Muutamia ajatuksia nousi tuosta aiemmasta keskustelusta anteeksiannosta.
Mielestäni anteeksianto on välttämätöntä ihmiselle, jotta hän voisi elää täysipainoista elämää. Vihasta tulee vain ahdistavia tunnelukkoja. Anteeksianto ei kuitenkaan samalla tarkoita että pitäisi jäädä huonoon elämäntilanteeseen. Elämäntilanteen muuttaminenkin tapahtuu paljon järkevämmin ilman vihaa. Lapset eivät jää tykinkuuliksi ja kukaties aito ystävyys ex:än kanssa on mahdollista.
Jos anteeksianto olisi vain "merkki" toiselle että hän voi rellestää miten vaan, niin suhteessa on jo kaikki pielessä, koska jos vain anteeksiantamattomuuden pelko estää toista tekemästä jotain, niin voi voi. Pelolla ei rakenneta tervettä suhdetta.
Meillä on monesti niin suuri ego että se ei voi antaa anteeksi. MINUA on loukattu. Toinen ei ole käyttäytynyt niinkuin minä toivoin. Loukatun rooli on aina vaikea, mutta siinä on samalla myös suurin mahdollisuus kasvaa ihmisenä ehyemmäksi. Synkimmällä hetkellä on erityisesti mahdollista nähdä että meidän mieli tekee meille erialaisia valerooleja. Suurimmassa tuskassa on mahdollista nähdä mielen taakse ja huomata kuka todella on. Tällä olennolla ei koskaa ole hätää.
Anteeksianto on tärkein henkilölle, joka antaa anteeksi. Se on henkilökohtainen prosessi, joka ei oikeastaan edes kuulu anteeksiannettavalle.
Mielestäni anteeksianto on välttämätöntä ihmiselle, jotta hän voisi elää täysipainoista elämää. Vihasta tulee vain ahdistavia tunnelukkoja. Anteeksianto ei kuitenkaan samalla tarkoita että pitäisi jäädä huonoon elämäntilanteeseen. Elämäntilanteen muuttaminenkin tapahtuu paljon järkevämmin ilman vihaa. Lapset eivät jää tykinkuuliksi ja kukaties aito ystävyys ex:än kanssa on mahdollista.
Jos anteeksianto olisi vain "merkki" toiselle että hän voi rellestää miten vaan, niin suhteessa on jo kaikki pielessä, koska jos vain anteeksiantamattomuuden pelko estää toista tekemästä jotain, niin voi voi. Pelolla ei rakenneta tervettä suhdetta.
Meillä on monesti niin suuri ego että se ei voi antaa anteeksi. MINUA on loukattu. Toinen ei ole käyttäytynyt niinkuin minä toivoin. Loukatun rooli on aina vaikea, mutta siinä on samalla myös suurin mahdollisuus kasvaa ihmisenä ehyemmäksi. Synkimmällä hetkellä on erityisesti mahdollista nähdä että meidän mieli tekee meille erialaisia valerooleja. Suurimmassa tuskassa on mahdollista nähdä mielen taakse ja huomata kuka todella on. Tällä olennolla ei koskaa ole hätää.
Anteeksianto on tärkein henkilölle, joka antaa anteeksi. Se on henkilökohtainen prosessi, joka ei oikeastaan edes kuulu anteeksiannettavalle.
Vastaukset 14
Vanhimmat
Kaikki kriisit, kuten erokin, voivat todellakin olla ihmisen sisäisen kasvun kannalta tärkeitä prosesseja. Ikäviä kasvutapoja tietenkin. Mieluummin sitä oppisi itseään jotenkin toisella tavalla tuntemaan kuin ryömimällä hirveitä kipusoita läpi. Esimerkiksi avoin keskustelu kumppanin kanssa, ja ylipäätään ihmisten, ovat varmasti myös hedelmällisiä, mutta kuten sanottu, ne ovat tahto ja kyky asioita. Kriisiin voi joutua, vaikka olisi kuinka kyvytön sitä käsittelemään. Jotenkin on vaan selvittävä.
