Sattuu... ajatukset pyörii päässä... Eniten se onko Laurilla hyväolla... Lauri oli minulle läheinen, olihan hän myös lasteni isä... ja pysyttiin eronkin jälkeen ystävinä... Nyt hän on poissa... Hänen elämänsä ei ollut helppoa... hän kärsi jonkinlaisesta masennuksesta, ja alkoholi muuttui osaksi jokapäiväistäelämää... olo oli kuulemma niin paha, mikään ei tuntunut miltään... sitten tuli vahvemmat aineet, kun ne hetkellisesti sai masennuksen häviämään... lauri oli jo tavallaan luovuttanut... kertoikin minulle kolmisenviikkoa sitten ettei elä 28vuotta vanhemmaksi, hän hoki sitä jo silloin kun aloimme seurustelemaan kuutisen vuotta sitten... Lauri olisi täyttänyt marraskuussa 29. En tiedä mistä se tiesi kuolevansa juuri tuossa iässä... Ehkä olisin ymmärtänyt, jos se olisi itse lopettanut elämänsä... Viikko ennen kuolemaa Lauri oli kertonut kuinka hän haluaa muuttua, alkaa elää kunnollista elämää, olla lastensa kanssa, mutta sitä mahdollisuutta hän ei enää saanut...Tuntuu kuin joku olisi alkanut valmistelemaan hänen lähtöään jo viikkoa ennen kuolemaa... Hän oli ollut oman äitinsä ja siskonsa kanssa viimeisenviikon ennen kuolemaa ja pitkästäaikaa hänellä oli ollut hyvä olla ja hän oli voinut kertoa asioista joita ei ollut ennen saanut kerrottua tai ei ollut pystynyt.. Itsekkin puhuin Laurin kanssa ja hän oli jotenkin erilainen, sen äänestä kuului helpotus ja se että hänellä oli hyvä olla... Jotenkin tuntuu epäreilulta, että kun ihminen vihdoin oivaltaa, että voi elää elämänsä paremminkin ja todella tahtoisi yrittää, niin mahdollisuutta ei enään ole, mutta voihan se olla että lauri oli jo aiemmin saanut uuden/uusia mahdollisuuksia, muttei osannut käyttää niitä... Lauri oli lähtenyt kavereidensa kyytiin kun he olivat halunneet hakea hänet siskonsa luota, lauri ei ollut ollut kovin halukas lähtemään, mutta lähti kuitenkin, en tiedä että eikö hän viitsinyt sanoa kavereille ettei lähdekkään, vai oliko se jokin isompivoima joka häntä vei... Oliko se luojan suunnitelma.. No kuitenkin siinä kävi niin, että Lauri oli kaverinsa kyydissä, joka ajoi humalassa... He olivat yöllä olleet ajamassa varmaankin kaverin asunnolle.. Kaveri oli ajanut päin punaisia reilua ylinopeutta suoraan rekan kylkeen, kaveri oli varmaan ehtinyt väistää niin että vänkärin puoli osui rekkaan ja lauri menehtyi päähänsaamiinsa vammoihin heti, mutta tämä kaveri joutu lääkäriin ja ilmeisesti selviää kolarista täysin, lukuun ottamatta syyllisyyttä, sillä olivathan he hyviä kavereita... Jotenkin tuntuu että minun ja lasteni elämään jää iso aukko, mutta silti haluan uskoa että näin oli tarkoitettu ja että laurilla on nyt parempi olla siellä jossain, mihin ehkä me muutkin joskus menemme... Lauria kaivaten:Minna
Lasteni isä otettiin meiltä pois
Minnaht
41760
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Olen pahoillani.. :(¨
Ensin otan osaa suureen suruunne.
Ajatuksesi meni aika lailla yksiin omien ajatusteni kanssa.Menetin poikani kaksi kuukautta sitten.Aika on pysähtynyt ja tuntuu hölmöltä kirjoitta kaksi kuukautta..pitkä aika , mutta minulle se oli kuin kaksi viikkoa sitten.
Uskon itsekkin että poikani sisin tiesi lähdön olevan lähellä.Hän puhui kauniisti, halasi minua minua pitkään ja söimme yhdessä kok perhe ja tyttöystvät , yhden ainoan kerran.En tiennyt sen jäävän viimeiseksi yhteiseksi ateriaksi.Vaan hyvin mielin ajattelin että perheemme kasvoi kahdella tytöllä ja uusi ihan elämänavaihe oli alkamassa.
