En oikein tiennyt,minne palstalle tunteeni purkaa, mutta tämä vaikutti parhaimmalta.Olen suuren ongelman edessä;tapasin jo jokin aika sitten täällä Suomessa miehen,joka on tansanialainen ja olen hieman ruvennut pelkäämään koko juttua, sillä löydän tilanteestamme enemmän huonoja puolia kuin hyviä.Olen kyllä nähnyt maailmaa ikäisekseni paljon ja käynyt Afrikassa ja ystäviäkin löytyy kaikista uskonnoista yms.mutta on silti eri asia ihastua saati sitten aloittaa suhde jonkun kanssa,joka tulee toiselta puolelta maapalloa,köyhästä kulttuurista yms.
pääni on täyttä kysymyksiä asuisimmeko täällä vai siellä,yhteistä kieltä ei olisi (tietenkin englanti, mutta..),olemme eri uskonnoista eli se aiheuttaa aina ongelmia,tuskin viihtyisin niin kaukana kotoa jos puhutaan kuitenkin pitkästä ajasta jne.Ongelma on myös se,että tiedän jo nyt ettei hänen kulttuurinsa ja perheensä tuskin hyväksyisi minua.Kyse ei ole siitä ettenkö välittäisi tästä kyseisestä miehestä, olemme tutustuneet hyvin ja kaikki on lähtenyt ystäväpohjalta, mutta silti olen ruvennut rankasti epäilemään enkä haluaisi viedä juttua pidemmälle ennen kuin olen selvittänyt pääni ja tunteeni.Olen vasta 18vuotias ja ajatus siitä,että hän lähtee jossain vaiheessa takaisin pelottaa,sillä olisinko valmis lähtemään tässä iässä ilman työtä ja koulutusta vieraaseen maahan? Kuulostaa niin järjettömältä, eikä siinä luultavasti mitään järkeä olisikaan.juttu kuitenkin loppuisi kun pääsisimme sinne ja sitten jäisin tyhjänpäälle..olen käynyt läpi kaikki kauhukuvat,mitä voisi tapahtua. kuitenkin kyseessä kaksi niin eri kulttuuria, mutta silti en vain kestä ajatusta,että joutuisin laittamaan jutulle pisteen...en ole voinut puhua tästä kenellekään ystävälleni täällä Suomessa. Heidän vastauksensa tiedän jo.
Onko kellään kokemusta vastaavasta? Olisin todella kiitollinen,jos joku kertoisi vaikka vastaavan oman kokemuksensa yms.=) olen asian kanssa ollut jo pitkään ihan yksin ja tuntuu,että pää hajoaa liiasta murehtimisesta ja ajattelusta.
pääni on täyttä kysymyksiä asuisimmeko täällä vai siellä,yhteistä kieltä ei olisi (tietenkin englanti, mutta..),olemme eri uskonnoista eli se aiheuttaa aina ongelmia,tuskin viihtyisin niin kaukana kotoa jos puhutaan kuitenkin pitkästä ajasta jne.Ongelma on myös se,että tiedän jo nyt ettei hänen kulttuurinsa ja perheensä tuskin hyväksyisi minua.Kyse ei ole siitä ettenkö välittäisi tästä kyseisestä miehestä, olemme tutustuneet hyvin ja kaikki on lähtenyt ystäväpohjalta, mutta silti olen ruvennut rankasti epäilemään enkä haluaisi viedä juttua pidemmälle ennen kuin olen selvittänyt pääni ja tunteeni.Olen vasta 18vuotias ja ajatus siitä,että hän lähtee jossain vaiheessa takaisin pelottaa,sillä olisinko valmis lähtemään tässä iässä ilman työtä ja koulutusta vieraaseen maahan? Kuulostaa niin järjettömältä, eikä siinä luultavasti mitään järkeä olisikaan.juttu kuitenkin loppuisi kun pääsisimme sinne ja sitten jäisin tyhjänpäälle..olen käynyt läpi kaikki kauhukuvat,mitä voisi tapahtua. kuitenkin kyseessä kaksi niin eri kulttuuria, mutta silti en vain kestä ajatusta,että joutuisin laittamaan jutulle pisteen...en ole voinut puhua tästä kenellekään ystävälleni täällä Suomessa. Heidän vastauksensa tiedän jo.
Onko kellään kokemusta vastaavasta? Olisin todella kiitollinen,jos joku kertoisi vaikka vastaavan oman kokemuksensa yms.=) olen asian kanssa ollut jo pitkään ihan yksin ja tuntuu,että pää hajoaa liiasta murehtimisesta ja ajattelusta.