Tiedä sitten esim. itsestäni, kykenenkö tai edes että täytyykö minun antaa mieheni erittäin keskenkasvuista ja typerää ja koko perhettä haavoittavaa käytöstä - tekoja ja sanoja - anteeksi.
Tapahtuneen alkaa pikkuhiljaa hyväksyä, mutta ihan kaikkea ei voi antaa anteeksi. Voi tietysti ymmärtää toisen käytöksen ja kyvyttömyyden selvittää asioita "kuten aikuinen". Siinä pisteessä minä olen nyt. Anteeksiannosta en tiedä.
Tämä oli minun suosikkini:
"Kriisiin voi joutua, vaikka olisi kuinka kyvytön sitä käsittelemään." Voipi olla että mitä kyvyttömämpi ihminen on ongelmia käsittelemään sitä kovemmin elämä niitä eteen lykkää. Tosin paremmille kriisiselviytyjille on varmaa isommat haasteet luvassa :D
Minusta anteeksianto ei tarkoita että pitäisi olla toisen kanssa samaa mieltä. Eikä sen tarvitse olla mikään signaali toiselle että taas voi rellestää. Eihän sitä tarvitse edes toiselle kertoa. Se on ehkäpä lopullinen viisaus, jossa tilanne ja toinen nähdään levollisesti ulkopuolelta ilman tunnelatausta.
Omaa kasvamistaan ei voi estää. Sitä voi yrittää kyllä itsepintaisesti hidastaa, mutta aina asiat tulee uudestaan vastaan kunnes ne on opittu. Tämä tapahtuu myös miehellesi..ennemmin tai myöhemmin.
anteeksianto on joskus täysin mahdotonta.
Jos kumppani on loukannut valheilla,petoksilla ja on kyvytön ottamaan lapsistaan vastuuta.
vihani on jo laantunut "normaalille" tasolle,mutta paljon on vielä nieltävää.niin paljon,että joskus toivoisi olkapäätä tähän pahaan oloon.
Itse ,kun olen pohjimmiltani kiltti ja lämmin,olen löytänyt sisäisen piruni.
En osaa olla kiltti yhdellekkään vastakkaisen sukupuolen edustajalle.Ex jätti jälkensä.
Silti haluaisin kovasti jatkaa elämääni jonkun toisen kanssa ja aloittaa "puhtaalta pöydältä",mutta sen tien löytäminen on vielä edessä.
"En osaa olla kiltti yhdellekään vastakkaisen sukupuolen edustajalle" ? Mitä ihmettä? Onko puolisosi ollut sinulle vain joku 'sukupuolen edustaja', vai mistä tässä ilmiössä on kysymys? Onko tämä yleistäkin että ihmiset kokee näin? En itse koe että se olisi millään lailla olennainen omassa kriisissäni, että puolisoni on nimenomaan nainen. Eiköhän tällaista olisi voinut sattua jos sukupuolet olisivat toisinkin päin.
Anteeksianto on mielestäsi välttämätöntä, että voi elää ilman vihaa.Olen toista mieltä.
Ensinnäkin, mitä anteeksianto käytännössä on? Sehän on unohtamista. Ja jos ei haluakaan unohtaa, niin sillon ei myöskään anna anteeksi. Kaikkia koettuja loukkauksia ei ole syytäkän antaa anteeksi; silti voi elää ilman vihaa, kunhan on käynyt tapahtumat läpi ja käsitellyt omat vihan tunteensa. Sen jälkeen asian voi OHITTAA ja siirtyä elämässään eteenpäin. Tässä prosessissa ei ole kyse anteeksiannosta, vaan kyvystä elää todellisuudessa.
Koska olemme useimmat Suomessa kristittyjä, ja vieläpä luterilaisia, meihin on jo lapsena iskostettu ajatus, että anteeksi on annettava, muuten muuttuu katkeraksi ja vihaiseksi. Tämähän on vain teoriaa ja pelkkä uskomus.
