Nykysin mä en enää niin hirveesti ihmettele jos miehet juoksee heti karkuun ku kuulee naisen olevan yh. Tottakai siellä on niitä vastuuta pakoilevia mut on se ihan ymmärrettävää muutenkin.
Meidän perheessä se on päinvastoin; siis miehellä on ennestään lapsi ja minulla ei. Ja täytyy sanoa et välillä on henkisesti ihan mielettömän rankkaa. Ei siinä lapsessa tietenkään mitään vikaa ole vaan minun ajatusmaailmassa. Välillä on hirveen vaikee hyväksyä et miehellä on lapsi ex:nsä kanssa, se sitoo ne yhteen tietyllä tavalla ja normaalisti on hyvin helppo hyväksyä kumppanin edelliset suhteet mutta sitten kun siitä on olemassa fyysinen muisto ni se tekee asiasta vähän erilaisen. Se on koko ajan muistuttamassa siitä entisestä ja mulle itelleni tulee sellanen olo niinku oisin tullu väliin niiden perheeseen vaikka miehellä ja sillä entisellä olikin tullu ero jo ajat ennen minua.
Eikä se suhtautuminen siihen lapseen oo välttämättä helppoo. Mekin tullaan suurimman osan ajasta todella hyvin toimeen; leikitään, halaillaan, nukutaan vierekkäin jne. Mutta sitte on sen kolikon toinen puoli: lapsi on hyvin mustasukkanen isästään (ei sais edes kädellä koskettaa miestä sen läsnäollessa), ei todellakaan kestäis sitä jos miehelle ja minulle syntyis joskus lapsi, haluaa välillä antaa hyvin negatiivisen kuvan minusta isänsä silmissä (tekee täysin tahallaan jotain,esim. antaa lelun minulle ja sitte menee itkemään isälleen kuinka minä oon vieny sen siltä).
Niin että jos naisenki on välillä vaikee elää yh:n kanssa ni kai se on sitä samaa miehellekin. Se vaatii todella paljon, enkä todellakaan tarkota et se olis mitään "uhrautumista" minkään takia, vaan sitä että jaksaa ymmärtää vaikka ois kuin rankkaa.
Kertokaa, jos jollain muulla naisella olis vastaavia tilanteita, olis kiva kuulla mitenkä niistä arkipäivän tilanteista pääsis aina huumorilla läpi...
Meidän perheessä se on päinvastoin; siis miehellä on ennestään lapsi ja minulla ei. Ja täytyy sanoa et välillä on henkisesti ihan mielettömän rankkaa. Ei siinä lapsessa tietenkään mitään vikaa ole vaan minun ajatusmaailmassa. Välillä on hirveen vaikee hyväksyä et miehellä on lapsi ex:nsä kanssa, se sitoo ne yhteen tietyllä tavalla ja normaalisti on hyvin helppo hyväksyä kumppanin edelliset suhteet mutta sitten kun siitä on olemassa fyysinen muisto ni se tekee asiasta vähän erilaisen. Se on koko ajan muistuttamassa siitä entisestä ja mulle itelleni tulee sellanen olo niinku oisin tullu väliin niiden perheeseen vaikka miehellä ja sillä entisellä olikin tullu ero jo ajat ennen minua.
Eikä se suhtautuminen siihen lapseen oo välttämättä helppoo. Mekin tullaan suurimman osan ajasta todella hyvin toimeen; leikitään, halaillaan, nukutaan vierekkäin jne. Mutta sitte on sen kolikon toinen puoli: lapsi on hyvin mustasukkanen isästään (ei sais edes kädellä koskettaa miestä sen läsnäollessa), ei todellakaan kestäis sitä jos miehelle ja minulle syntyis joskus lapsi, haluaa välillä antaa hyvin negatiivisen kuvan minusta isänsä silmissä (tekee täysin tahallaan jotain,esim. antaa lelun minulle ja sitte menee itkemään isälleen kuinka minä oon vieny sen siltä).
Niin että jos naisenki on välillä vaikee elää yh:n kanssa ni kai se on sitä samaa miehellekin. Se vaatii todella paljon, enkä todellakaan tarkota et se olis mitään "uhrautumista" minkään takia, vaan sitä että jaksaa ymmärtää vaikka ois kuin rankkaa.
Kertokaa, jos jollain muulla naisella olis vastaavia tilanteita, olis kiva kuulla mitenkä niistä arkipäivän tilanteista pääsis aina huumorilla läpi...
Vastaukset 4
Vanhimmat
Kirjoittaja on entinen poikamies, nykyinen yh-isä, tuleva..?
Todella vaikeaselkoinen stoori..ensin haluaisin kysyä isän suhtautumisesta lapsen mustasukkaisuuteen, että mimmonen se on? Asiahan on näet niin että siinä kohtaa lapsi ei saa hallita aikuista vaan isän ja vain isän (ei sinun tässä vaiheessa) velvollisuus kasvattajana on opettaa lapselle että hänelläkin on oikeus ihmissuhteeseen. Kovaa vääntöä ja pitkääkin se voi olla mutta muu ei auta. Aikuinen määrää ja hallitsee (järjenkäyttö sallittu).
