Vastuu toisesta, mitä se on? joku kysyi aikoinaan että kuinka paljon ihminen on vastuussa toisesta kun on suhteessa tai edes yrittää sitä. Vastasin hänelle että toinen on vastuussa kanssaihmisistään joiden kanssa toimii ja elää. Mutta miten. En itsekkään ymmärrä vastaustani. Ihmisen kai pitäisi ainakin yrittää olla vastuussa jos pystyy. mutta hankalaksi tekee sen muoto ja määrittely. Yksi exsäni, kun hän ihastui minuun ja oli vielä samaan aikaan suhteessa toiseen, oli sen ihmisen kanssa suhteen erossakin. Sen minkä aloittaa niin pitäisi osata lopettaa. Hän tunsi vastuuta tuossa muodossa. Saattoi yhteisen matkansa sen ihmisen kanssa loppuun. iloissa ja suruissa. Ja hämmästyin tuollaista kykyä ja nostin näkymätöntä hattua. Mutta ei se ole kaikille helppoa eikä halu siihen edes riitä. Nyt kun oma lyhyt puolenvuoden suhteeni loppui (juu, kyllä puolessakin vuodessa kerkiää rakastumaan ja sitoutumaan) ja syytä siihen miksi, ei toinen voi kertoa. Ei halua, pysty tai jotain. . tietty tunteet vain loppuu, ei voi pakottaa toista rakastamaan. Mutta auttasi toista edes uuden oven rakentamiseen jonka sitten voisi joskus uskaltaa uudestaan avata.
kun on rakentanut monen vuoden yksin olon jälkeen luottamusta että voin luottaa toiseen. ja nyt kun avasin oven suhteelle niin heti pakkanen puree sitten näpeille. Toinen tulee vastaan, halaa ja antaa luottamuksen merkkejä niin halusin avata sitten oven ja hän alkaa samaan aikaan etääntymään. Peliä jota näköjään myös naisetkin osaavat. Kissaa ja hiirtä. Mutta myös: kun uskaltaa niin turpaan tulee. On pari kertaa käynyt niin ja tulee ihmetys että onko tässä jokin kosminen voima, karma tai puutarhan tontulla jokin sanoma että "elä mene sille hiekkalaatikolle, ei ole sinun paikkas"
Puhuminen ja jakaminen myös ikävissä asioissa. Sanoin hänelle alussa että puhu, ymmärrän puhetta, kerro vaikka se olisi minulle päin loukkaavaa tai poispäin minusta. niin puhuisi siitä että tuntuu esimerkiksi jokin minussa pahalta. Ja pyysin puhumaan myös eron syistä nyt ettei sitä muutu ovimatoksi. Ei käynyt. Ja niinhän sitä paleltuneiden näppien kanssa ovimattona eikä selässä lue ainakaan "tervetuloa". Itsenä kokoinen palapeli jota täytyy taas kasata eikä ääriviivat ole niin selkeät että tietäisi mihin kohtaa tämä pala kuuluu. Kuin olisi pelkästään tasaista väriä omissa paloissa joista ei ota selvää mihin kohtaa ne tulee. Miksi ovia pitäisi sitten avata?
No nappia nyt kuin leipää huuleen ja tuskan tunnetta taaemmaksi. Ja, ei päivä kerrallaan, vaan sekunti kerrallaan.
Mutta miksi? Monet on varmaankin käynyt tämän läpi. Ja vastauksia on varmaan ollut "ei tunnu siltä" tai jotain. Mitä syitä muilla,teillä on ollut jos siihen olette joskus vastauksia saaneet? Jotkut "onnelliset" ovat päässeet puhumaan toisen kanssa jonkin ajan jälkeen syistä.