Tärkeää ei ole anteeksianto, vaan kyky käsitellä tapahtmia realistisesti ja ymmärryksellä; tässä auttavat hyvä itsetunto ja hyvä ihmistuntemus. Vain näillä eväillä päästään elämässä eteenpäin.
Ja mitä tulee anteeksi pyytelyyn; jos ihmisellä on periaatteita elämässä, hänen ei tarvitse koskaan pyytää mitään anteeksi. Ja mitä tulee aviouskottomuuteen liittyvään anteeksi pyytelyyn; jatkuvasti toista pettävä osapuoli on ihminen, jonka ei tulisi pyytää anteeksi, vaan ymmärtää, että hän on ihminen väärässä paikassa. Hänen pitäisi itse tajuta ottaa ero ja alkaa elää yksin sellaista elämää, joka hänelle sopii parhaiten.
Osallistuin aiempaan anteeksiantokeskusteluun ja tarkoitin samaa kuin medek kirjoituksessaan.
Jotenkin minusta tuntuu, että usein anteeksiannolla hurskastellaan ja lähdetään siitä oletuksesta, että maailma on paratiisi. Paratiisi, jossa ihmiset ovat pohjimmiltaan hyviä, he vain hairahtuvat välillä. Ympäristön anteeksiannolla ja ymmärryksellä hairahtuneet sitten palautetaan hyvyyden tielle ja kaikki ovat jälleen onnellisia.
Olen kuitenkin sitä mieltä, että useimmat ihmiset eivät enää aikuisiällä paljoakaan muutu. Korkeintaan he voivat pitää itseään kurissa ja hillitä tapojansa - jotkut vähän aikaa ja jotkut hiukan pidempään. Niinpä valitettavasti anteeksiantamisella saavutetaan vain väliaikaisia tuloksia. Tämä johtuu siitä, että anteeksiantaminen antaa väärän signaalin tekemisten seurauksista. Näin tapahtuu varsinkin siinä tapauksessa, jos anteeksi annetaan helposti tai jopa itsestäänselvästi ilman, että "tekijä" edes epäilee tekonsa seurauksia. Olen myös kuullut väitteitä, että esimerkiksi väkivaltaisissa liitoissa sovinnon teko voi olla niin ihanaa, että se jopa "kannustaa" uuteen väkivaltaan. Myös pienemmissä ongelmissa anteeksianto muovaa liiton roolijakoa, jossa yksi tekee mitä tahtoo ja toinen hyväksyy sen.
Pehmeiden ja myötäilevien ihmisten täytyy oppia suojelemaan itseään eli heidän on oman etunsa vuoksi opittava pitämään anteeksiantohalunsa kurissa: kerran tai kaksi voi antaa anteeksi (riippuen siitä mitä on tapahtunut), mutta jos mikään ei muutu, ei saa antaa anteeksi.
Olen myös aika samaa mieltä ja omalta kohdaltani miettinyt selväksi että ei tällaisessa tilanteessa ole mitään anteeksi annettavaa tai pyydettävää. Ei se kerta kaikkiaan riitä. Anteeksianto sopii vallan mainiosti jonkin tahattoman tönäisyn tms kuittaukseksi mutta ei eroon liittyvien asioiden kuittaamiseen.
Täydellinen unohtaminenkin tuntuu aika mahdottomalta. Vaan nyt jo tiedän että aikaa myöten nämä ikävyydet painuvat jonnekin taka-alalle ja jäävät muiden asioiden alle. Pitää vaan tosiaan lähteä eteenpäin ja kerta kaikkiaan jättää tämä asia taakse 'ratkaisemattomana', jääköön sinne yhtenä episodina elämäni varrella.
Olenkin ihmetellyt että minkälainen taikasana se anteeksiantaminen tässä tapauksessa oikein on jos sillä jotenkin saa kuitattua oman pahan olonsa ja tavallaan ilmoittaa hyväksyvänsä exän ihmeelliset teot ja ratkaisut. Helpottavaa lukea ettei se muillekaan ihan selvää ole.
