Olen pitkässä parisuhteessa. Aloimme seurustelemaan hyvin nuorena. Seurusteluvaihe oli rikkonaistakin, mutta aina palasimme yhteen. Mielestäni me olemme luotu toisillemme. En koskaan rakastunut keneenkään toiseen.
Menimme naimisiin, saimme lapsia. Elämä oli tasapainoista, harmoonista. Intohimoa välillämme on aina ollut. Olemme hyvin viihtyneet keskenämme ja lasten kanssa.
Jokin aika sitten tapahtui pikku hiljaa jotakin, mitä nyt jälkikäteen en oikein itsekään ymmärrä. Meillä oli taloudellisia ym. vaikeuksia. Jotenkin varmaan käsittelimme niitä eri tavoin. Tuntui, että "kasvoimme erillemme". Lisäksi minulla oli/ on kai jokin ikäkriisi, lapset eivät enää vaadi kaikkea huomiota, olen aloittanut opiskelun. Olen lisäksi vaihtanut aika lailla tyyliä, ruvennut liikkumaan ja laihtunut.
Tapasin IHANAN MIEHEN, joka vei jalat alta. Meillä oli suhde. Mies yritti koko ajan jarrutella, hän ei halunnut, että eroan tai kärähdän. Hän halusi olla järkevä. Hän on itse eronnut ja siis vapaa. Olisin ehkä itse jarrutellut suhteessa enemmin, mutta miehen asenne sai aikaiseksi sen, että olin meistä aktiivisempi. Minä rakastuin. Myös mies sanoi rakastavansa. Koko ajan tiesin ettei mies olisi unelmieni mies,jos pääsisimme elämään suhteen edes vapaina saati sitten molempien perheet huomioiden.
Suhdetta kesti ja kestäisi vieläkin, jos se olisi minusta kiinni. Kauhean raastavaa ja tuskaisaa se oli koko ajan. Pystyimme tapaamaan vain harvoin ja silloinkin mutkallisten järjestelyjen kautta. Tapaamisetkaan eivät olleet, jos olen rehellinen, täydellisiä. Ehkä pitkä odotus kasasi kovat paineet. Puhelimessa puhuimme koko ajan ja se oli mukavaa. Rakkaus tuntui todelliselta ja molemmin puoliselta.
Sitten mies laittoi välit poikki. Ei rakasta minua enää. Haluaa olla vain ystävä. Hänellä oli lyhyt suhde ja nyt toinen. Soittelemme silloin tällöin. Soittamisesta tulee minulle paha olo. Itkeskelen ja ikävöin. Toisaalta vihaan. Puhelimessa lähes aina kiukuttelen. Takaisin en häntä enää halua enkä ottaisi missään tilanteessa.
Nyt syytän miestä huijaamisesta, suurien tunteitten syyttä puhumisesta. Itseäni syytän miksi lankesin moiseen ansaan. En koskaan aiemmin ole miestäni pettänyt. Ravintoloissa olen aina käynyt ja olen immuuni miesten iskuyrityksille. En meinaa nousta tästä millään. Viha katkeroittaa minut. Viha miestä ja itseäni kohtaan.
Tämä kaikki on tietenkin tuhoamassa avioliittoani. Mieheni ei tiedä tästä jutusta mitään. Haluan häntä kunnioittaa sen verran etten tätä tuskaa hänelle haluakaan. En tunne miestäni kohtaan yhtään mitään. Vellon vain omassa pahassa olossani. Minulle on aivan sama tuleeko ero vai ei. Minulla ei ole edes huono omatunto!
Miten tästä selviää ikinä? Todellakin rangaistukseni olen saanut enkä ikinä enää tähän leikkiin lähde! En rakastu enää ikinä enkä anna kenenkään vahingoittaa minua!
Menimme naimisiin, saimme lapsia. Elämä oli tasapainoista, harmoonista. Intohimoa välillämme on aina ollut. Olemme hyvin viihtyneet keskenämme ja lasten kanssa.
Jokin aika sitten tapahtui pikku hiljaa jotakin, mitä nyt jälkikäteen en oikein itsekään ymmärrä. Meillä oli taloudellisia ym. vaikeuksia. Jotenkin varmaan käsittelimme niitä eri tavoin. Tuntui, että "kasvoimme erillemme". Lisäksi minulla oli/ on kai jokin ikäkriisi, lapset eivät enää vaadi kaikkea huomiota, olen aloittanut opiskelun. Olen lisäksi vaihtanut aika lailla tyyliä, ruvennut liikkumaan ja laihtunut.
Tapasin IHANAN MIEHEN, joka vei jalat alta. Meillä oli suhde. Mies yritti koko ajan jarrutella, hän ei halunnut, että eroan tai kärähdän. Hän halusi olla järkevä. Hän on itse eronnut ja siis vapaa. Olisin ehkä itse jarrutellut suhteessa enemmin, mutta miehen asenne sai aikaiseksi sen, että olin meistä aktiivisempi. Minä rakastuin. Myös mies sanoi rakastavansa. Koko ajan tiesin ettei mies olisi unelmieni mies,jos pääsisimme elämään suhteen edes vapaina saati sitten molempien perheet huomioiden.
Suhdetta kesti ja kestäisi vieläkin, jos se olisi minusta kiinni. Kauhean raastavaa ja tuskaisaa se oli koko ajan. Pystyimme tapaamaan vain harvoin ja silloinkin mutkallisten järjestelyjen kautta. Tapaamisetkaan eivät olleet, jos olen rehellinen, täydellisiä. Ehkä pitkä odotus kasasi kovat paineet. Puhelimessa puhuimme koko ajan ja se oli mukavaa. Rakkaus tuntui todelliselta ja molemmin puoliselta.
Sitten mies laittoi välit poikki. Ei rakasta minua enää. Haluaa olla vain ystävä. Hänellä oli lyhyt suhde ja nyt toinen. Soittelemme silloin tällöin. Soittamisesta tulee minulle paha olo. Itkeskelen ja ikävöin. Toisaalta vihaan. Puhelimessa lähes aina kiukuttelen. Takaisin en häntä enää halua enkä ottaisi missään tilanteessa.