Vastaukset 16
Vanhimmat
Eikö isäsi ole opettanut kenen kanssa saa ruveta kaveeraamaan?
hän on valitettavasti samanlainen rasisti kuin ilmeisesti sinäkin ja sellaisia on tässä maailmassa jo liikaa
Taidat olla itse pikku rasisi. Luulisi, että isäsi ajattelisi sinun parastasi.
Sitähän minäkin ajattelin aluksi, mutta koska ilmeisesti olet joku ns. keksitty persoona jonka tehtävänä on vain kaivaa esiin rehellisten, tyhmien Suomalaisten aitoja ja vilpittömiä mielipiteitä niin toivon sinulle kunnon kyytejä. Olethan tekopersoona joka vain nauraa partaansa.
Jos olisit oikeasti 18 vuotias tyttö ja ns. pihkassa tansanialaiseen "mieheen" niin olisit jo raskaana ja et kyselisi netissä mitään. Sulla ei olisi aikaakaan. Sä joutuisit töihin.
Suomalaisen kanssa sulla olisi paljon helpompaa. Suomalainen taukki mies maksaa kaikki ostoksesi ja jotkut jopa siivoaa sotkusi - keittiössä.
Pai pai
=) mitä syitä sinulla on epäillä etten olisi?Tuskin täällä huvikseni kyselisin neuvoa,on minulla parempaakin tekemistä.
Ei tässä ole kyse mistään teinien kaukorakkaus-ihastumisesta.
Ja tiedoksesi käsityksesi ulkomaalaisesta miehestä on edelleenkin selvästi alkukantainen.viitaten kohtaa "olisin jo raskaana..".
ja ei tässä ole kyse lainkaan siitä etteikö suomalainen kelpaisi.En todellakaan haluisi olla tälläisessä tilanteessa.
92,4% tällaisista suhteista ajautuu ongelmiin alle kolmessa vuodessa.
Kulttuureissa on liian suuret erot, sekä sukulaisten aiheuttamat paineet ajavat suhteen umpikujaan.
Mikäli suhteesta on syntynyt lapsi on tilanne huomattavasti vaikeampi. Usein lapsi viedään ulkomaille jonka jälkeen äitdin on vaikea saada yhteyttä lapseen, sillä miehen suku piilottelee häntä.
Tapaaminen estetään ja lapsi vieraantuu äidistään ja unohtaa hänet nopeasti, mikä onkin lapsen etu pitkässä juoksussa. On helpompi elää asian kanssa josta ei tiedä/muista.
Asian tekee vakavaksi epäilysi, ettei miehen perhe hyväksyisi sinua? miksei? Afrikkalaista kulttuuri tuntien en usko, että mies eläisi kanssasi afrikassa, mikäli hänen perhe ei sinua hyväksy.
Vielä yksi kysymys. Mikä siinä mustassa viehättää, onko mustalla valkoista pidempää??
jaa-a niin ne miehet vaan luulee,että tumman kanssa on aina kyse koosta.Tiedoksesi suhteemme ei edes ole vielä sillä tasolla.Ja jos haluaisin mustaa munaa en yrittäisi löytää ratkaisua ongelmaani,enkä olisi valmis muuttamaan Itä-Afrikkaan ja hylkäämään perhettäni.Siinä vastaus.Saa sitä helpomminkin, vaikka tuolta asematunnelista kun menee ja kysyy.ei tarvitse edes kysyä.
Tiedostan omat epäilyni.Sen takia en usko,että suhde voisi toimia vaikka eläisimme jossain muualla kuin esim.miehen kotimaassa mutta en silti ole valmis luovuttamaan..olen liian kiintynyt.tiedän kuitenkin itse,miten usein näissä suhteissa käy ja en haluisi olla yksi niistä naisista,jonka lapset jäävät jonnekin toiselle puolelle maailmaa jos ero tulee.
Se olikin tuo loppukaneetti vitsiksi tarkoitettu vakavaan aiheeseen.
Pyydän anteeksi ajattelemattomuuttani. Se oli tyhmästi tehty.
tajusin kyllä.=)en ole vielä sentään huumorintajuani menettänyt
Voi suomityttö, tee kuten niin useat muutkin ovat tehneet ja heittäydy huoletta suhteeseen, muuta rohkeasti Tansaniaan, hanki lapsia muslimikullallesi, muuti itsekin muslimiksi -
maksa hinta sitten joskus myöhemmin!
hän ei ole muslimi.
minkä uskontokunnan edustaja siis?
kristitty,40% maan väestöstä on ja 35 muslimeja muistaakseni.
sillä jos kerkeät mennä hänen mukanansa se on vielä vaikeampaa.
