DEEP PURPLE

Alun, ties minkä vannesahan, käynnistäminen tietysti potkasee levyn käyntiin kybällä.

Muuten se on ihan jees, tyypillinen 70-luvun alun hevilevy. Sanoisin, että ei se nyt ihan parasta purplee ole. Strange kind of woman on kyllä paras, siit ei pääse mihinkään.

Omistan tuosta levystä 25th anniversary editionin, jossa on kaikenlaista "bonusmateriaalia" lisäkkeenä, mutta suoraan sanottuna ne on ihan turhaa jätenauhaa jostain studion lattialta.

Jo pikkupojasta lähtien Deep Purple on ollut minulle se ainoa oikea bändi. Eka kosketus bändiin tuli vuonna 1970, kun sain vaihtokaupalla Black Night-singlen. Pikkupojathan olivat tuolloin kovia vaihtamaan tavaroita keskenään, ja taisin jonkun pikkuauton antaa vahdossa.

Black Night soi ahkeraan, kunnes kerran eräänä "heikkona hetkenä" myin levyn 5 markalla. Karkkia piti saada, ja senhetkinen makean himo on harmittanut vielä tänäänkin. Tuon levyn myynti on ehkäpä tyhmin kauppa mitä ikinä olen tehnyt. Levy lienee ollut ensimmäisen erän sinkkuja, joita Suomeen tuli. Tänään se olisi harvinainen.

Elettiin joulukuuta ja vuotta -71, kun viikkorahoilla ostin ekan DP:n lp:n. Levy oli juuri tuo Fireball. Muut kuuntelivat Irwin Goodmania, Elvistä ynnä muuta sen ajan kevyttä hömppää, mutta minä pistin heti rankemman vaihteen päälle. Ostin hard rockia, perkele!

Lp:n avausbiisi Fireball sai heti isot sukat pyörimään pienissä jaloissa, eikä vähiten sen intron takia. Ian Paicen rumputykitys oli jotain ennenkuulematonta! Biisin fiilis ja nopea tempo saa vielä tänäkin päivänä sukat, ei ne samat, pyörimään, joten levy ei ole menettänyt 30 vuoden jälkeenkään taikaansa.

No No No on temmoltaan hitaampi, mutta ei yhtään huonompi biisi. Ritchien intro on aitoa stratocastersoundia parhaimmillaan ja sitä on mukava soitella itsekin kitaralla. Tämä on mielestäni levyn yksi parhaimpia biisejä.

Anyone´s Daughter on hieman erilaista Purplea, eikä vähiten sen kantrimaisuuden ja keveyden takia. Hieno kipale.

Fools on leikittelevästä alustaan huolimatta täynnä jytinää oleva kappale, jota ei ikinä lakkaa ihailemasta.

Demon´s Eye oli myös jotain ihmeellistä. Jon Lordin loihtiman maanisen intron lisäksi siinä oli Ritchien loihtima hieno "riffi", jota Yngwie Malmsteenkin soittotaipaleensa alkuaikoina soitti erittäin ahkerasti. Kuulemma yötä päivää, että sai sen menemään oikein. Hieno biisi myös Ian Gillanin osalta.

The Mule on myöskin säilynyt yhtenä levyn helmistä, ja sitä tuleekin välillä kuunneltua ihan pelkästäänkin.

Ei muutkaan biisit sen huonompia ole. Fireball-lp on yhtä hieno levy kuin muutkin Mk 2 tekeleet, mutta siitä harvemmin mainitaan mitään. In Rock ja Machine Head saavat kunniaa senkin edestä, ja varsinkin tuo jälkimmäinen on aivan syystä mainittu yhdeksi rockmusiikin historian hienoimmaksi levyksi mitä ikinä on tehty.

aina ja iänkaiken,aamen! Ja tuo fireball-kappales saa aina pöytärummutukseen ja ilmakitaroonnin aikaaseks,oli pöhnääs tai ei!Ton kappaleen eräs livepätkä on niin ankaraa tykitystä notten oo moista nähny.Poruukat hyppii hulluna ympäriinsä.

KIITOS,kerrankin asiallisia vastauksia! :)

Ritchie oli mielestäni "musiikillinen selkäranka" hyvine biiseineen ja "homma toimi" parhaimmillaan aivan sikakomeasti.
Hyvää "Purplea" löytyy myös Rainbow ajoilta. Nykyään tuo "Riku" tuntuu jo vähän seestyneen Blackmores Night orkestereineen.
Siinä sikäli melkoisen moniulotteinen orkesteri, että yhdeltä levyltä löytyy klassisesta vähän kipakampaankiin jytistykseen. Onneksi.

http://www.blackmoresnight.com/

http://candicenight.com/