Toinen pointti; kuulostaa kuin lapsi ei saisi isältään tarpeeksi huomiota vaan joutuu hakemaan sitä eri keinoin (lelut..)että miten sen laita on? Toisaalta, onhan erityisen vaativiakin lapsia olemassa. Kuitenkin mustasukkaisuuteen liittyy menettämisen pelko, mutta voihan se pohjautua eroonkin. Olisi ollut mukava tietää isän suhtautuminen tilanteeseen. Lapsi tuntuu pelkäävän tässä vaiheessa että juuri sinä viet häneltä ainoan aikuisen, ainoan turvan. Olisikohan isän hyvä sanoin selittää lapselle ettei tätä hylätä vaikka sinä oletkin läsnä, että isä välittää molemmista? Ja myös osoittaa se konkreettisesti. Lapselle ominaista on että hän saattaa leikkiä kanssasi nauttien koska ei juuri silloin muista isäänsä mutta kun isä tulee "liian lähelle", muistaa lapsi pelkonsa.
Poikamiesajoilta muistan vastaavat tuntemukset kuin sinulla nyt on..kuin tunkeutuisin toisen perheeseen =) Sen ajatuksen neuvon heittämään romukoppaan sillä se on fiktiota. Fakta on se että sinä et tee mitään väärin jos haluat elää ko. miehen kanssa. Kumpikaan teistä ei mahda henkilöhistorialleen mitään joten sinun on vain kypsyttävä ajatukseen ja hyväksyttävä tilanne, muuta neuvoa en osaa antaa.
Tässä vaiheessa on turha surra tulevaa vauvaa ja lapsen mahdollista reaktiota. Tärkeämpää on että saat lapsen luottamuksen, ettet ole viemässä häneltä isää vaan sinusta tulee uusi "äiti" (tämä rooli sinun on kyllä jossakin vaiheessa otettava). Uuden perheen rakentamiseen liittyy monia ongelmia kuten olet huomannut. Ainoa järkevä keino on siinä että aikuiset keskenään puhuvat millä keinoin tilanne saadaan pysymään hallinnassa kaikkien etua ajatellen. Jokainen teistä on yhtä tärkeä ja lapsi hivenen tärkeämpi koska hänellä ei ole mitään valmiuksia tilanteeseen.
Ehkä aikakin auttaa paljon..kunhan koko porukalla vietätte aikaa ja käytte mukavissa paikoissa niin lapsi liittää hyvän olon tuntemukset teihin kolmeen..jossakin vaiheessa hän ei enää välitä vaikka aikuiset vähän välillä halivatkin ja siitä se lähtee. Yhteisiä positiivisia kokemuksia, lisää ja lisää, kukaan ei voi sanoa milloin juuri tämä lapsi on valmis.
Huumorineuvoja tuskin kukaan pystyy antamaan..jos olet positiivinen ja huumorintajuinen luonnostasi niin löydät kyllä tilannekomiikkaa päivittäin ja opit muutenkin suhtautumaan ei niin kuoleman vakavasti vaikka vakavaa asiaa onkin =) Kaikkien tilanne on erilainen ja yksilöllinen, tämä on vain sinun hetkesi kehittyä ihmisenä eikä kukaan muu sitä puolestasi voi tehdä.
En tiedä saitko tästä mitään irti..toivottavasti jotakin. Olet kuitenkin aivan väärässä paikassa kyselemässä..nämä jutut piti esittää sille miehelle ;D Jos oikein tuntuu epävarmalta niin asiantuntija-apuakin varmasti löytyy.
Itse olen "virittelemässä" uusioperhettä jossa molemmilla osapuolilla on lapsia (useampia). Meidän homma on junailla isompaa sirkusta mutta ihan hyvin menee =) on meitä sentään kaks kokenutta aikuista. Mutta pirusti mekin joudutaan keskustelemaan kaikesta edelleenkin, pelisäännöt ja keinot ja vaikka mitä yhä uudestaan...joskus alussa ihan vaan että mitä syödään että kaikille käy, hehheh.. jostakin on aloitettava =)
Ehkä vähä tarkemmin olisi pitänyt kertoa eli:
Lapsihan ei asu meillä ja olosuhteiden pakosta (=välimatka todella suuri)ei pysty olemaan meillä kovinkaan usein. Eli näkee isäänsä harvoin ja sen takia se mustasukkaisuus on ihan ymmärrettävää.
Esim. viime lomalla yritettiin tästä yhdessä keskustella kaikki kolme; mies, minä ja lapsi..Ja samoin ollaan tehty aina muulloinkin. Miehellä on hyvä käsitys tilanteesta, koska näkee sen ihan yhtä hyvin kuin minäkin. Viimeksikin yritti selittää lapselle, että vaikka kuinka rakastaakin lapsestaan ja lapsi on hänelle tärkeä, välittää hän myös minusta ja minä hänestä ja että hän tarvitsee myös minut elämäänsä.