Nyt syytän miestä huijaamisesta, suurien tunteitten syyttä puhumisesta. Itseäni syytän miksi lankesin moiseen ansaan. En koskaan aiemmin ole miestäni pettänyt. Ravintoloissa olen aina käynyt ja olen immuuni miesten iskuyrityksille. En meinaa nousta tästä millään. Viha katkeroittaa minut. Viha miestä ja itseäni kohtaan.
Tämä kaikki on tietenkin tuhoamassa avioliittoani. Mieheni ei tiedä tästä jutusta mitään. Haluan häntä kunnioittaa sen verran etten tätä tuskaa hänelle haluakaan. En tunne miestäni kohtaan yhtään mitään. Vellon vain omassa pahassa olossani. Minulle on aivan sama tuleeko ero vai ei. Minulla ei ole edes huono omatunto!
Miten tästä selviää ikinä? Todellakin rangaistukseni olen saanut enkä ikinä enää tähän leikkiin lähde! En rakastu enää ikinä enkä anna kenenkään vahingoittaa minua!
Vastaukset 58
Vanhimmat
Jokseenkin samanlainen seikkailu oli minullakin aikoinani joskin loppu tuli minun aloitteestani yhtä nopeasti kuin suhde oli alkanutkin. Älä vielä luovuta! Minä rakastuin ja löysin mieheni uudelleen. Nyt tuosta suhteesta on aikaa jo yli 10 vuotta ja olen ikionnellinen aviomieheni kanssa ja en voi muuta kuin ihmetellä mitä näin siinä toisessa. Rakastuin ilmeisesti rakkauden ja huuman tunteeseen ja johonkin vaihtelun ja jännityksenkin kaipuuseen. Pitkässä parisuhteessa on kaikenlaisia vaiheita, joita lyhyessä parisuhteessa ei koeta. Myös tunteiden taso ja tunneskaala on hyvinkin vaihteleva; sinällään jo pitkä suhde on jotakin ainutlaatuista, jota ei kannata pitkänkään hetken hurmion takia pilata. Puhun 30 vuoden kokemuksella. Rakastan nykyisin miestäni enemmän kuin koskaan ja yksi syy on varmasti se, että olemme kokeneet niin paljon kaikenlaista sekä tunne- että yksilötasolla. Odota vielä hetki kunnes tunteesi laantuvat ja näet asian oikean laidan.
Oisko jotakin käytännön neuvoa miten tästä pääsisi alkuun? Miten unohdan? Ja miten saan silmät avattua mitä olen lähellä menettää?
koska tunteet joka tapauksessa latistuvat kun eivät saa sytykkeitä. Ainoa neuvoni on, että odota ja katso tilannetta vähän ajan päästä uudelleen. Elä tavallista arkea, hoida kotia tai työtä tai mitä sinun arkesi on. Keskity kaikkeen muuhun paitsi rakkauselämään tai parisuhdeasioihin. Ne kyllä hoituvat vähän ajan päästäkin...tämäkin yksi pitkän suhteen eduista!
Olen ollut kärsimätön tämän asian hoidossa eikä se auta. Totta on, että nyt ei ole kiire mihinkään. Yritän nyt keskittyä muihin asioihin enemmin. Ei se oikein omalta elämältä vaikuttanutkaan, jatkuva piehtarointi suurissa tunteissa.
Jokainen mies osaa sanoa oikeita juttuja. Siis niitä, joita nainen haluaa kuulla ja sitten on pussien tyhjennys varma asia. Et todella ole ensimmäinen, jota sanotaan ihanaksi, kauniiksi rakastettavaksi, älykkääksi....
Unohda koko episodi, sinä kuvittelit paljon tai ainakin toivoit, miehelle et ollut se suuri rakkaus. Älä enää vastaa puheluihin siinä toivossa, että mies huomaisi kuinka hyvä sinä olit. Voi jopa haluta takaisin, kun takaiskuja tulee, mutta olet kuitenkin vain paikkaaja. Pistä historiaan koko juttu ja jos avioliitto ei tyydytä, niin etsi itsellesi yksinolemisen jälkeen sinua oikeasti rakastava mies.
Unohtaa yritänkin, mutta on kovin vaikeaa. Vaikka tiedänkin, että kaikki iskiessään puhuvat noin, en ymmärrä miksi hänen piti huijata minua niin pitkään. Näitten asioitten miettiminen ei hyödytä enää ketään, mutta minkäs ajatuksilleen tekee.
Mitäpä jos tapaamasi yksilö olikin ns. kunnon mies, rikä rakkaudestaan huolimatta, tai juuri siitä syystä halunnut lisää ongelmia elämääsi.
Suhteen katkaiseminen osoittaa vastuun ottamista tilanteesta. (miehen pitää tehdä, mitä miehen pitää tehdä ...) Joku limanuljaska olisi yrittänyt jatkaa suhdetta vaikka kuinka pitkään vain harrastaakseen seksiä.
Tiesitkö muuten, että "kunnon miehiäkin" on olemassa, aikka se onkin niin .... naivia.
En ole kertaakaan jaksanut ajatella asiaa tästä näkökulmasta. Siis nimenomaan näinhän mies väittää tehneensä. Toivon, että kun aikaa kuluu, voisin olla jopa kiitollinen hänelle ettei rikkonut/ antanut minun rikkoa perhettäni. Kuviohan oli mahdoton. Myös kaksoiselämä oli raskasta ja olisi pitemmän päälle ollut mahdotonta. Olen niin katkera kaikesta, kaikille etten jaksa ajatella miehestä, kenestäkään miehestä mitään hyvää.
Kunnon mies olisi jättänyt syömättä, mutta ei, veti "hillot torttuun" ja hakikin vain panoa! Sai mitä halusi ja sitten voikin rientää toisille apajille!
Herätkää naiset, ilmaista lounasta ei ole olemassa!
Kuten täällä joku mainitsi, miten saa "naiselta jalat alta". Niinpä niin, mihin silloin naisen järki haviää? Onko pakko unohtaa realismi ja antaa miehen leikkiä kaatajaa??