Jostain syystä on toiseen ihastunut ja rakastanut ja jokin sen tunteen on sitten tappanut. "kun toinen on parempi,ihananpi, isompi muna, kapeampi takamus, paremmat tissit". Pakko olla oikeita, yksityiskohtaisia, sisäisiä syitä. Kysyn kun en itse saa vastausta. Vai onko rakkaus, ihmissuhteet vain sattumaa kaaoksessa. "eikä mikään ole ikuista", "Ihmissuhteiten kanssa on aina näin että ne alkaa ja sitten ne loppuu", "ihmisillä on hetken yhteinen matka ja kun tehtävä tulee suoritettua, on aika erota", "ojassa on hyvä käydä jotta tietää kuinka kiva on matkustaa tiellä"....ja näitä muita selityksiä jotka auttavat ovimattoa ja sen epäuskolle tuleville ihmisuhteille: eivät mitään. Ainakaan tässä vaiheessa. Kiitos vastauksista etukäteen.
kun on rakentanut monen vuoden yksin olon jälkeen luottamusta että voin luottaa toiseen. ja nyt kun avasin oven suhteelle niin heti pakkanen puree sitten näpeille. Toinen tulee vastaan, halaa ja antaa luottamuksen merkkejä niin halusin avata sitten oven ja hän alkaa samaan aikaan etääntymään. Peliä jota näköjään myös naisetkin osaavat. Kissaa ja hiirtä. Mutta myös: kun uskaltaa niin turpaan tulee. On pari kertaa käynyt niin ja tulee ihmetys että onko tässä jokin kosminen voima, karma tai puutarhan tontulla jokin sanoma että "elä mene sille hiekkalaatikolle, ei ole sinun paikkas"
Puhuminen ja jakaminen myös ikävissä asioissa. Sanoin hänelle alussa että puhu, ymmärrän puhetta, kerro vaikka se olisi minulle päin loukkaavaa tai poispäin minusta. niin puhuisi siitä että tuntuu esimerkiksi jokin minussa pahalta. Ja pyysin puhumaan myös eron syistä nyt ettei sitä muutu ovimatoksi. Ei käynyt. Ja niinhän sitä paleltuneiden näppien kanssa ovimattona eikä selässä lue ainakaan "tervetuloa". Itsenä kokoinen palapeli jota täytyy taas kasata eikä ääriviivat ole niin selkeät että tietäisi mihin kohtaa tämä pala kuuluu. Kuin olisi pelkästään tasaista väriä omissa paloissa joista ei ota selvää mihin kohtaa ne tulee. Miksi ovia pitäisi sitten avata?
No nappia nyt kuin leipää huuleen ja tuskan tunnetta taaemmaksi. Ja, ei päivä kerrallaan, vaan sekunti kerrallaan.
Mutta miksi? Monet on varmaankin käynyt tämän läpi. Ja vastauksia on varmaan ollut "ei tunnu siltä" tai jotain. Mitä syitä muilla,teillä on ollut jos siihen olette joskus vastauksia saaneet? Jotkut "onnelliset" ovat päässeet puhumaan toisen kanssa jonkin ajan jälkeen syistä.
Jostain syystä on toiseen ihastunut ja rakastanut ja jokin sen tunteen on sitten tappanut. "kun toinen on parempi,ihananpi, isompi muna, kapeampi takamus, paremmat tissit". Pakko olla oikeita, yksityiskohtaisia, sisäisiä syitä. Kysyn kun en itse saa vastausta. Vai onko rakkaus, ihmissuhteet vain sattumaa kaaoksessa. "eikä mikään ole ikuista", "Ihmissuhteiten kanssa on aina näin että ne alkaa ja sitten ne loppuu", "ihmisillä on hetken yhteinen matka ja kun tehtävä tulee suoritettua, on aika erota", "ojassa on hyvä käydä jotta tietää kuinka kiva on matkustaa tiellä"....ja näitä muita selityksiä jotka auttavat ovimattoa ja sen epäuskolle tuleville ihmisuhteille: eivät mitään. Ainakaan tässä vaiheessa. Kiitos vastauksista etukäteen.
Vastaukset 2
Vanhimmat
aina pahalle...olen kokenut tänä vuonna 2 eroa,toinen niistä oli rankka.
11-vuotinen suhde/avioliitto kariutui,toisen naisen takia.
syyksi sain silloin"vittu kun mä en jaksa",tarkoitti tällä että perhe-elämä rassasi.
jälkeenpäin puhuimme asiasta.halusi kokeilla elämää ilman perhettä jne.vapauden kaipuuta.
