Mieheni on kiinni vielä napanuorassa ja tiukasti...
emme ole seurustelleet vasta kuin vuoden mutta meillä on jo oma pikkuinen...vahingosta se lähti mutta nyt on maailmaan suurin ihme=)
asumme eripaikkakunnalla kuin mieheni vanhemmat mutta mieheni käy paikkakunnalla töissä...eli aina kun menee töihin käy samalla vanhempiensa luona(eli miltei joka päivä). kun miehelläni on vapaapäivä pitäisi meidän silloin koko perheenä lähteä sinne....hänen vanhempansa eivät voi tietenkään käydä meillä.
mieheni vanhemmat tämän lisäksi soittavat joka päivä ja samoin mieheni soittaa heille...ja siskolleen.
aina jos esim. tv:ssä tapahtuu jotain pahaa mieheni suree jos hänen siskolleen tapahtuisi niin....olen vain ruvennut tässä miettimään että eikö hänen pitäisi surra että jos minulle kävisi niin tai lapsellemme....
itse olen jo ihan kurkkuani myöden täynnä heidän perhettään...onhan se hyvä et on välit kunnossa mutta 30v mieheltä tämä alkaa mielestäni olla jo hieman liikaa....
hermot kiristyy aina kun mies aloittaa että sisko tätä ja sisko tuota, eikä mua vois enää vähempää kiinnostaa koko sisko
tuntuu että pitäiskohän mieheni olla menossa naimisiin siskonsa tai äitinsä kanssa ennemmin...
mieheni sisko on muuten samanlainen...aamusta iltaan istuu vanhempien kotona vaikka oma asunto onkin kihlattunsa kanssa...
emme ole seurustelleet vasta kuin vuoden mutta meillä on jo oma pikkuinen...vahingosta se lähti mutta nyt on maailmaan suurin ihme=)
asumme eripaikkakunnalla kuin mieheni vanhemmat mutta mieheni käy paikkakunnalla töissä...eli aina kun menee töihin käy samalla vanhempiensa luona(eli miltei joka päivä). kun miehelläni on vapaapäivä pitäisi meidän silloin koko perheenä lähteä sinne....hänen vanhempansa eivät voi tietenkään käydä meillä.
mieheni vanhemmat tämän lisäksi soittavat joka päivä ja samoin mieheni soittaa heille...ja siskolleen.
aina jos esim. tv:ssä tapahtuu jotain pahaa mieheni suree jos hänen siskolleen tapahtuisi niin....olen vain ruvennut tässä miettimään että eikö hänen pitäisi surra että jos minulle kävisi niin tai lapsellemme....
itse olen jo ihan kurkkuani myöden täynnä heidän perhettään...onhan se hyvä et on välit kunnossa mutta 30v mieheltä tämä alkaa mielestäni olla jo hieman liikaa....
hermot kiristyy aina kun mies aloittaa että sisko tätä ja sisko tuota, eikä mua vois enää vähempää kiinnostaa koko sisko
tuntuu että pitäiskohän mieheni olla menossa naimisiin siskonsa tai äitinsä kanssa ennemmin...
mieheni sisko on muuten samanlainen...aamusta iltaan istuu vanhempien kotona vaikka oma asunto onkin kihlattunsa kanssa...
Vastaukset 25
Vanhimmat
Sopisiko sinulle että lopettaisit valittamisen? Ei muita kiinnosta lukea muiden valituksia olemattomista perheongelmista. On niitä pahempiakin asioita olemassa!
Sellaista sinunlaisesi itsekäs ihminen pystyy tuskin omalle lapselleen edes tarjoamaan. Tsemppiä miehellesi kaltaisesi jäkättävän kanan kanssa! Äitiä ja omaa perhettä ei korvaa mikään eikä kukaan!
Taidat olla se hallitseva ja kahlitseva äiti pojallesi.
Asiat voisivat olla TÄYSIN toisinpäin,niin ettei miehesi tulisi lainkaan toimeen perheensä kanssa. Eikö näin ole parempi? Minäkin sinkkuaikoina olin paljon porukoillani vaikka asuin omassani. Minulla on rakas ja ymmärtäväinen perhe enkä missään tapauksessa haluaisi että edes mieheni tulisi minun ja perheeni väliin. Eikä miestäni haittaa vaikka käymme suht usein kotonani ja viivymme siellä monta tuntia. Hän tulee hyvin toimeen vanhempieni kanssa. Jos ei tulisi niin tuskin olisinkaan hänen kanssaan :)
Mulla on vai pitäiskö kohta sanoa, että oli mieskaveri, joka on myös 30-vuotias.Isä, äiti ja siskon perhe ovat tärkeitä hänelle.Joka päivä ollaan tekemisissä, viikonloppuja vietetään yhdessä mökillä, juopotellaan siis tai milloin mitäkin.. mä oon kyllästynyt, vuoden jaksoin olla siinä, mutta kun ei näytä tulevan muutosta näihin asioihin taidan jättää tämän leikin tähän.