Itse muutin miehen perässä toiseen maahan, me oltiin niin rakastuneita kuin vaan voi olla.
Kulttuurierot olivat niin suuret että siitä ei kerta kaikkiaan tullut mitään, emme kumpikaan ole enää teinejä.
Miehen suku oli tosi vanhoillista, eivät kestäneet yhdessä asumista ilman vihkimistä ja heillä oli jo vaimo valmiiksi katsottuna tälle miehelle jota minun mieheni ei rakastanut yhtään, minä katsoin parhaakseni poistua tältä sota tantereelta, koska päivät muuttuivat kauheimmiksi mitä enempi aikaa kului.
Miehen suku hiillosti koko ajan monilla eri tavoilla ja se tietysti sai meidän välit sekaisin, jatkuva riita mitä tehdään, jos olisin mennyt naimisiin niin suku ei toden näköisesti olisi koskaan hyväksynyt minua eikä miestänikään ja heidän suku on iso, en halunnut särkeä mieheni ja hänen perheensä välejä.
Nyt näemme joka päivä, katselemme toisiamme ja ikävä on tosisuuri, hän on naimisissa tämän valmiiksi katsotun vaimon kanssa ja onneton, tätäkö nämä haluaa tehdä lapsilleen jotka katsovat puolisot valmiiksi, tehdä onnettomia perheitä.
Lopuksi; jos vähänkään epäröit niin tiedät kyllä mitä teet minä olen vahva luonteeltani enkä epäröinyt ollenkaan ja kuinkas kävikään.
En tiedä, luetko vielä näitä viestejä, kun oma viestisi oli jo muutaman päivän takaa. Mutta toivottavasti:) Tilanteesti nimittäin kuulostaa kovin paljon omaltani.
Olin kesällä ulkomailla kurssilla ja yllättäen tapasin siellä miehen, jonka kanssa ystävyys eteni ihastumiseen. Meidän kannalta tilanne tietysti oli pahin mahdollinen, koska kurssin jälkeen hän matkusti kotimaahansa ja minä palasin Suomeen. Niin kova ikävä kuitenkin jäi, että sen jälkeenkin ovat tietokone ja puhelin olleet kuumina ja seuraavaa tapaamista on suunniteltu:)
Jotenkin onnistuimme molemmat jättämään tulevaisuuden ajattelun taka-alalle, mutta vähän aikaa sitten se oli vihdoin pakko ottaa puheeksi. Aloin miettiä, mitä siitä tulisi, kun näkisimme jälleen ja rakastuisimme vielä enemmän, ja viimeistään sen tapaamisen jälkeen olisi ehkä lyötävä hanskat tiskiin. Hänkin oli omalla tahollaan miettinyt aivan samaa. Olemme miettineet kaikkea mahdollista, yrittäneet löytää hyviä ja huonoja puolia, mutta tilanne ei kyllä näytä hyvältä:(
Suurin vaikeus on juuri siinä, että hän tuskin voisi muuttaa kauas perheestään ja ystävistään myöhemmin (olemme siis molemmat yhä opiskelijoita, hieman yli 20v.), enkä minäkään oikein voi kuvitella hänen kotimaahansa muuttamista (ent. Jugoslavian alue). Erilaiset lähtökohdat myös hieman hankaloittavat elämää, koska hänellä ei ainakaan toistaiseksi ole varaa matkustaa. Voisiko sitten myöhemmin jokin maa "puolessa välissä" olla hyvä? En tiedä, koko loppuelämäksi? Ei sitä pitäisi vielä joutua miettimään.
Äidinkielemme ovat erit, mutta yhteisinä kielinä puhumme sekä englantia että saksaa. Kieli siis sinänsä ei ole ongelma, vaikka ainahan helpompi on omaa äidinkieltään käyttää. Uskonto ja kulttuuri meillä kuitenkin on eri, ja vaikka tähän mennessä sillä ei ole sen kummempaa merkitystä ollut, luulen, että se voi tuoda omia vaikeuksiaan suhteeseen. Viimeistään lasten kanssa.
