Surullisin tarina...

Mjooh..ikää on kertynyt ja tapahtumat sijoittuvat jo 15 vuoden taakse.

Olin juuri mennyt inttiin kun tyttöystäväni kuoli tapaturmaisesti. Seurustelleet vasta reilun puoli vuotta mutta vakavasti ja tulevaisuuden suunnitelmiakin oli.

Alkuunhan koko kuolemaa ei edes uskonut..sitten kun tajusi että se on totta niin tietty oli pohjattoman surullinen ja tuskainen. Pahinta oli olla intissä, ainakin ne illat tuvassa kun ei ollut tekemistä ja ihan liikaa aikaa ajatella. Toisaalta taas päivisin oli semmonen höykytys että ei ehtinyt surra. Oli se silti raastavaa aikaa, sielun ja sydämmen repimistä, eikä oikein ketään kelle puhua ja purkaa itseään.

Aika kuitenkin vääjäämättä kului ja pikkuhiljaa asian kanssa pystyi elämään, ensin ajattelematta sitä ja myöhemmin uskalsi jo miettiäkin tapahtunutta. Vuodet vierivät ja asia jäi pikkuhiljaa taakse. Nyt yksi lapsi (olen yh) ja uusi kumppanikin, elämä raiteillaan =).

Traumoja on jäänyt..jätän ne mainitsematta mutta eivät ne haittaa arkielämää. Kokonaanhan sitä ei voi koskaan unohtaa mutta sen kanssa oppii kyllä elämään. Joskus yksinäisyydessä on hetkiä kun asia saattaa pullahtaa pintaan..väkisin ajattelee millaista elämä olisi jos sitä ei olisi tapahtunut. Itsensä kiusaamistahan se on mutta..se on kuitenkin osa elämääni.