Oon pitänytki nyt vähän etäisyyttä mieheen.Ei kai tuo aikuistu ikinä, äitinsä siivoaa ja ripustelee verhoja miehen asunnossa..sisko hästää ja touhuaa, mikähän mun rooli on ?
Ja todellakin ,jos jotain tapahtuu, sisko -kulta on ensimmäinen jolle soitetaan ja puhistaan tai iloitaan.Tämmöstä, on meitä muitakin, jolla on näitä miehenpuolikkaita..
Ja saahan tänne palstalle kirjoitella,jos tuntuu siltä.Jos tekee mieli valittaa ei se keneltäkään oo pois!!Olisi kiva, jos saisi asiallisia kommentteja, eikä aina sanottais,että jätä se sika tms.Ei aina asiat ole niin yksinkertaisia.
oikeaa rakkautta kummankaan puolelta. Jos ei osaa hyväksyä muita ihmisiä toisen elämään, ei se ole rakkautta vaan omistamisen halua. Ja jos se toinen osapuoli ei osaa kertoa toiselle omista asioistaan, ei sekään ole rakkautta, riippuvuutta kenties enemmänkin. Olisi paljon parempi jättää roikkumatta toinen toisissaan jos ei kerran tulla toimeen ja kaikki asiat tuntuvat muutenkin menevän ristiin. Yhdessä asutaan mutta ei olla kuitenkaan yhdessä, vaan kunhan ollaan paremman puutteessa ja kun se parempi tulee niin siihen jäät kuin nalli kalliolle. Hätävaroja niitä on maailma pullollaan, kuka haluaa sellainen olla hän sitten sellainen olkoon. Kaikki kun kuitenkin on siitä itsestä kiinni, itseään voi muuttaa ketään muuta ei. Jokainen joko hyväksyy sen millainen se toinen on taikka etsii sellaisen ihmisen elämäänsä joka on sellainen minkä haluaa olevan.
Muistakaa nyt kuitenkin että ei sitä pelkästään olemisen ilosta toinen toistensa kanssa olla, pitää olla muutakin kahden ihmisen välillä.
Siis, että edes miehesi ei voisi tulla sinun ja sun perheesi väliin.
Kyllä meilläkin on läheiset suhteet vanhempiimme, mutta he ovat SUKULAISIA. Minä, mieheni ja neljä lastamme olemme se MEIDÄN PERHE...
Miksi miniöitä aina haukutaan lapsellisiksi,omistushaluisiksi,itsekkäiksi naikkosiksi? Kyllä ne anopitkin osaa olla sellaisia. Minun puolestani mieheni ja lapseni saa tavata sitä naista niin paljon kun haluaa mutta minä pysyttelen kaukana. Sitä en hyväksy että hän selittää káikki kotiasiat äitillensä. Ilmaisissa mielenterveystoimistoissakin pystyy juttelemaan ongelmistaan. Minä en koskaa edes rasita omia vanhempiani omilla ongelmillani koska minulla on oma aikuisen ihmisen itsenäinen oma valitsemani elämä. Vanhemmuden tärkeimpiä tehtäviä on opettaa lapset itsenäiseen omaan elämään. Minuste se on itsekästä jos varta vasten kasvattaa lapset riippuvaiseksi lapsuudenkodistaan. Entäs sitten kun vanhemmat kuolee? Anopistani vielä että hän on alusta asti toivonut meidän eroa,hän käskee mieheni aina joka tiukan paikan tullen jättämään minut ja viemään pojan mukanansa. Hän on vertaillut minua mieheni veljen tyttöystävään hän on haukkunut minua hompsuiseksi,luuseriksi sivistymättömäksi ylipainoiseksi maalaistolloksi joka ei osaa kasvattaa lapsia. Olen vielä kaiken lisäksi ylimielinen.laiska,kiero, huorahtava häpeäpilkku. Ei siis oikein huvita olla tämmöisen kaksinaamaisen ihmisen kanssa tekemisissä. Miksi anopit ja apet ei voi koskaan puolustaa lapsiensa puolisoja. Minä tiedän tulevaisuudessa pystyväni siihen. Nimim: Vuuh ymmärrän täysin sinua ja jaksamista ja tsemppiä tilanteeseen. Koeta ottaa asia puheeksi miehesi kanssa te voitte alkaa vaikka käymään perheterapiassa, Hyvää syksyn jatkoa
Miehen perhe tulee tietysti kaupan päälle, jos ottaa kerta miehen. Ymmärrät sitten ehkä kun olet vanhempi ja yläpääkin alkaa toimia. Ketään et voi omistaa.
