Päivän kysymys?

Tietysti lasten selviytyminen.
Akuutissa vaiheessa sitä täytyy pitää koko ajan mielessä, hokea vaikka ääneen. Kun oikein sattuu ja on vaikeaa, voi lasten etu hämärtyä. Ei yksinkertaisesti ole voimia katsoa asioita niinkuin pitäisi. Vihassa ja katkeruudessa ihminen muuttuu itsekkääksi. Toisen kaikki tekemiset taas herkästi värittyvät ikävillä sävyillä. Tuntuu, että toinen ei ajattele vähääkään lasten etua, vaikka niin tekisikin.
Siksi pahimmassa vaiheessa olisi hyvä olla ulkopuolinen erotuomari, joka pystyisi sanomaan suoraan missä mennään. Usein, ikävä kyllä, hyvää tarkoittavat ystävät vain pahentavat asioita lisäämällä löylyä.

Aikuisten ei pidä elää lastensa elämää, joten aikuisten lasten eroamisiin omista aviopuolisoistaan on heidän asiansa.
Lasten ollessa pieniä vanhempien ero on vanhemmille suuri päätös, jonka päätöstä tehtäessä toivottavasti lapset ovat olleet suurena painona vaakakupissa. Joissakin tapauksissa voi olla suotavampaa että vanhemmat eroavat kuin että lapset kärsivät alituisessa huonohenkisessä kodissa.

Toinen juttu on missä käy psykologinen lasten ikäraja jolloin lapset ymmärtävät vanhempiensa eron. Oma arvioni voisi olla n. 13-15 v.

On tietysti tärkeää, että itse selviytyy avioerosta, sillä jos jää ns. "tuleen makaamaan", on täysin hyödytön myös läheisilleen.

Esimerkki omasta elämästäni:
Olin toistakymmentä vuotta avioliitossa alkoholistin kanssa, väkivaltaisen sellaisen.
Lopulta erosimme, lapsemme oli silloin 6 vanha.
mies muutti pois, minä lapseni kanssa jäin silloiseen asuntoon asumaan.

Lapsi on vänkä pakkaus, hän säälii pois muuttanutta, niin se meni meilläkin.
Olisi ollut helppoa suomia isän käytöstä lapselle, paljon vaikeampaa oli puhua asiallisesti isästä lapsen omana isänä.
Onneksi kuitenkin tein niin vaikka välillä kirjaimellisesti purin huuleni verille, että sain pidettyä katkerat sanat omana tietonani.
Pidin huolen, että lapsen ja isänsä välit pysyivät lämpiminä, että lapsi sai rakastaa myös isäänsä syyllisyyttä tuntematta.

Aikanaan vartuttuaan lapseni ymmärsi itse asioita ja kysyikin minulta, että kuinka äiti jaksoit olla moittimatta isää silloin eron jälkeen. Samaan hengenvetoon vielä kiitti minua siitä ja kertoi ymmärtävänsä, että sen on täytynyt olla vaikeaa.

Eli aikanaan tuli kiitos paitsi lapselta, myös ex-ltä. Ja mikä myös hyvin tärkeää, itse tunsin onnistuneeni :)

Vaikeita hetkiä oli eron jälkeen paljon, mietin asioita todella perinpohjin, yritin olla objektiivinen, helppoa se ei ollut. Kuten joskus olen sanonut, on helppo huijata itseään, paljon vaikeampaa on tunnustaa omat virheet, siis todella tunnustaa ne itselleen.

Olin aivan varma, että kokemukseni jälkeen en ikinä ala edes seurustelemaan, etten anna kenenkään enää satuttaa itseäni millään tavoin. Mutta elämällä on tapana yllättää. Tapasin miehen, johon jostakin kumman syystä luotin alusta pitäen, eikä ole tähän päivään mennessä luottamustani pettänyt. Yhteiselämämme on kestänyt kohta 20 vuotta, avioliitonkin solmimme aikanaan. Kaikki lapsemme ovat jo maailmalla (yhteisiä ei ole, kaikki kuitenkin molemmille rakkaita) ja elämme todella hyvää aikaa :)

Olisin täysin hyödytön ihminen lapsilleni, jos en ENSIN olisi selviytynyt itse. Nyt on resursseja isäsuhteelle ja sille, että teen lasteni elämästä niin hyvän kuin näissä olosuhteissa voi. ENSIN on luotava edellytykset toimeentulolle taloudellisesti... se ei ole tanttamasiinasuomessa helppoa ollenkaan. SITTEN on rakennettava neuvotteluyhteys lasten äitiin... se voi olla vielä vaikeampaa, mutta kannattaa. Vaikein rasti ja myös tervehdyttävin on se, kun SOPEUTUU tilanteeseen... eli hyväksyy isyyden aliarvostuksen nykyisessä yhteiskunnassamme.

En tiedä, onko tämä "oikea" toimintamalli, mutta luulen sen käyvän kohtuullisesta esimerkistä kokeiltavaksi.

Rahat meni, rakkaussuhde meni, elinkeino meni. Uusi elämä tuli. Parasta siinä on suhde lapsiini.

isän selviäminen ja hänen hyvinvointi! Kyllä, lapset selviää äidillään.