Mutta vaikka useampi vuosi ollaan tässä jo yhdessä oltu, on tilanne aina ajoittain hankala, koska todellakin harvoin nähdään ja pystytään viettämään ns. perhe-elämää.
Mitä sitten tuohon äiti-rooliin tulee, on se taas minulle jotenki vaikea ja sekin johtuu siitä että harvoin nähdään. Lapsi oli sanonut suutuspäissään äitinsä nykyiselle miehelle että "sinä et ole minun isi, sinä et minua määrää" ja jotenki minä pelkään kuulevani nuo sanat jossain vaiheessa (vaikka kovin yleistä taitaa ollakin uusioperheissä)
Teille toivottelen onnea, ehkä se on vähän helpompi jos molemmilla on jo lapsia, osaa ehkä ajatella enemmän asioista samallatavalla. =)
Ehkä vähä tarkemmin olisi pitänyt kertoa eli:
Lapsihan ei asu meillä ja olosuhteiden pakosta (=välimatka todella suuri)ei pysty olemaan meillä kovinkaan usein. Eli näkee isäänsä harvoin ja sen takia se mustasukkaisuus on ihan ymmärrettävää.
Esim. viime lomalla yritettiin tästä yhdessä keskustella kaikki kolme; mies, minä ja lapsi..Ja samoin ollaan tehty aina muulloinkin. Miehellä on hyvä käsitys tilanteesta, koska näkee sen ihan yhtä hyvin kuin minäkin. Viimeksikin yritti selittää lapselle, että vaikka kuinka rakastaakin lapsestaan ja lapsi on hänelle tärkeä, välittää hän myös minusta ja minä hänestä ja että hän tarvitsee myös minut elämäänsä.
Mutta vaikka useampi vuosi ollaan tässä jo yhdessä oltu, on tilanne aina ajoittain hankala, koska todellakin harvoin nähdään ja pystytään viettämään ns. perhe-elämää.
Mitä sitten tuohon äiti-rooliin tulee, on se taas minulle jotenki vaikea ja sekin johtuu siitä että harvoin nähdään. Lapsi oli sanonut suutuspäissään äitinsä nykyiselle miehelle että "sinä et ole minun isi, sinä et minua määrää" ja jotenki minä pelkään kuulevani nuo sanat jossain vaiheessa (vaikka kovin yleistä taitaa ollakin uusioperheissä)
Teille toivottelen onnea, ehkä se on vähän helpompi jos molemmilla on jo lapsia, osaa ehkä ajatella enemmän asioista samallatavalla. =)
Heips!
Joo..heh, aika oleellisen jutun jätitkin kertomatta, tilanne muuttu melkoisesti =)
Hmm..no ainakin teillä on oikea ja terve asenne kun yritätte lapselle asiaa selittää..mä en osaa tarkasti hahmottaa ikää, lelut kuuluu aika moneen ikäkauteen..
Varmasti se harvoin näkeminen vaikuttaa..vaikee pala..tavallaanhan te ette ole perhe vaan hieman "irrallisia". Kun en tunne lastakaan yhtään niin on jo vaikeampi sanoa mitään.
Ajattelin vaan ikäkysymyksessä että josko se helpottais ajan mittaan kun lapsi kehittyy ja onko uhmaikä esim. 6v ollut lähellä vai onko aina ollut samanlaista?
Mun mielestä teidän kannattais ihan oikeasti kääntyä ammatti-ihmisten puoleen, ne on nähny niin paljon näitä juttuja että luulis löytyvän erilaisia keinoja tai jopa ratkaisuja.
Yks juttu pitää vielä sanoa..tuo "et sä mua määrää" on semmonen mistä teidän pitää miehen kanssa sopia. Asiahan on niin että te aikuisina muodostatte parin ja siihen ei muksuilla ole nokan koputtamista. Eli aivan varmasti myös sinä määräät ja miehen pitää tässä asiassa puolustaa sinua. Toki käytännössä se tarkoittaa että sulla ja miehellä on asioista sama käsitys ja samat rajat eli samat säännöt.
Juu ei..ei ratkea tämä juttu näillä palstoilla, on se sen verran kimurantti. Jospa vaan rohkeasti yhdessä miehen kanssa varaatte ajan perhetukipuolelta ja käytte siellä juttelemassa mitä vois tai pitäis tehdä..ehkä se siitä lähtis etenemään? Myös tämä äiti-rooli kannattaa ottaa puheeksi tai ylipäätään kaikki mitä vaan mieleen tulee..
..ttu mä rupeen kuulostaan joltain sossutantalta hihhih..
Meidän jutussa on se hyvä puoli että molemmilla on ollut hieman "ongelmainen lapsi" joten piinkovan ytimen ja paljon ymmärrystä on molemmat joutunu kehittämään ja nyt sitte sujuu kun molemmat ymmärtää toisen yskän =) Mutta siksipä en uskalla mitään poppakonsteja tarjota kun tiän miten tapauskohtaista se aina on.
No, toivotaan että saatte asiaa selviämään, hyvää jatkoa teille!