Kovin on ap saanut lapsuudenkotia puoltavia viestejä. Olen hämmentynyt. Kyllähän nyt maalaisjärkikin sanoo, että 3-kymppisen miehen prioriteetit pitäisi olla ensisijaisesti jossain muualla kuin äidin ja siskon helmoissa.
Lapsuudenperhe on aina tärkeä jne, sehän nyt on selvä. Turha sitä jargonia jauhaa loputtomiin. Mutta jos mies ei pysty sitoutumaan ensisijaisesti elämänkumppaniinsa, on aika vaikea _yhdessä perheenä_ alkaa suunnitella tulevaisuutta ja jälkikasvua. Mikäs aikuinen vastuunkantaja se sellainen on, joka on suurimman osan ajastaan vielä lapsen roolissa äidin helmoissa? Tai jonka tärkein nainen on oma äiti, kun sen pitäisi olla oma puoliso - miten sellainen puolustaa omaa perhettään "ulkopuoliselta" uhalta? Ei mitenkään.
Totta kai yhteyttä pidetään. Oma miehenikin puhelimitse äitiinsä päivittäin, kun se on heidän totuttu tapansa. Mutta alkuvaiheessa kun meille tuli niitä puheluita päivässä 5 ja ennen 8 aamulla ensimmäiset, niin sillin liika oli liikaa. Pitää löytää se molemmille sopiva kipupiste.
Siis ihan oikeesti! Kun lukee ihmisten vastauksia tohon sun viestiin, niin ei voi oikein uskoa: Ensin haukutaan et mitäs tänne kirjottelet ( täähän nyt on kuitenkin ko. aihealuetta käsittelevä palsta) ja sit haukutaan itsekkääks.
Minä ymmärrän kyllä kiukkuuntumisesi aivan täysin. Olen samaa mieltä, että kyllä perheellisen miehen elämässä ensimmäisellä sijalla tulisi olla oma vaimo & lapsi. Vasta sen jälkeen tulee muut.
Omalla miehelläni oli joskus vähän samanlaista vikaa. Siinä vaiheessa en ollut sietää anoppiani. Meillä auttoi sitten kyllä puhuminen. Kerroin miehelle tunteistani ja hän kyllä kuunteli niitä. Tosin pitkäjänteisyyttä se minulta vaati, sillä miehenikin tavat & ajatus/käyttäytymismallit olivat tietysti pitkän ajan saatossa opittuja. Aikaa siinä meni muutama vuosi, mutta kyllä nykyisin meillä (kuten myös anoppilassa) maailman järjestys on selvillä. Sitä myöten olen alkanut tulla juttuun myös anoppini kanssa.
Tähän voi kaikki omistushaluiset anopit nyt sitten taas kommentoida, mutta näin se maailman järjestys vaan menee...
Ja tällä hetkellä tilanteeseen ovat tyytyväisiä niin minä, mieheni, piakkoin syntyvä lapsemme kuin myös anoppi ja appi.
Minäkään en oikein varsinaisia neuvoja osaa antaa kun en luonnollisestikaan tilannetta tarkalleen tiedä.
Uskoisin kuitenkin, että rakentava keskustelu on parempi, kuin syyttäminen (vaatii sinulta varmasti pitkämielisyyttä). Varsinkin jos miehesi lapsuuden perhe on kovin tarrautuva, miltä nyt vaikuttaa jos miehesi siskokin on samanlainen. Siinä tapauksessa miehesi on tavallaan tiukan napanuoralenkin "uhri", josta irtautumisessa sinun tulee miestäsi auttaa. Muista pitää yllä teille tärkeitä hetkiä ja tekemisiä ja sillä tavoin vaalia suhdettanne. Sitten välillä voi olla hyvä puhua suhteesta lapsuuden perheeseen. Kerro miehellesi mitkä käyttäytymismallit yms. sinua ärsyttää, miksi koet ne perheenne arvoa alentaviksi yms. Mutta muista että mies on tässä vaiheessa vielä todennäköisesti sokea ko. asioille. Sinun tehtäväsi on avata hänen silmänsä.