Elä nyt sitten olosi kanssa, sen pitääkin tuntua! Jatkoja toivotellen: Nainen jolla jalat tiukasti maassa.
Mikä helvetti tuo jalkojen alta vieminen on?!?Aina tuo sama vikinä naisilta kun itse vaan on epäluotettava lutkaVai et anna "enää kenenkään vahingoittaa sinua".Voi per.. on itsekeskeinen kommentti.On todellakin parempi ettet rakastu kehenkään että SINÄ ET VAHINGOITA ENÄÄ MUITA!!!!
Jalat alta-tunne on voimakas, yllättävä rakastumisen tunne. Tässä tapauksessa se tunne ei mennyt ohi vaikka suhdetta elettiinkin.
Kyllä olen petollinen lutka, mutta en tehnyt sitä suunnitellusti. Nyt ajattelen, että parempi kun en olisi tehnyt ollenkaan, mutta tekemättömäksihän en sitä enää saa.
Sitä en nyt oikein ymmärrä, että ketä minä vahingoitan?
Ehkä huomaisit tämän itsestäänselvyyden jos olisit vähän vähemmän täynnä itseäsi ja jalkojen alta menemisiäsi.
omaa miestäsi. Kuvittele hänen tilannettaan.
Olisit aikanasi odottanut sitä jalat alta vievää rakkautta, etkä tyytynyt, toimeen tullaan, rakkauteen.
Itse jaksoin odottaa ja vielä nyt yli 20vuoden jälkeenkin rakastan miestäni, eikä kukaan siihen väliin pääsisi. Kriisejäkin on ollut, mutta kaikesta on selvitty, ilman syrjähyppyjä.
"En rakastu enää ikinä enkä anna kenenkään vahingoittaa minua! "
Valitettavasti unessa kävelevä ihminen ei pysty vastaamaan tuollaisista lupauksista. Tietoisuutesi taso ei vain riitä. Zombi mikä zombi.
Ootkohan mun äiti joka tiettävästi käy täällä suomi24 palstalla.
Miksi niin epäilet?
Niin makaat kuin petaat on hyvä ohje meille kaikille!! Mies ei itkisi, vaan kärsisi tappion ja siirtyisi eteenpäin!! NAISET EIKÖ MIKÄÄN TEKEMÄNNE RATKAISU OLE TEIDÄN VIKANNE KOSKAAN???
koskaan sieltä missä olet, nousekaan. Mitä sinä siinä itsesäällissä vellot, itse olet asiasi tuohon jamaan saattanut. Hyvä, että toinen miehesikin älysi hommat ja jätti sut. Tajus, että jos petät nykyistä miestä niin petät varmaan jossain vaiheessa häntäkin. Etkä sinä miestäsi kunnioita kun petät häntä ja pidät hänet vaan koska raukka pelkäät jäädä yksin. Anna miehellesi tilaisuus tulla vielä onnelliseksi jonkun toisen kanssa, älä ole noin saakelin itsekäs.
Enpä odottanut että saisin ruusuja täältä, mutta hitunen empatiaa kuitenkin.... Kiitos siitä ystävällisiltä vastaajilta. Ja muut, myönnän olen epäonnistunut. Hienoa, jos joku pystyy elämään elämäänsä epäonnistumatta, onnea siitä!
älä välitä, et todellakaan ole ainoa jolle on käynyt noin. Minä rakastuin toiseen IHANAAN , KUNNOLLISEEN mieheen, joka sattui olemaan työkaverini. Omasta liitostani puuttui asioita joita ehkä sitten lähdin hakemaan.
En voinut sille mitään. Saa minutkin haukkua...te kaikki superpyhät ihmiset.
Voisihan se olla niinkin että ruoho on aidan tuolla puolen vihreämpää...
Miten tarina etenee? Miten teillä menee kotona/ suhteessa? Oletko tehnyt/ joutunut tekemään päätöksiä?
jäin tosiaan kiinni suhteestani työkaveriin noin puoli vuotta sitten. "vetti"..hän siitä seurasi. Ehkä mieheni kuitenkin ymmärsi että aina on kahdessa syy enkä joutunut heti lähtemään.
Meillä on ongelma että mieheni ei osaa puhua asioista. Takana on asioita liitossa jotka osaltani johtivat tähän...olemme olleet yhdessä 12 vuotta enkä ole mitään pettäjätyyppiä. Tosin tilaisuuksia tulee usein. En viitsi kertoa julkisesti koska tämän voi lukea kuka tahansa. Jos laitat jonkun nettiosoitteen voin kertoa sinulle tarkemmin. Eipä tämä silti puolustus ole.
Tosin uskon että pettämisiä tapahtuu...mutta niitä on hyvä "jeesustella" niin kauan kun ei jää kiinni (nyt saan tästä taas jonkun niskaani)
Nyt...sitten olemme menossa pariterapiaan.
Kyllä tuo on väleihimme vaikuttanut enkä usko että mieheni sitä pystyy koskaan unohtamaan. Jokaisen riidan yhteydessä tulee puukolla selkään ja muistutus. Olen vielä yhteydessä
työkaveriini, koska meistä tullut myös ystäviä.
Vaikea tilanne.
Asioista olisi pitänyt puhua jo vuosia sitten. Minulle tuli tunne että olisin joutunut pulloon ja korkki olisi suljettu, ei ulospääsyä.
En osaa sanoa miten tässä käy. Syytän itseäni siitä mitä tein. Olen miettinyt eroakin ja siitä on puhuttu.
Jatkuuko sun suhde vielä? Saatko oikeasti tukea miesystävältäsi?
Pariterapia on varmasti hyvä idea. Kai pitkän liiton vuoksi kannattaa kaikki konstit kokeilla ennen kuin luovuttaa.
Itse ainakin tästä opin etten pysty ketään tuomitsemaan. Asiat ovat harvoin, josko koskaan yksiselitteisiä.
Toivottavasti toivumme molemmat tästä! Kaikkea hyvää!