Sitä mietin miksen nähnyt tai soittanut hänelle viimeisen viikon aikana.Miksi minulla oli juuri työhaastatelu kun hän tuli kotiin käymään?
Miljoonaa ajatusta pyörii päässäni.
Suru hiipii päivä päivältä enemmän sydämeeni.
En voinnut uskoa todellisuuteen, että olen silittänyt kuollutta lastani, nähnyt kuolleen lapseni.Vaika tiesin, sydämeni ei sitä ymmärtänyt.Eilä kai ymmärrä vieläkään.Haluan uskoa niin kuin sinä, että on olemassa joku parempi paikka.Oli sen aika. Miksi minut valittiin, eihän tällaista satu meille.Eihän..Näitä asioita lukee vaan lehdestä.
Ei minulla ole enää perhettä, siltä se tuntuu, silti on yhden ainoan lapsen takia pakko jaksaa elää, koska en voi siheuttaa enempää traumaa perheelleni.Ei he selviä ilman minua.Enkä voi pilata lapseni elämää, hulluksihan lapsiparaka tulisi jos meille jotain sattuu vielä.
On pelättävä elämää tavallaan.
Pelätä joka kerta kun lapsi lähtee jonnekkin, kun hän saa ajokortin, kun hän lähtee aikanaan ekaa kertaa baariin, kun hän lähtee laivaristeilylle ym ym.
Vaikka sanotaan että elämä sielölä jossain on ihanaa, olen itsekäs.En ollut valmis luopumaan hänestä vielä, en haluaisi olla se valittu vahva ihminen joka sai taakan jotta pitää kantaa.
Elämäni ja mikään joka tämä suru tuo tullessaan ei ole poikani kuoleman arvoinen, ei edes itä että ehkä kokemusteni takia voin auttaa ja ymmärtää muita.En edes miljoonien ihmisten auttamisen takia , ollut valmis luopumaan lapsestani.EN EN EN !!!!!
En näe koskaan hänen kehittyvän , en saa hänen lapsenlapsia, en saa olla hänen häissä, eikä muutakaan joka liittyy häneen.Kaikki pysähtyi.
Ymmärrän hyvin kun kirjoitit, hän tuntui muuttuneen.samaa sanoin minä.Huomasin valtavan muutoksen, ja sanoinkin , hän on aikuistumassa roimasti.Oli kohtelias, ja arvosti minua suuresti, sen huomasin puheestaan .
Olinko liian paha ihminen, olinko liian ylpeä pojastani?Ei kai liikaa voi rakastaa???ei kai siitä voi rangaista?
Kun hän syntyi näin unta hukkumisesta kylpyaammeeseen.Sain kesällä ennen kuolemaa kuvan ankasta joka nukkuu ammeessa.On monta asiaa joka nyt tuntuu siltä että minun olisi pitänyt ymmärtää.Kuolema kerrottiin minulle, mutta minä en ymmärtänyt.
Olkoon kaikki hyvät ajatuksemme totta, ja parempaa kun mistä me voidaan edes uneksia.
hei,
olipa liikuttavaa luettavaa. uskon että hänen kohdallaan asiat oli suunniteltu etukäteen häntä varten. kuten sanoit. ei voi olla sattumaa hänen sanansa ja kohtalo.
Olen itse ollut hyvibn lähellä kuolemaa ja tiedän kokemuksesta että varmaan hän halusi pois mutta toivoi löytävänsä elämäänsä jotain valoa mikä estäisi väistämätöntä kohtaloa kohtaamasta.
usko tai älä. luulen ,että hänen on helpompi olla nyt kuin ennen. uskon että hän sai rauhan sielulleen eikä tarvitse enää murehtia tuskaa jota kantoi sisällään. tsemppiä.
Oma avomieheni kuoli noin kaksi ja puoli vuotta sitten. Olin silloin 23 vuotias ja poikamme oli seitsemän kuukauden ikäinen. Lapseni isä kuoli auto-onnettomuuden seurauksena...
Toivon sinulle Minna sunnattomasti voimia surun käsittelemiseen ja voimia myös lastenne tukemisessa surun keskellä. Olen todella pahoillani. Elämän tarkotusta on joskus vaikea, jopa mahdotonta, ymmärtää...
Itsestäni tuntuu että mieheni kuolemasta olisi vain lyhyt aika, mutta kuitenkin ikuisuus. Ikävä on yhä suunnaton, mutta sen luonne on myös muuttunut. Mutta nyt ainakin voin olla täysin varma että pojallamme on ikioma enkeli joka kulkee hänen vierellään joka hetki. Vielä kerran voimia teille koko sydämestäni.