Ps. Siinä voi käyttää kaikkia sellaisiakin konsteja, joita se äiti tai sisko eivät voi... ;)
Ymmärrän kyllä, miltä sinusta tuntuu. Kun olette jo tuon ikäisikin, niin kyllä luulisi miehenkin haluavan vähän itsenäisyyttä ja etäisyyttä suhteessa vanhempiinsa. Pitäisi olla 'luonnollista', että painopiste siirtyy omaan perheeseen sitten kun sellaisen on perustanut. Mutta usein ei näin käy; jäädään roikkumaan aikuisiäksikin lapsuuden perheeseen. Sieltä pyydetään neuvoa ja tukea, sinne mennään kun on paha olla - ja kumppani/puoliso jää tämän kuvion ulkopuolelle. Usein nämä vanhemmat eivät kykene päästämään lastaan elämään omaa elämää. Ovat yhtä riippuvaisia lapsesta kuin lapsi heistä.
Jos vaikkapa 1940-luvulla syntynyt lukisi näitä ap:n saamia joitakin vastauksia, niin hän todennäköisesti ajattelisi, että vastaajilla viiraa päässä.
Äitini on kyseisen sukupolven ihmisiä. Hän sanoi kerran minulle, että kun hän oli 19-vuotiaana lähtenyt kotoaan, niin se tarkoitti sitä, ettei sinne kotiin sen jälkeen mennä enää ruikkuttamaan jonninjoutavia ongelmia, vaan ne ratkaistaan oman aviomiehen kanssa. Kotoa lähtö todellakin tarkoitti itsenäistymista ja 'napanuoran katkaisua' - niinkuin kaiken järjen mukaan pitäisikin.
Nykyajan pullamössö-sukupolvi menee naimisiin ja laittaa lapsia, kuten ennenkin on tehty, mutta erona on se, että lapsuuden perhe on se ykkönen; isin ja äitin väliin mennään kotisohvalle itkemään, kun halutaan lohdutusta. Oma isi ja äiti kun ovat parempia ja kivempia kuin oma vaimo/mies, 'ne ymmärtää'.
Herää kysymys, miten tähän on tultu? Mikseivät vanhemmatkaan päästä lapsiaan aikuistumaan? Jossain todella mättää, jos ap:nkin mies miettii lähinnä sitä, mitä kaikkea kamalaa isille, äitille ja siskolle voisi tapahtua - sen sijaan, että opettelisi kommunikointitaitoja vaimonsa kanssa.
Olet ap. ottanut hyvän, ajankohtaisen aiheen esille!
Sinulla ja äidilläsi on kyllä mielestäni nykyään harvinaisen terve ajattelutapa tähän asiaan :). Näin se kuuluu ollakin.
Mun vanhemmat on 30-luvulla syntyneitä ja molemmat ramppas vanhemmillaan joka viikonloppu vaikkei ollut edes autoa.
Minä lakkasin käymästä mummoloissa toisella kymmenellä, mutta heidän tahtia se ei haitannut.
(Kävin tietysti JOSKUS mummoilla).
Äiti vaati minua ja veljiäni myös joka viikonloppuiselle kyläilylle kun kotoa lähdettiin, mutta me tehtiin loppu siitä traditiosta.
Eikä mun lapset käy joka viikko, saati joka päivä.
Sillon olisin kyllä jossain tehnyt virheen..
Mutta eipäs kuitenkaan yleistä, joka sukupolvessa on omat pullamössökakaransa!
samanlaista tapausta. No, ei nyt tietenkään täysin samanlaista, mutta likipitäen.
Ehkä olen puolueellinen, koska kysymyksessä on hyvän ystäväni tytär, joka myös on minun hyvä ystäväni.
Olisi tietysti kohtuullista kuulla vastapuolen kanta asioista, mutta se ei ole mahdollista ja niin painavia syytökset tuntuvat olevan, etten voi niitä noin vaan sivuuttaakaan.
Tässä tapauksesa naisella on lapsia aikaisemmasta liitostaan, joka ilm. yhtenä syynä anoppia närästää.
Olen kuitenkin sitä mieltä, että jos kolmekymppinen peräkammarin poika, tämän naisen on valinnut, niin sen pitäisi riittää anopille. Olisi tyytyväinen, että poika on päässyt aloittamaan, sen ikäiselle normaalin elämän.
Kysymyksessä on ihan kunnollinen, fiksu, vakituisessa työssäkäyvä nainen. Minua jotenkin ihmetyttää, kuinka samanlaisia tilanteenne todellakin ovat.