Superpyhät????? Hohhoh tolalsta asennetta. Ei tarvitse olla superpyhä ollakseen pettämättä puolisoaan. Aivan normaali, toisen tunteet huomioon ottava, empaattinen, rehellinen (itselleen ja muille), inhimillinen ihminen riittää.
Normaali ei petä, se joka pettää on epänormaali.
...en tarkoittanutkaan että pitää olla superpyhä jotta voi olla pettämättä puolisoaan.
Niinhän sen kuuluisikin olla, ettei tarvitsisi pettää. Jotta saisi suhteesta sen vaatiman olotilan ettei halua hakea mitään muualta.
Valitettavasti aina näin ei ole.
Onneksi en ole ainoa epänormaali tässä maailmassa, jos tämä on asia josta saa "leiman otsaansa".
Periaatteessa suhde jatkuu vielä koska pohjautuu rakkauteen. Ehkä olen epänormaali niinkuin joku minua tuossa kritisoi. Uskon kuitenkin, että ihmiset ovat erilaisia ja rakkautta ei koe kaikkien kanssa. Tämä taitaa olla epänormaalia.
Pariterapiassa ainakin avautuu jotain myös ehkä itselleni. Tehtyä ei saa tekemättömäksi eikä tunteitä pysty polkemaan. Se kai on ongelma.
Sitäpaitsi ihmiset muuttuvat vuosien saatossa ja tietyt elämäntilanteet voivat tuoda omasta puolisosta aivan uusia puolia esiin.
Samoin sinulle, Hyvää jatkoa.
KAIKKI jotka pettävät, ovat pettäjätyyppiä. Et voi itseäsi puolustella millään tavalla.
uskon itse siihen, että jos liitto toimii kaikilta osin miksi pitäisi pettää.
Kuten sanoin, meillä oli ongelmia niitä tässä erittelemättä. Puuttui keskustelu, läheisyys, seksi. Uskoisin , jos nämä toimivat ei ole tarvetta hakea asioita muualta.
Olen yhden miehen nainen. Tein virheen koska ulospääsyä tilanteesta ei ollut. Kaipasin läheisyyttä, anteeksi siitä.
En todellakaan ymmärrä minkäänlaisia pettäjiä. Toivottavasti kärvennyt helvetin lieskoissa. Huoran pettämäksi joutunut.
Minua on auttanut vaikeissa tilanteissa se, kun kysyn itseltäni, mitä tuo tilanne haluaa minulle kertoa.
Onnettomuuksia voi tulla hakematta, mutta vaikeudet tulevat yleensä oman valintamme mukaan.
Jokaisella ihmisellä on oma tahto, jonka mukaan teemme valintoja.
Sinä valitsit rakastumisen vaikka tuo toinen mies yritti jarrutella rakastumistasi.
Koko tapahtumaketju viestittää sinulle jotakin, mitä sinun pitäisi oppia.
Nyt olet masentunut. Se on merkki siitä, että psyykesi yrittää kertoa sinulle jotain tärkeää.
Mieti! Itsesäälissä piehtaroiminen ei nosta sinua ylös.
Onko kaikessa ollut läksynä vastuunkantaminen omista ratkaisuista? Rakentavan tahtomisen opetteleminen?
Itsestään oikealla tavalla huolehtiminen?
Voisi kysyä, onko tämä ns. rakastuminen ollutkin vain alkavan masennuksen torjuntaa?
Taloudelliset vaikeudet ja ikäkriisi olivat niin masentavan uhkaavia, että katsoit "rakastumisen hurman" olevan sille lääke ja pako arjesta.
Kehoittaisin sinua hakeutumaan lääkärille, ennen kuin masennus kehittyy vakavammaksi.
Nyt kun on noissa viesteissä tullut esiin sellainen puolustus, että "en ole mikään pettäjätyyppi"
niin kysyn:
millainen on naispuolinen pettäjätyyppi?
Olen ed. sitä mieltä, että viestin aloittaja on ollut ensin masentunut, mutta ei ole itse tajunnut sitä, vaan on lähtenyt hoitamaan sairauttaan romanssilla.
Nyt hän on syyllisyyksineen vaarassa sairastua vielä vakavammin.
Suosittelisin lääkityksen lisäksi terapiaa, missä voisi opetella tunnistamaan omia tunteitaan.
Se mitä hän kutsuu rakkaudentunteeksi, voi alla olla ihan mitä hyvänsä taivaan ja maan väliltä.
Ihmisen tunteet ovat muovautuva juttu. Sieltä sielun syvyyksistä voi purkautua pahoja paiseita, joita on virheellisesti yritetty hoitaa niinsanotulla rakastumisella.
Olet todennäköisesti oikeassa. Nytkin piehtaroin vihan tunteissa suhdettani ja itseäni kohtaan enkä osaa ajatella muita tunteitani, onko niitä edes? Teen mitä vain, että palautuisin omaksi itsekseni. Minkälaista terapiaa suosittelet? Lääkitykseen suhtaudun kriittisesti,mutta kuten sanoin minkä tahansa avun otan kiitollisena vastaan. Terapeuttejakin on monenlaisia. Terapia on kallista, haluaisin olla varma, että se auttaa.
Mulla on muutama hyvä, luotettava naisystävä, joiden kanssa olen tätä käsitellyt. Olen aina ajatellut, ettei sellaista vaivaa olekaan mihin puhuminen ei auttaisi. Nyt kuitenkin junnaan näköjään paikoillaan.
Ymmärrän pettäjätyypillä sellaisen henkilön, joka on antanut itselleen luvan pettää. Syitä siihen on tietysti monenlaisia. Enkä todellakaan halua koskaan olla se, joka tuomitsee.
Täti analysoi tilannettasi:
masennukseen ajautuminen saattaa olla pitkänkin kujanjuoksun tulos. Kerroit taloudellisista ym. avio -ja ikäkriiseistä.
Mieli teki tepposet, halusi nousta harmaan arjen suosta, ja rakastumiselle oli selvä tilaus.
Nyt kun rakastuminen oli eletty, haaveet ja hurmat ja illuusiot poksahtaneet rikki,
oletkin tilanteessa, jossa minä-kuvasi on murentunut rikki. Siis se kuva, jonka olet itse, ja jonka ovat toiset sinusta luoneet lapsuudesta asti.