Eron jälkeen rakastuin ja seurustelin n.5kk:tta jos sitäkään(tuosta erosta saman verran jo aikaakin)
jotenkin "tarrauduin" tähän henkilöön,vaikka en itse ollut varma tulisiko meistä koskaan mitään,
en osannut luottaa,että joku tosissaan voisi pitää minusta ja kaikki selitykset yhteisestä tulevaisuudesta ja kauneudestani yms.tuntui vain "vikittelylle" ja "passivoiduin" suhteessa,en jostain syystä halunnut antaa itsestäni hyvää ja helposti tavoiteltavaa kuvaa.
Vaikka hänestä kovasti pidinkin.
Mikään vaan ei tuntunut luontevalle.
Silti vain hänen kanssaan halusin olla...kiva ihminen kertakaikkiaan ja lämmin, joka oli minulle aivan uutta ,että mies osaa olla lämmin ja hellä.
Nämä oli näitä minun tuntemuksia.
Hän erota halusi ja syynä oli etten päästä lähelle ja tulevaisuuden näkymämme olivat erilaiset ja hän etsi itselleen kaltaistaan kumppania ja minä en ollut sellainen.jne.
Elämä jatkuu,luota itseesi ja avaa sydämesi.nämä ovat neuvoni,kokemusteni jälkeen.Ihminen ei aina osaa tunteitaan sanoiksi pukea,jollei kemiat toimi,ei suhde voi toimia.Ja totta ,aina tulee parempia vastaan,joten, jos kumppanisi on valmis hyppäämään "seuraavaan junaan",silloin hän ei ole valmis vielä sitoutumaan.Pahalta kaikki tuntuu ja pitkään.Itken usein vieläkin ikävääni,mutta toisaalta tätä tää elämä on.Ylä-ja alamäkiä...se kasvattaa.ainakin itse toivon, että seuraavan suhteen alkaessa olisin jo paljon viisaampi.
toivon sinulle jaksamista ja kaikkea hyvää!
kun olen lopettanut suhteen, on olleet useimmin se, ettei mies ole tullut toimeen lasteni kanssa.
Yksi on ollut liika intoilu suhteesta miehen puolelta. Kuvitteli siis enemmän, kuin mitä välillämme kuitenkaan oli, vaikka mahdollisimman suoraan yritin ilmaista, ettei olla tasoissa tunteiden puolelta. Lopulta oli pakko sanoa suoraan ja aika tökeröstikin sitten.
Yksi ei osannut päättää, halusiko ikinä suhteen kehittyvän oikeastaan mihinkään suuntaan. Oli sitten lopulta on/off -suhde ja päättyi ainakin omalta puoleltani luottamuksen puutteeseen.
Kaikkein raskain ero oli, kun pistin poikki aivan ihanan miehen kanssa. Syynä oli hiukka liian tiukka suhtautuminen lapsiini, hengityksen haiseminen, hampaat, epäsopivat työajat. Jotenkin vain tuntui mahdottomalta saada noita "ongelmia" mahtumaan meidän elämään...silloin. Rakkaus kuitenkin säilyi ja pysyi ja kasvoi sisälläni ollessamme erossa. Lopulta nöyrryin ja otin yhteyttä ja aloitimme uudestaan. Muutaman kuukauden sitä onnea kesti, kunnes hän teki päätöksen lopettaa suhteemme. Syyksi sanoi työkiireet ja välimatkan. Meillä mahdollinen keskustelu on vielä edessä ja nyt olen aikonut kertoa nuo omat syyni, joita en ikinä hänelle kertonut, koska eivät pitkän miettimisen jälkeen enää olleetkaan mitään ongelmia sen rakkauden rinnalla, jota tunnen edelleen häntä kohtaan. En halunnut loukata häntä kertomalla noita aikaisempia typeriä ajatuksiani. Nyt ajattelin kertoa, jos vaikka tajuaisi omatkin syynsä samanlaisiksi tekosyiksi.
Toisaalta haluaisin ennemmin kuulla hänen sanovan suoraan, ettei todellakaan rakasta minua, eikä vähääkään välitä minusta. Olisi jotenkin helpompi jatkaa elämää eteen päin. Ehkä...
Toivon sinulle paljon voimia ja parempaa tulevaisuutta.