Esim. nyt tämä mies on hakenut kotinsa läheltä työpaikkaa, josta terveytensä vuoksi jo kerran lähti.
Pääseehän sitten taas vanhempien luokse usein käymään, vaikka ei ehdikään kotiinsa kuin myöhään illalla ja matkakulut, useampia linja-autoja käyttäen, vievät palkasta leijonan osan.
Oma lapsikin on vielä tarhaikäinen ja vaimo tarvitsisi kipeästi miehensä apua lapsen kuljetuksessa sun. muussa.
Miniä tietää melko tarkkaan minkälaiset anopin mielipiteet hänestä ovat. Ne anoppi on ilmaissut kyllin selvästi. Sen vuoksi miehen töykeä käytös ja hapan ilme, aina kotoaan tullessaan, onkin tuskallista kestettävää. On ihan selvää, että äiti on taas valitellut poikansa surkeaa kohtaloa.
Siskokin on vahvasti mukana kuvioissa ja juuri muutama päivä sitten, käydessäni ystäväni luona, hän purkautui minulle. Tytär oli sitä pyytänyt ja ilmeisesti toivoi minulta neuvoja tai ainakin empatiaa. Sitä pystyin antamaan, mutta neuvot ovat vähissä. En minä tiedä mitä pitäisi tehdä ja pelkään tosissani, että joko mies lyö pillit pussiin noin vaan, tai vaimo räjähtää niin, että mies saa hyvän syyn paeta äidin helmoihin.
Hirvittää ajatella, että vaimo jää taas yksin, ja vielä yksi lapsi muiden lisänä.
Ymmärrän sinua todella, vaikka en neuvoja osaakaan antaa. Riitoja siitäkin tulee, jos jatkuvasti samasta asiasta valittaa.
yrittäisit olla edes vähänkään aikuismaisempi ja puhuisit asiasta sen miehesi kanssa, sen sijaan että teinimäisesti valitat täällä palstoilla missä siitä ei ole yhtään mitään hyötyä?
Vai pelkäätkö, että miehesi suutahtaa ja jättää sinut, menis elätys alta ja loppuis se lokoisa kotiäitinä elely?
Tee miehellesi palvelus ja eroa.
rikkoa miehesi välit kotiinsa ja sukuunsa ja vasta sitten voisit olla tyytyväinen.
Lapsellinen olet ja kovin itsekeskeinen ja kade !
enpä olisi uskonut vastausten olevan ihan näin katkeria....anopit täällä ilmeisesti kirjoittelee...
juteltiin eilen mieheni kanssa melko syvällisesti ja mieheni ymmärsi sen että on turhan kiinni perheessään ja ymmärsi myös sen ettei tarkotukseni ole suinkaan rikkoa heisän välejään vaan se että toivoisin mieheni ottavan vastuun omasta elämästään ja sen ettei vanhempien tehtävä ole paapoa enää 30v aikuista miestä.
saas nähdä jääkö se irtaantuminen vain puheeksi vai onko hän oikeasti valmis aloittamaan oman elämän johon toki vanhammatkin kuuluvat eivät vain enää niin suuressa osassa
läheisriippuvuus kiinni ja pysyy.
Ei se ikää katso, sama jatkuu ennenkuin miehesi itse haluaa muutoksen. Sinä et paljoa sille asialle voi, muuta kuin elä omaa elämää ja jos yrität puhua asiasta miehellesi, hän tulkitsee/haluaa tulkita sen väärin, koska hänen perheensä sisällä ne riippuvuudet ovat kasvaneet ja sinne ei ulkopuolisilla ole asiaa.
niinkuin joku täällä jo ehtikin todeta. Minun neuvoni on että juokse ja juokse lujaa. Et tule ikinä pääsemään miehesi lapsuudenperheen taikapiiriin, et sinä eikä lapsenne.
napanuora kestää elämän loppuun asti.
Olen pahoillani saamistasi asiattomista ja suorastaan ilkeistä vastauksista.
Kyllä kolmikymppisen perheenisän pitäisi jo ymmärtää, missä hänen kotinsa on. Varsinkin nyt, kun teillä on vauva, on järjetöntä vaatia, että lähtisitte joka viikonlopuksi vieraaseen talouteen.
Kokeilehan miehellesi vieroitushoitoa. Lähetä hänet koko seuraavaksi viikonlopuksi äitinsä helmoihin äläkä anna hänen tulla kotiin ennen maananantai-iltaa. Jospa saisi äidistään kyllikseen...