Alkuun voisit mennä tavalliselle yleislääkärille ja pyytää lähetettä mielenterveystoimistoon.
Siinä ei ole mitään hävettävää, ei todellakaan. Tietysti yksityisenkin puolen kautta voi hakeutua, mutta on tuhottoman kallista.
Luulisin jo että muutamat terapiakäynnitkin voisivat auttaa selkiyttämään identiteettiisi kohditunutta traumaa.
Meillä Suomessa on valitettavasti nämä mielenterveyspalvelut olleet säästöjen kohteena.
Seurakunniltakin voisi mahdollisesti saada psykologille aikoja.
Mutta lopeta itsesi syyttäminen! Sinun kuului elää tällainen vaihe. Unohda menneet, unohda ja anna anteeksi itsellesi. Et varmaan toiste lankea samanlaiseen kuplaan. Katso elämää eteenpäin, ehdottomasti eteenpäin.
Ihmisellä on oikeus tehdä virheitä, ja ihmisellä oikeus korjata virheensä.
Kaikille sattuu, kelle mitäkin mokailua. Sinulle sattui nyt tällainen.
Olet varmasti oikeassa. Minua helpottaa jo se, että joku ymmärtää. Ystäväpiirissänikin on sattunut kaikenlaista ja olen sieltä saanut myös empatiaa. Osaan ehkä jo ajatella, että kriisi tässä on, mutta taidan piehraroida väärässä kriisissä. Se rakastuminen voi hyvinkin olla oireiden hoitoa tai ainakin yritystä siihen. Totta on, että elämässä sattuu ja minulle sattui tämä. Kuten aiemminkin sanoin, että jos ei tästä muuta hyvää seuraa niin ainakin se, etten pysty muita tuomitsemaan. Varmaan sinullakin on oma tarinasi miten olet kasvanut ymmärtäväiseksi ihmiseksi. Eikähän ymmärtäminen tarkoita, että sallisi tai suorastaan kehottaisi ihmisiä tekemään tyhmyyksiä.
Omalla paikkakunnallani on todella pitkät jonot MTT:hen eikä sinne helposti edes pääse. Oikeasti sairaatkin ovat avohoidossa. Kunnalliselle puolelle en edes harkitse yrittäväni. Ei niin, että ajattelisin sitä häpeällisenä tai jotakin. Yksityiselle voisin mennä, jos olisin varma, että terapeutti on hyvä. Vähän hirvittää se mitä terapia herättäisi minussa, tulisiko esim.huono-omatunto ja sen myötä vielä kauheampi olo? Olen myös päättänyt, että sen verran aviomiestäni ja yhteisiä vuosiamme kunnioitan, etten tällä häntä kiusaa vaan kidun yksin. Vai keskittyisikö terapia asioiden syihin ja tämä suhde saisi ansaitsemansa huomion eli toteamuksen: tyhmä virhe!
Joku murrosikähän tässä on menossa, paitsi että murkkuna oli paljon kivempaa...
Olen kanssasi samaa mieltä, että ei hyödytä kiusata miestä asialla, joka on ollut ja mennyt.
Pahentaisit vain tilannetta, jos yrittäisit hänen kauttaan saada "anteeksiantoa".
Ammattitaitoinen terapeutti työskentelee asiakkaan ehdoilla. Terapiassa voi rajata sen, mihin pyritään.
Analysoiva ja pohjamutia kaiveleva terapia kestäisi vuosia.
Ehkä sinulle olisi omiaan jonkinlainen kriisiterapia, että pääsisit jaloillesi aloittamaan kaiken alusta.
Omien tunteiden tunnistaminen, minäkuvan eheytyminen ja toiveikkuuden lisääminen tulevaisuuden suhteen: siinä päämäärät.
Sinä itse päätät terapiassa keskitytäänkö tapahtuneen "romanssin" syihin vai mahdollisen masennuksen syihin.
Terapeutti ei missään nimessä ole syyttäjäviranomainen ja lisäisi siten taakkaasi.
Päinvastoin, hän on sitä varten, että pääsisit taakastasi väljimmille vesille.
Jokainen ihminen, terapeuttikin on ja on oleva erehtyväinen ihminen.
Ja niin kuin toteat, että et enää pysty muita tuomitsemaan, niin romanssista koitui myös hyvää hedelmää. Alat kaikesta huolimatta pikkuhiljaa toipumaan saaden kylkiäisiksi lisää kypsyyttä ja viisautta!
Jos olet terapeutti, olen juuri palkannut sinut :-) Neuvosi auttoivat jo kummasti. Kiitos!
Kiitos lämmittävistä sanoista!
Jaksamisia ja selviytymistä elämääsi!
tuo itsesäälissä rypeminen, tekoasi ei itse Jumalakaan ei voi enää peruuttaa joten vähintä mitä teit on antaa anteeksi itsellesi ja tuolle miehelle sillä sen olet velkaa miehellesi ja lapsillesi, vellot pahassa olossasi etkä ole täysillä mukana perheesi elämässä.
Anteeksianto on valinta eikä mikään tunnetila joka yht´äkkiä valtaisi mielesi, jos sitä odotat saat odottaa lopun elämääsi. NYt olisi hyvä paikka kasvaa aikuiseksi ja ottaa vastuu omasta ja läheisistäsi joille et ole läsnä.
Hyvin kirjoitettu. Nimenomaan ihmisellä on mahdollisuus valita.
Mies ja nainen kokevat neljänkympin korvilla henkilökohtaisen kriisin, jossa aletaan miettiä (ehkä ensimmäisen kerran), ollaanko tyytyväisiä vallitseviin oloihin. Tämä kriisi usein ajaa rakastumaan toiseen - eroihin ylipäänsä. Molempien osapuolten pitäisi saada tavallaan rauhassa myös yksin käydä omaa kriisiään läpi, mutten tulee väistämättä yhteentörmäyksiä. Tästä on tehty tutkimuksia ja kirjojakin, mutta nyt en pahus vie muista yhdenkään nimeä.