Mutta tietystikin toiset pystyvät antamaan anteeksi ja tuntevat sen jälkeen olonsa helpottuneeksi. Ja se on hienoa heille. Itse olen ajatellut että siitä viis, nyt menen uuteen suuntaan ja jätän vanhat taakse. Ei siis mitään anteeksiantoja mutta ei mitään kaunojakaan.
Olet oikeassa. Anteeksiannolla voi toki hurskastellakin, jos haluaa vain esittää toiselle laupiasta samarialaista. Itse tarkoitin anteeksiantamisella enemmän jokaisen omaa sisäistä prosessia.
Itse olen sitä mieltä että ihmisellä on mahdollisuus kasvaa koko elinikänsä ajan. Monesta vanhuksestahan huomaa, ettei heitä enää pikkuasiat paljoa heilauta. Jos elämäntilanne on sietämätön (eikä itse tee siitä sietämätöntä), niin tottakai se pitäisi muuttaa.
Anteeksianto suurelta osin tarkoittaa myös itselleen anteeksiantamista. Tässä prosessissa saattaa auttaa usko siitä että on mahdollista viisastua. Itse omassa eroprosessissani huomasin että minä olin vihainen itselleni kaikesta millä olin toista satuttanut vuosien varrella. Toinen ei niitä edes muistanut vaan piti itseään kauheampana. Minun oli kuitenkin itkettävä ja käytävä tämä oma itsevihani läpi ja annettava itselleni täydellisesti anteeksi kun en tiennyt olla aikoinaan viisaampi. Hyvin terapeuttista ja kasvattavaa.
varmasti kannattaa jos se on huono. Ei anteeksianto sitä tarkoita etteikö voisi lähteä suhteesta eteenpäin.
Kuten sanoit täydellinen unohtaminen on aika mahdotonta ja ehkäpä se olisi tyhmääkin. Muisti mahdollistaa viisastumisen. Toisaalta voimakkaat pahat muistot saattavat saada meidät käyttäytymään tyhmästi.
Aitini, joka koki vaikean lapsuuden, purskahti itkuun 60 vuotiaana, kun hän muisteli omaa äitiään ja sanoi vieläkin vihaavansa tätä. Kuvittele minkälainen taakka kannettavaksi vuosikymmenien ajaksi. Voimakas viha tms. tekee ihmisestä ramman. Anteeksianto on henkinen prosessi, joka voi viedä vuosia mutta siinä on mahdollisuus tulla sinut elämän ja itsensä kanssa...sitä kautta myös sinut muiden ihmisten kanssa.
Täytynee sitten erotella toisistaan, pitääkö antaa anteeksi toiselle vai itselle. Jos anteeksiantaminen käsitetään sisäiseksi prosessiksi, lienee kyse siitä, että pitää oppia antamaan anteeksi itselle, jos ei pysty täyttämään elämälleen asettamiaan odotuksia. Näitä odotuksia kultuurimme ja kasvatuksemme rakentaa meihin koko lapsuuden ja nuoruuden ajan. Odotukset voivat liittyä kaikenlaiseen menestykseen elämässä sekä ammatissa että perhe-elämässä.
Sitten iskeekin todellisuus takaiskuineen. Ongelmia täytyy yrittää ratkaista, mutta joissakin tilanteissa täytyy pystyä myös antamaan itselle anteeksi se, että ei olekaan itse "täydellinen" ihminen: en esimerkiksi pysty antamaan jotakin parisuhteessa tapahtunutta tai toistuvaa puolisolleni anteeksi. Tai ehkä paremmin sanottuna pitää tajuta, että on itsekin vain ihminen - ei Jeesus, joka sovittaa muiden puolesta pahat teot, tai satujen prinssi tai prinsessa. Oikeassa elämässä kaikilla parisuhteilla ei ole loppujen lopuksi "Happy End", vaikka niitä pitkittäisi kuinka pitkään tahansa.
