavia ja tietäviä ja ennenkaikkea en ole koskaan antanut heille lupaa kumartaa auktoritiitteja turhaan, miksikö, se on oman mielipiteen mitätöimistä ja toisen todennäköisesti, ei välttämättä, ei oikean mielipiteen hyväksymistä ilman perustetta tai sitten ei. Aina saa olla oma mielipide, joka perustuu johonkin.
Sory tämä kiireessä kirjoitettu, nyt pakko poistua:(
kuoli kaksi vuotta sitten ja sen jälkeen isäpuolikin pisti kaiken poikki..
Äidin kuolema aina vaikea asia ja kun siihen liittyy vielä isäpuolen käyttäytyminen, niin ei varmastikkaan mukavaa:(
Äidin menetys on kyllä hirvee asia..Toisaalta,niin paljon kuin kärsikin,niin henkisesti kuin fyysisestikkin,olin kuitenkin onnellinen hänen puolestaan,että pääsi pois...:(
Menetys aina paha asia, saatikka sitten, jos siihen liittyy kärsimystä ja kipua. KIPU on vaikea asia...Ei sitä toinen ihminen voi eläytyä kipuun samalla tavalla, kuin sen kokeneet.
Olen pahoillani puolestasi, vaikken tiedä mistä oli kyse. Sen verran itsekin ymmärrän, että kärsimys on aina asia, jota ei soisi kenenkään kokevan ja kun kuitenkin sen joutuu kokemaan, ei sitä kukaan voi sinulta ottaa pois, ainoastaan yrittää..., niin mitä, ehkä lohduttaa, mutta auttaako se mitään?
Jaksamista, sitä toivon sinulle mii-su, ilman alaviivoja:)
Ja nyt on pestävä kasvot ja katsottava, josko vielä aika riitäänee tähän netteilyyn.:)))
tuolla henkisellä ja fyysisellä kärsimyksellä,että äitini kärsi näistä molemmista...:(
Elämä jatkuu kuitenkin, kaikesta huolimatta...:)
molemmat, isä täytti 75.
On kyllä viime aikoina tullut käytyä (matkaa 400km) useamman kerran vuoden sisällä ja meinasin että pitää ain mahollisuuksien mukaan mennä ain. Joku vuos sitten iski ajatus etteivät täällä louttomiin ole kumpikaan ja on osattava nyt reissata kylässä kun vielä voi...
Jos ja kun on mahdollista,kanattaa käydä moikkaamassa.
Totta, ei ne ole loputtomiin olemassa, sitä ei vain aina muista!
Tässä itseäkin muistuttelen:))
Olen ollut totisen ilkeä vanhempiani kohtaan, ja sitä nyt yritän pahoitella:(
Tosin en voi sanoa heidänkään olleen minua kohtaan tasapuolisen hyviä (huom veljeni), mutta kait heillä on ollut syynsä siihen?
Itse olen tämän illan osalta "pakotettu" lopettamaan nyt, syystä joka on... no se se on, joten onnellinen lopetus.:)))
ettei mutsin luona tule käytyä riittävän usein. En käsitä miten aikaa ei meinaa löytyä vaikka asuu alle 10km:n päässä. Ja koko ajan kalvaa omatunto asiasta.
Faija kuoli monta vuotta sitten. Häntä muistan melkein joka päivä. Oli pidetty mies ja rehellinenkin vielä. Huumorintajua löytyi ja etenkin tilannekomiikkaa. Meillä oli hyvät välit. Aina oli sitä mieltä että minunkin pitäisi keskittyä vaan yhteen hommaan eikä tehdä sataa erilaista. Valitsin kuitenkin toisin, elämähän on pelkkää amatöörimäistä harrastelua. Ja sitten kun oppii niin kuolee pois.
En oikein noihin muistopäiviin ole innostunut. Hyvät asiat pitää muistaa joka ainoa päivä.
lähempänä sen helpompi on ajatella että ehin huomennakin. Kaukana kun asuvat niin joutuu enemmän järjestelemään ja näkemään vaivaa joten tulee myös lähdettyä. Ja soiteltua.
Huonoon omaantuntoon on pätevä lääke, joko jättää ajan ehtimisen ja lähtee käymään just ja nyt tai pamauttaa sitä tuntoa sen verran napakasti halolla päähän että oppii pitämään suunsa kiinni...