Mitä tästä opimme...ei kannata polttaa näppejään ja etsiä sitä vihreäpää ruohoa aidan toiselta puolelta - sekin voi kuihtua tai palaa...
Eli joskus kannattaa käydä tsekkaamassa sen aidan toinen puoli. Itse tein sokkohypyn ulos "täydellisestä avioliitosta", enkä voisi olla tyytväisempi tekemiini ratkaisuihin.
Tämä on varmasti suolaa joidenkin haavoille, mutta riskinotto voi myös kannattaa.
On se muuten mahtavaa että on olemassa ihmisiä jotka voi määritellä "normaalin" ihmisen... Itsensä pettäminen on kai sitten vähemmän tuomittavaa. Herätys!!!
Moi, kuka lienetkin.
Kiitos viestistäsi, vaikka, kuten sanoit se saattoi herättää toisissa negatiivisia tunteita.
Olen iloinen puolestasi, siis siitä mitä kerroit. Ainahan se on vähän "arpapeliä" kun ihmisen tunteminen kestää vuosia.
Määritelmä normaali ja epänormaali - ihminen voisi herättää aikas mielenkiintoisen keskustelun vaikkapa jossain ajankohtaisohjelmassa.
Mielestäni on epänormaalia, jos ei itse tiedosta tekemisiään, pettäminen ei välttämättä, toki se on väärin toista ihmistä kohtaan.
Toinen puoli siinä on, että pitäisikö alle 40 -vuotiaana elää kylmässä suhteessa koko loppuelämänsä...varsinkin kun ottajia olisi
Tuntuu että tässä nyky-yhteiskunnassa se on valitettavankin "normaalia".
Väittäisin että suuri osa "epäonnistuneista" jää "huonoon suhteeseen" , koska takana on monta vuotta, yhteiset lapset, yhteinen talous...siis tuttua ja turvallista.
Minä kyllä harkitsen samanlaista hyppyä....
Hyvää syksynjatkoa sinulle....:-)!
Hei, vielä oli pakko vastata.
Oma tilanteesi muistuttaa niin paljon omaani parin vuoden takaa. Koen melkein fyysisenä sen pahoinvoinnin jonka koin omassa "pullossani".
Itse lähdin "täydellisestä avioliitosta" tavattuani Sen Toisen. Yhdessäoloa lasteni isän kanssa oli takana 18 vuotta, seurustelu alkoi teini-iässä. Kertaakaan koko 18 vuoden aikana en ollut pettänyt miestäni, en ollut edes kiinostunut toisista miehistä. Tilaisuuksia olisi minullakin ollut, reissuja ja biletystä harrastimme omien ystäviemme kanssa ihan riittävästi. Kerroin koko maailmalle kuinka en voinut käsittää pettäjiä jne... "minä en sitten koskaan petä enkä ainakaan eroa!"
Tavattuani nykyisen mieheni (heh, ihana kirjoittaa noin) työpaikalla, tiesin etten voisi jatkaa silloisessa liitossa. Vaikka se vaatisi taistelua kaikkea ja kaikkia vastaan. Ja niinhän se vaatikin. Kun ihannekulissin kääntää päälaelleen, vierellä seisovien ihmisten nimet voivat yllättää. Todellinen tuki löytyy yllättävistä paikoista, ja taas, itselleen tärkeimpien ihmiset selänkääntö sattuu. Eli taistelua on takana, voimat riittivät. Rikkoutuneista ihmissuhteista huolimatta en voisi millään palata takaisin menneseen. Taisteluni kävien tietäen, ettei mikään takaa uuden suhteen jatkumista.
Lasten elämän hajoittaminen on kamala asia, sitä en voi heille koskaan korvata. Tästä päästään taas ikuisuuskysymykseen; onko tärkeämpää turvata lapsille perusperhe vaikka siinä voitaisiin huonosti.
Edellisen puolison viha ja tuska on vain otettava vastaan. Perheneuvolakäynneissä oli puolensa; meille molemmille konkretisoituivat kaikki vuosien varrelta kerätyt pettymykset ja tehdyt virheet (se onkin sitten eri asia, kuinka paljon puolisoni halusi niitä ihan OIKEASTI kuulla ja ymmärää). Lopulta perheneuvolan työntekijät (2 kappaletta, yhteiset kokoukset) kertoivat ymmärtävänsä tekemämme ratkaisun yhteisen elämän lopettamisesta.
Edellisessä liitossani olin yksityisyrittäjän puoliso. Niin kamalalta kuin se kuulostaakin, lapseni saavat nykyään paljon enemmän aikaa isältään kuin ennen. Pystymme sopimaan asioista, pyrimme molemmat tekemään lastemme elämästä mahdollisimman sujuvan. Ilman että lapset joutuisivat kuuntelemaan kummankaan katkeruutta.
Hyppy siis kannatti. Jokainen meistä tekee oman elämänsä, jotkut ratkaisut satuttavat. Toivon sinulle voimia, olipa ratkaisusi sitten mikä hyvänsä :o)
Hei,
arvostan rehellisyyttäsi, ja sitä että uskaltaa kirjoittaa asioista niin kuin ne ovat.
Kirjoitit, että lähdit ajatellen, että uusi suhde voi kaatua koska vaan. Näinhän se kai on. Ei kai koskaan pitäisi lähteä kenenkään takia täysin...siitä voi seurata romahdus.
Uskon myös että osa "ystävistä" kaikkoaa ja todelliset jäävät jos ero tapahtuu. Valitettavasti on myös paljon niitä joiden oma elämä on ilman sisältöä ja keskittävät huomionsa muiden asioihin...
Vaikeaksi asian tekeekin lapset...ja olisihan se ihanteellista säilyttää se perheidylli. Vaikeinta onkin se, että kokee itsensä välillä itsekkääksi kun haluaisi kuitenkin miellyttää muita. Raastavaa on ja joku ratkaisu on tehtävä. Helpompaa ehkä olisi jos "kolmannen" osapuolen tunteet hyytyisivät... Ehkä sitä sitten ajattelisi asioista eritavoin..?!