Kaikki mahdollinen on viime aikoina tullut mieleen, ja kun ensimmäisen kerran todella sallin itseni ajatella tilannetta, puhkesin itkuun. Pahinta kaikessa on se, että hän on ensimmäinen ihminen, jonka kanssa todella haluaisin olla:) Hän on kaikin puolin juuri sellainen, jonka kanssa voisin kuvitella eläväni ja mikä parasta, hän ajattelee samoin minusta. Nyt varmasti joku ihana ihminen vaivautuu haukkumaan minut pystyyn ja sanoo, että luulen sen vain olevan molemminpuolista ja muuta blaa blaa blaa. Joo, eihän sitä pakko ole uskoa, mutta minun parastani hän on kyllä monessa asiassa ajatellut ja tunnen hänet paremmin kuin hyvin. Ja olemme molemmat todella pahassa tilanteessa, koska emme haluaisi luovuttaa, mutta toisaalta näemme, että yhteinen tulevaisuus olisi niin epävarma ja häilyväinen kaukana edessä, että voimmeko jatkaa siihen asti nähden vain pari kertaa vuodessa? Tuskin. Ikävä on liian kova. Ja mitä sitten tapahtuisi, jos kuitenkin huomaisimme sitten aikanaan, ettei siitä mitään tule. Olisimme kuluttaneet vuosia aivan turhaan haikaillen jotain, mitä ei olekaan. Mutta kun sitä ei voi tietää. Mitä jos hän onkin minulle se oikea? Mitä jos teenkin väärin luovuttamalla? En tiedä. Tällä hetkellä ainoa, mitä ajattelen, on että haluaisin kuitenkin nähdä hänet vielä kasvotusten, vaikka se ero sitten kuinka kipeä olisikin.
Ymmärrän siis tilanteesi enemmän kuin hyvin. Sillä erotuksella, että sinä näet miestä nyt koko ajan ja siten varmasti myös pidät hänestä aina vain enemmän. Valitettavasti en osaa neuvoa, kun omakin tilanteeni on tämä:) Halusin vain kertoa, että kyllä meitä muitakin on. Minäkään en ystävilleni ole osannut asiaa sen enempää purkaa, koska eivät he ymmärrä. Voin vain kuvitella, mitä he ajattelivat, kun aikanaan kerroin ylipäätään tästä "suhteesta". Itse varmasti olisin ilman omaa kokemusta ajatellut samoin, jos joku ystäväni olisi samanlaisen tarinan kertonut. Lisäksi jos kertoisin, näkisivät ystäväni asian vain minun kannaltani. Kuitenkin haluaisin, että he ymmärtäisivät myös miehen tilanteen, koska se on aivan yhtä rankka hänelle. Mutta he eivät tunne häntä. Tällä miehellä on helpompaa, koska hänen pari ystäväänsä tuntevat minut ja tietävät siten asian paremmin. Loppu pelissä voimme kuitenkin tukeutua vain toisiimme ja koittaa selvitä ystävinä tilanteen läpi.
Elämä on joskus vähän turhan epäreilua. Ja kun ei siitä edes voi syyttää ketään, niin sekös ottaa päähän:]
nimittäin mitä tulee suhtautumiseen kun on puhe ulkomaalaisesta poika- tai tyttöystävästä. varsinkin poikaystävästä. suomalaiset naisethan ovat aivan mahdottomia typeryksiä, munahaukkoja, bimboja blondeja jotka hurahtavat kaikenlaisten gigoloiden lässytyksiin aivan sokeasti. joopa.
niitäkin löytyy, mutta miten se on niin mahdotonta ajatella, että hyvä suhde voi syntyä vaikka molemmat eivät olisikaan samaa kansallisuutta?? sellaisiakin ihmeitä löytyy, vaikka ahdasmieliset tyypit eivät sellaista kykene ajattelemaankaan. ei välttämättä ole kansallisuudesta ja kulttuurista kiinni, onnistuuko suhde vai ei. monesti se ei onnistu vaikka olisi naapurin mikko tai maija kyseessä. silloin ei jälkiviisastella tyyliin "no kyllähän sen tiesi, naapurin mikko se siellä lirkutteli siihen tyyliin että olisi pitänyt tajuta, ettei siitä mitään tule..." olen siis niin kurkkuani myöten täynnä näitä paheksuvia asenteita, jotka valitetttavasti kertovat vain kapeakatseisuudesta ja suvaitsemattomuudesta. toki myönnän että eri kulttuurit ovat todellinen haaste suhteelle, mutta ei se automaattisesti tee sitä mahdottomaksi. esimerkkejä löytyy ympäriltänne, mutta huomaatte vain pieleen menneet suhteet, ihmiset!!
ja lopuksi vielä, minulla ei ole mustaa, islaminuskoista tahi muutakaan ulkomaalaista miestä, joten tämä ei ole mikään omakohtainen katkeruuden purkaus. ihan vain toivoisin ihmisiltä sydäntä ymmärtää erilaisia ratkaisuja ja suhteita. toivotan onnea kaikille rohkeille ihmisille, jotka ottavat riskin rakastua (samantekevää minkä maalainen) ja menestystä selvittää kulttuuri- ym karikot. eläkää, rakastakaa ja jos niin on ollakseen -kärsikää hetken. sitä elämä on.