Kun oppii elämän realiteetit ja huomaa tapahtuneiden asioiden olleen vain osa elämää, ei tarvitse kantaa kaunaa. Tapahtuneesta voi ottaa opikseen ja elämäänsä voi muuttaa niin, että voi välttää pahan olon tulevaisuudessa. Kuitenkaan opikseen ei saa ottaa liian yleistävällä tasolla: vaikka puoliso olikin uskoton, kaikki miehet/naiset eivät ole uskottomia. Vaikka puoliso olikin väkivaltainen, kaikki eivät ole.
Suhteessa ei saa antaa toiselle liian helposti anteeksi, koska toisen täytyy todella tajuta ja tuntea, jos hän on loukannut puolisoaan. Myöskään itselle ei saa antaa lupaa luovuttaa liian helposti: vain siten, että yrittää ratkaista ongelman, voi tietää, onko ongelma loppujen lopuksi mahdoton ratkaista. Jos ongelmaa ei pysty yrityksistä huolimatta ratkaisemaan, voi aidosti antaa itselle oman kyvyttömyyden anteeksi. Voi jättää esim. parisuhteen taakseen eikä tarvitse miettiä, onko tehnyt kaikkensa, olisiko siitä tullut vielä jotakin jne. Luulisin, että näin on myös helpompi toipua kriisin kolhuista ja käsittää jo päättynyt parisuhde osaksi omaa elämää. Tämä osa kuuluu historiaan, mutta se ei ole tabu eikä musta aukko. Siinä olleita onnellisia hetkiä voi muistella hymyillen eikä ne ole osia jostain menetetystä, joka ei enää koskaan palaa.
Mutta kuvaamasi tilanne ei edelleenkään liity anteeksiantoon/-pyyntöön. Sinä olet käynyt omat vihan tunteesi läpi, joihin liittyy myös omien heikkouksien näkeminen; olet hyväksynyt tapahtumat osaksi elämääsi ja nähnyt itsesi realistisesti. Tämä on hyvä asia, niin pitää toimiakin. Mutta tällä ei ole mitään tekemistä anteeksiantamisen kanssa.
Me ymmärrämme anteeksiannon ilmeisestu hivenen eri tavalla. Minulle täydellinen anteeksiantaminen on tosiaankin vihan tms. tunteen työstäminen ja sitä kautta tilanteen tarkastelua. Tämän jälkeen voi sitten ulkoisesti tehdä mitä katsoo parhaimmaksi ilman negaatioiden painolastia. Voi jatkaa suhdetta tai lähteä siitä pois. Mielestäni tämä on erityisesti anteeksiantamista. Toisen teko ei enää satuta joten toista ei tarvi vihatakaan, joten hänelle on anteeksiannettu.
Sinä tarkoitat ilmeisesti suoraan ulkoisesti eli signaali toiselle onko teko hyväksyttävä vai ei. Jos on, niin eteenpäin jos ei niin sanktiota rapsuu?
Ymmärrän anteeksiantamisen kirjaimellisesti, siinä kaikki. Joko annat anteeksi tai et anna. Vihan työstäminen ym. on henkilökohtainen prosessi, jonka ihminen voi käydä läpi riippumatta siitä, onko hän antanut anteeksi vai ei.
Sääntö: 'Älä tee toiselle mitään mitä et haluaisi itsellesi tehtävän', poistaisi kokonaan anteeksipyytämisen/antamisen problematiikan. Yksinkertaista, mutta totta.
Tämä 'hyvyyden' illuusio, kuvitelma siitä, että teen mitä tahansa, niin aina saan kuitenkin anteeksi, koska olen niin 'hyvä' pohjimmiltani, on valitettavan totta liian monien ihmisten kohdalla.
Kyse on todellisuudessa kyvyttömyydsetä ottaa vastuuta itsestä ja omien tekojen seurauksista. Siis narsismista, lapsenomaisesta käyttäytymisestä. Pahimmillaan tämä johtaa siihen, että henkilö, joka ei saakaan tekoaan anteeksi, alkaakin pitää tätä tekonsa kohdetta 'pahana' ja 'julmana' ihmisenä. Sitten ollaankin jo sellaisessa suossa, että välirikko on väistämättä edessä.