Nyt vasta sitä ymmärtää miten tärkeää suhteessa olisi KESKUSTELU, läheisyys ja toisen kanssa vietetty aika.
Jos vielä luet tätä, niin minua kiinnostaa asutko tämän Sen Toisen kanssa vai erikseen. Kuinka lapsesi ovat suhtautuneet ?
Monilta osin tarinasi on kuin suoraan omasta elämästäni. Niin kovin helppo on ulkopuolisten tuomita ja antaa muka viisaita neuvojaan. Sitä tunnetta ja kokemusta ei ymmärräkään muut kuin saman kokeneet.
Aika parantaa, minulla siihen on mennyt jo useampi vuosi - eikä vieläkään ole kaikkia haavoja parantanut!
Kertoisitko vähän tarkemmin? Erityisesti kiinnostaa miksi suhde loppui? Oletteko pitäneet yhteyttä? Jos olette miltä se tuntuu? Miten avioliittosi? Miten pääsit pahimman yli?
En viitsi palstoilla kertoa, jos joku tunnistaa.
mutta sehän on sellainen asia jota ei voi päättää
itse kuitenkaan.
Kaikki tunneasiat ovat.
Asioita tapahtuu aina ja tärkeintä on vain
miten niihin suhtautuu.
Sitä puolta voi oppia kehittämään itsessänsä.
Oppia kuuntelemaan niitäö tunteita mitä nämä tapahtumat ja asiat sinussa nostavat pintaan.
Sinulla on nyt täläinen kokemus takanasi ja jotain muuta edessäsi.
Jokainen ihminen matkallasi on tarkoitettu ja sinä
itse vedät puoleesi juuri niitä ihmisiä joiden kautta voit oppia lisää itsessäsi.
Miehesi, ystäväsi jne.
Tarkoitus olisi jonakin päivänä löytää kokonainen itsesi.
Sinä selviät tästä koska edessäsi voi olla
vielä muitakin asioita mistä pitää selviytyä.
Yksi tapa on oppia olemaan tarvitsematta ketään tai mitään.
Luopumisen tuskalta et voi välttyä muuten.
Aina jokaisessa ihmissuhteessa on hyvä muistaa
että se luopuminen on tavalla tai toisella edessä...aina ja jonakin päivänä.
Sitä ei tarvitse pelätä.
Oikea rakkaus on luopumista. Kykyä antaa toisen mennä ja olla niinkuin hän haluaa.
Vaikka toinen lakkaisi rakastamasta sinun ei tarvitse jos näin ei ole.
Tai kätkeä sitä vihaan valheellisesti.
Siksi että pelottaa tai syyllisyys painaa?
Selvitä on ko oikea tunne kuitenkaan se mitä sanot?
Vai haluaisitko näin vaan olevan?
Mutta todellisuus onkin toinen?
Suurin kunnioitus toista ihmistä kohtaan on täydellinen rehellisyys ja avoimuus.
Itsellesi ja sitä kautta myös toiselle.
"Oikea rakkaus on luopumista. Kykyä antaa toisen mennä ja olla niinkuin hän haluaa.
Vaikka toinen lakkaisi rakastamasta sinun ei tarvitse jos näin ei ole."
Erittäin kauniisti kirjoitit : )
Lisäisin vielä erään asian omalta kohdaltani koetun: rakkaus ei ole omistamista, toisen omistamista haluava tappaa tehokkaimmin rakkauden tunteet.
Alkuperäiselle kirjoittajalle: tunteita ei todellakaan voi ohjailla, joskus asioita tapahtuu, mutta on omasta vahvuudesta kiinni, miten tunteitaan käsittelee.
Ihastumisia ja jopa rakastumisia voi sattua, ja se tietää sitä, että aina joku, jossain, kärsii joko kaipauksesta tai menetyksestä.
Elämä on.
On kauhean kohtuutonta, että on yksipuolista rakkautta. Sitä on kai aika paljon. Vai onko niin, että kun on rakastunut ja huomaa, että toinen ei olekaan niin jutussa mukana, omat tunteet vain lisääntyvät? Usein epätoivoisesta rakkaudesta tulee illuusio ja siitä ihmisestä mielikuvissa täydellinen. Jos saisi elää suhteessa, voisi lopputulos olla kuitenkin toinen. Epäreilua on, että toinen jää suremaan ja kaipaamaan ja toinen jatkaa elämäänsä hekumoiden uudessa suhteessaan.
Omalla kohdalla se ei nyt ihan noin mennyt. Yritän hyväksyä tapahtuneen. Yritän kuvitella minkälaista elämämme olisi, jos olisimme päässeet yhteen. Osaan kuvitella ikävälläkin tavalla sen. Lisäksi yritän ajatella mikä kaikki on hyvin elämässäni, niitä asioita on paljon. Se neuvo oli myös hyvä, että olisin vähän aikaan miettimättä näitä ihmissuhdekuvioita ja keskittyisin muuhun elämään. Toisaalta olen löytänyt myös selkeän polun, joka johti tähän tilanteeseen. Ehkä menen sitä polkua avaamaan tädin neuvojen mukaan terapeutille.
Sain muuten paljon hyviä, käyttökelpoisia neuvoja. KIITOS niistä! Haukkumisetkin otan nöyränä vastaan, vaikka olen kyllä itse itseäni eniten ruoskinut!
samalla tavalla. Avioliittoa on takana yli 25 vuotta. En koskaan kuvitellutkaan pettäväni, mutta rakastuin täysin yllättäen, niin että "jalat meni alta". Tämä uusi elämäni nainen, joka myös oli avioliitossa, ei kuitenkaan lopulta valinnut minua.
Olen vähitellen toipunut rakastumisestani ja oppinut ymmärtämään miksi niin kävi. Olen myös täysin muuttunut siinä suhteessa, että en voi enää tuomita ketään. Suhde vaimoon on palaamassa hyväksi.
Niille täällä, jotka haluavat tuomita, sanoisin: Ette tiedä, mistä puhutte, ennenkuin itse tosissanne vakavasti rakastutte johonkin ulkopuoliseen. Elämä on paljon moni-ilmeisempi juttu kuin luulettekaan.
Voimia sinulle, maksaja! Kokemuksellasi on varmasti tarkoitus.
Kerro vähän enemmin. Kauanko suhde kesti? Saiko vaimosi tietää? Miten olet saanut avioliittosi palaamaan, jos ei ennalleen, mutta elettäväksi kuitenkin? Pidätkö yhteyttä suhteeseesi? Jos pidät, minkälaiset välit teillä on? Ajatteletko nyt et parempi kun kävi näin ja molemmilla säilyi perheet?
Mehän sovimme pysyvämme ystävinä. Sattumalta tuskin koskaan kohtaamme, välimatkaa on paljon. Olemme soitelleet puolin ja toisin 1-2 kertaa viikossa. Olen ajatellut pitäisikö sekin lopettaa. Puhelun jälkeen itkeskelen. Toisaalta armottomalta tuntuu etten koskaan enää kuulisi hänestä. Ja toisaalta suhteen aikana puhuimme päivittäin puhelimessa, tapasimme vain harvoin. Hänen kanssaan on ihana keskustella. Mutta kiusaanko vain itseäni?
Kiitos vastauksestasi. Joku tuolla tuomitsi "jalat alta"-tunteen naisten höpinöiksi, siksi oli mukava kuulla miesnäkökulma. Useinhan kuitenkin jalat menevät molempien alta.
Neuvoisin sinua, että älä enää ruoki kiintymystäsi.
Minun suhteeni kesti vuoden. Vaimo ei saanut tietää, mutta ehkä aavisteli käytöksen muuttumisen takia, ei kuitenkaan udellut. Olen myös edelleen ystävä sen toisen kanssa. Olemme puhuneet ja tavannetkin joskus, mutta se ei oikeastaan kannata. Se jättää pitkän levottoman olon, ja johtaa helposti lievään ohimenevään masennukseen, ihan niinkuin sinäkin itsestäsi kerrot.
Avioliitto ei palaa ennalleen, mutta se voi muuttua silti hyväksi. Kukaanhan "perususkollinen" täysin tyydyttävässä avioliitossa elävä ei noin vain rakastu ulkopuoliseen, aina siihen on joku syy. Täytyy tuntea itsensä jollain tasolla liitossaan turhaksi tai arvottomaksi. Meillä vaimo ei enää paljoa piitannut, en ollut enää kiinnostava kumppani. Sellainen aikaansaa mielessä niksauksen, että onkin vapaa rakastumaan johonkin muuhun, vaikka sitä ei välttämättä tiedostakaan.
Ehkä vaimo on asioiden kulkua aavistellut, ainakin aviosuhde on nyt sivusuhteen loputtua muuttunut lämpimämmäksi, kuin se oli ennen uutta rakkautta. Nyt olen muuttunut vaimon mielestä taas kiinnostavaksi, ehkä hän ei halua kokonaan menettää.
Olen kokenut melkoista tunteiden vuoristorataa, arvelisin sinun kokevan samaa. Anna itsellesi ja sydämellesi aikaa. Toisina päivinä on kaikki hyvin ja vanha liitto tuntuu hyvältä, sitten taas sydän vuotaa verta sen menetetyn rakkauden jälkeen. Aika parantaa nopeammin, jos päätät olla enää pitämättä yhteyttä rakastettuusi. Usko minua, kiusaat vain itseäsi. Minunkin entiseni on minuakin kohtaan mitä ystävällisin edelleen, mutta olen käsittänyt, että on minulle itselleni helpompaa, ettemme enää pidä yhteyttä.
Päivisin on useimmiten nykyään kaikki hyvin, mutta öisin vielä "menetetty uusi elämä" valvottaa silloin tällöin.
En tiedä, onko parempi, että molempien liitot säilyi vai olisiko uusi elämä ollut kaiken sen arvoinen. Näin kuitenkin kävi ja olen elämääni tyytyväinen, koska olen niin paljon ymmärtävämpi elämää kohtaan nyt.
Elämä on.
Kiitos vastauksestasi.
Hyvin samanlaisia mietteitä mulla. Vuoristoradassa todellakin olen ollut, silloin suhteen aikana ja myös nyt.
Yritän elää nyt päivän kerrallaan, päättäen että tänään en ota yhteyttä enkä vastaa yhteydenottoihin. Olen lapsellinen, mutta ajattelen, että "aina on liian kauan". Ihan kauheeta ajatella etten ikinä näe häntä tai kuule tai kosketa, no niin siinä sitä taas ollaan...
Pitäisi jaksaa öisin muistaa, että "menetetty uusi elämä" olisi voinut olla myös fiasko.
Avioliittoni ei voi hyvin. Nyt juuri en jaksa tehdä asialle mitään. Kerään voimia ja ajattelen sitten sitä asiaa.
Hyvää viikonloppua Sinulle!
Mieheni oli jättää meidät, 3 lasta ja 17 vuotisen avioliiton "nuoremman " takia 8 vuotta sitten. Sanoi kylmästi ettei rakasta minua enää. Ei kyllä sanonut rakastavansa tätä nuorikkoakaan mutta halusi ELÄÄ.
Taistelin anoin rukoili uhkailin ja sain näin puoli vuotta siirrettyä eropapereiden kirjoittamista. Mies jäi kotiin lopulta.
Nyt 8 vuotta myöhemmin mieheni on täysin hullaantunut meihin. Suunnittelee kaikenlaista ja sanoo ettei ikinä luopuisi perheestään. Näitä nousuja ja laskuja tulee.
Pakoita itsesi antamaan iloa ja hellyyttä miehellesi. Kun saat sitä takaisin rakkaus nostaa taas päätään- Siihen voi mennä vuosia mutta se kannattaa.
kirjoituksesi sykähdytti ja kirjoitin ne itselleni muistiin...valtavan hienoja ajatuksia...
Mutta osaako sitten tosielämässä näin ajatella ja olla,on sitten jo vaikeampaa...
Hei,
haluaisitko vaihtaa ajatuksia sähköpostitse? Uskaltaisitko antaa osoitteesi?